Matti J Huhtinen: Tarinoita Salmista

Ihmeellinen hukkumistapaus

Oli kuuma toukokuinen päivä. Lukukausi oli päättymässä ja Salmin Keskikoululle oli annettu tilaisuus hupaisaan retkeen 6-7 km:n päässä olevalle Jukakoskelle. Opettajakuntakin oli päättänyt in corpore lähteä mukaan. Päivä oli seesteinen ja helteinen. Olo perillä oli sekä nuorille että vanhemmille hyvin hauska; leikit ja eväät maistuivat ja kauniit muistot noilta Tulemajoen luonnonkauniilta rantamilta painuivat kaikkien sydämiin, Mutta kaikki loppui aikanaan ja niin alettiin suunnitella pois lähtöä.

Kun matka monen opettajan mielestä oli rasittava käveltäväksi, päätettiin tilata autokyyti. Vaikka saimmekin seitsemän hengen Studebakerin, niin täytyi jonkun opettajista jäädä kävelemään ja olihan oppilaatkin säädyllisesti kuljetettava takaisin keskustaan, josta olimme aamulla lähteneet. Teinpä silloin ritarillisen tarjouksen ja pyysin saada yksin johtaa koululaiset Tulemalle.

Hilpeä mieliala jatkui koko kotomatkan, ja marssilaulu seurasi toistaan. Otimme oikein vankan marssin tahdinkin, sillä havaitsin, että siten parhaiten oltiin myös turhista kepposista ja sivuhyppäyksistä erillään.

Kaiken lisäksi minun oli kiirehdittävä erääseen raamattupiiriin, jonka oli määrä kokoontua jo kello 19 Filip Kotskan mökissä Tulemajoen alajuoksun partaalla lähellä maantiesiltaa.

Päästyämme hikisinä, mutta reippaina ja iloisina perille, hajaannuimme kukin suunnallemme. Huomenna piti olla todistusten kirjoittamislupa ja ylihuomenna päättäjäisjuhla omine menoineen ja todistusten jakoineen.

Kiireesti peseydyttyäni ja vaatteet vaihdettuani riensin raamattupiiriimme Kotskan mökkipahaseen. Mutta vaikka mökki oli vähäinen ulkonaisesti, niin siellä vallitsi sisäinen rauha ja ilo.

Tervehdittyäni kädestä pitäen kaikki Filipin ja Annan ystävät, istahdin alkamaan raamattupiirimme tutkiskelua. Silloin osuivat silmäni pienen mökin ikkunasta kauas maantiesillan alitse Tulemajoen vastarannalle joen mutkan taa lähelle Keskikouluamme. Siellä suurten halkopinojen luona liikehti paljon rahvasta hälinöiden. Mitä nyt oli tekeillä?

Eräs läsnäolijoista vihjaisi siihen suuntaan, että joku keskikoululaisista olisi äsken juuri uimamatkallaan hukkunut tuonne joen jyrkkään kohtaan. Salamana kävi ajatus sydämeeni: nyt on hukkunut joku oppilaistani. Hän on palavissaan mennyt oitis uimaan ja saanut sydänkohtauksen tai suonenvedon. En voinut pysyä rauhallisena mökissä. Luin lyhyen psalmin ja pidin rukouksen, pyysin anteeksi läsnä olevilta ja syöksyin ottamaan selkoa siitä, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Tulin Salmin Keskikoulun edessä olevalle ranta-alueelle, jonne oli kokoontunut ja jatkuvasti virtasi paljon kansaa.

Joku tiesi kertoa, että eräs Klaudia – niminen yhteiskoulun oppilas oli tästä rannasta lähtenyt uimaan, vaatteensa hän oli riisunut halkopinojen vierelle ja nyt ovat vain jalanjäljet rantatörmän hiekassa kertomassa surullisesta onnettomuudesta. Nuori tyttö on hukkunut.

Jotkut tiesivät kertoa, että Klaudia oli edellisenä iltana pannut tuolille vuoteensa viereen Raamattunsa ja sirotellut sen ympärille kevätkukkia. Nyt hän oli sitten näin surullisella ja äkillisellä tavalla saanut poiskutsun. Oliko hän aavistanut poislähtönsä kun noin oli tehnyt!

Hämärtyvässä kesäillassa tuntui kaikki kovin raskaalta. Ja väkeä tuli yhä enemmän. Kerrottiin, että Tulemajokeen juuri näille tienoille oli ennekin hukkunut uimamiehiä

Kreikkalaiskatolinen rovastikin tuli, ja keskustelimme hänen kanssaan tapauksesta. Hukkuneen piti olla Suojärveltä varakkaan majatalonomistajan tytär. Isä oli Viipurin Lääninsairaalassa heikkona sydänpotilaana. Vaivat ja murheet lähentävät ihmisiä toisiinsa, ja niin ajattelin jo ehdottaa, että pitäisimme yhdessä kr. katolisen rovastin kanssa rukoushetken. Rukoushetki jäi kuitenkin pitämättä, niin paljon oli hälinää.

Poliisitkin olivat tulleet nimismiehen johdolla paikalle naaroineen, ja vedestä nousi naaranuora milloin täältä milloin tuolta. Joka koukkua tuijotimme: joko nousee Klaudia, joko puuttuu koukkuun!

Mutta nyt tulivat kansalle ja etsijöille mieleen myös entiset keinot. Pitää saada valkea kukko jostakin, ruotsin so. luterilaisen pitää kantaa sitä kainalossaan veneen perätuhdolla seisten, kun venettä onnettomuuspaikalla ristiin rastiin soudetaan. Missä kohtaa hukkunut on, siinä kiekaisee kukko. Pian saatiinkin kukko. Hoidettiinhan Tulemajoen ja Kirkkojoen kylissä kanoja ja kukkoja sisällä tuvissakin olevissa puisissa häkeissä oven pielessä.

Aina toimelias sähkölaitoksen Olavi (Hyöky) otti kukon kainaloonsa, ja niin alkoi soutu. Mutta ei auttanut tämäkään keino, kukko ei kiekaissut. Yritettiin uudelleen mutta sama tulos. Naarausta jatkettiin edelleen ja mieliala oli toivoton. Joku ehdotti toistakin vanhaa keinoa. Otetaan laudanpala ja iso kaarna ja pannaan palava tuohus sille palamaan. Missä lauta kyntteleineen veden päällä pysähtyy, siinä kierteessä on hukkunut. Niin tehtiin, mutta hukkunutta ei löytynyt.

Väsyin jo tähän menoon ja tulin erään seurakuntalaisen kera pappilaan. Siinä me istuimme keväisessä iltahämyssä puutarhakeinussa ja tämä Maria Huovinen kertoi kyynelsilmin pastorille kuinka hänen lapsensa oli hukkunut samoille tienoille Tulemajokeen.

Valkeni sitten seuraava päivä. Huhu tiesi kertoa, että Pitkärannan tehtaalta tulisi sinä iltana Otava-laivassa pari sukeltajaa etsimään Klaudian ruumista. Kerrottiin, että hukkuneen äiti oli ostanut kirstun, mutta ei ollut voinut lapsen isälle soittaa Viipuriin, koska tämä saattoi saada uuden sydänkohtauksen ja kuolla järkytyksestä.

Tänään oli Keskikoulun todistusten kirjoituspäivä ja seuraavana aamuna piti olla tutkinto ja lukukauden päättäjäisjuhla. Rehtorimme pyysi, että kuvaamataidon opettaja koristellessaan juhlasalia muistaisi tapahtuneen hukkumisonnettomuuden, ja niin olikin tämä sitten erittäin kauniista koristanut juhlasalin käyttäen suruvärejä. Myös omasta puolestani valmistin päättäjäishartauden tilannetta vastaavaksi.

Otava-laiva tulee yli 100km:n reittinsä Sortavalasta Koirinojan, Pitkärannan ja Mantsinsaaren kautta Salmiin noin klo 8 tienoilla iltaisin. Tavallisesti on laivantuloa seuraamassa paljon kansaa. Onhan se kirkonkylän päivittäinen merkkitapaus, ja kohtaavathan vanhat ja nuoret silloin ystäviään. Nyt Otavan saapuessa oli luonnollisesti tavallista enemmän väkeä. Rehtorikin oli odottamassa sukeltajaa. Tuossa tuli äiti suruharsoineen laiturille. Tulivat myös sukeltajat, kuten kansa toivoi. Mutta tulipa myös kuin tulikin – Klaudia ilmielävänä, reippaana ja iloisena hypäten esille jostakin laivan kätköistä laiturille!

Kaikki olivat järkytyksen ja hämmennyksen vallassa. Vihasta puhisten pyörähti rehtori kotiansa keppiään ilmassa suhauttaen. Hämmennyksen vallassa hajaantui vähitellen rahvaskin. Miten tämä kaikki oli mahdollista?

Mutta myöhemmin tuli kaikille selitys. Klaudia oli lueskellut kaikenlaisia romaaneja. Hänen mielikuvituksensa oli tempautunut liikkeelle; mitä hänkin voisi saada järkyttävää ja erikoista aikaan. Ajattelematon tytönheilakka kun oli, ei hän jaksanut ollenkaan ajatella, miten paljon murhetta, ikävyyksiä ja vaivannäköä hän voisi aiheuttaa kolttosellaan. Olipa hän eräälle tyttötoverilleenkin edeltäpäin vähän vihjannut hukkumisestaan.

Niin, Klaudia oli todellakin riisunut vaatteensa Tulemajoen rannalle ja hän oli paljain jaloin painanut jalanjäljet rantahiekkaan aivan veden partaalla, mutta sitten hän oli hypännyt jälkeä jättämättä takaisin halkopinojen luo ja pukenut merimiesmallisen puvun päälleen. Hän oli juossut Tulemajoen sillan kautta kiertäen hukkumispaikkaa vastapäätä olevalle ns. Meijerin laiturille ja hypännyt sieltä joka päivä Mantsinsaareen lähtevään pieneen Salmi-laivaan. Näin hän sitten edelleen hankkiutui Pitkärantaan ja Sortavalaan asti. Rahaakin oli ollut miekkosella jonkin verran mukana, ja taisipa olla hänellä aie lähteä ihan Saksaan saakka, mutta Sortavalassa alkoi yritys jo tuntua liian suurelta ja matkakassa liian pieneltä. Ja olihan tämäkin saavutus jo hänestä paljon!

Näin tuli Klaudia takaisin Salmiin seuraavalla Otava-laivan vuorolla. Varmasti oli äitinsä ainakin iloinen, ettei hänen tyttärensä ollut hukkunut, vaan hän sai vaikka itkien, ottaa hänet Tuleman laiturilla ilmielävänä vielä syliinsä. Eikä isänkään tarvinnut ainakaan tällaiseen järkytykseen kuolla.

Mutta tutkintopäivä valkeni. Kun opettajakunta kokoontui huoneeseensa, olimme kaikki, rehtoria myöten suunniltamme. Salin koristelua ei kiireessä keritty muuttamaan. Siellä olivat edelleenkin tummat värit. Rehtorin lopettajaispuhe ja minun hartauspuheeni pidettiin mutatis mutandis – muuttamalla muutettavat. Rehtori tahtoi sitten vielä opettajakunnan läsnä ollessa erikoisesti puhutella opettajainhuoneessa Klaudiaa. Lyhyen nuhde- ja kehotuspuheensa hän päätti. käden Klaudian olkapäälle panne, sanoihin: Klaudia, lupaathan, ettet toiste enää milloinkaan näin tee. Klaudia oli hiljaa alas painunein katsein hänen edessään.

Tällainen oli ihmeellinen hukkumistapaus Salmissa. Mutta vielä lopuksi on mainittava, että kaikessa hämmennyksessä sai Klaudia tutkinnossa todistuksen kouraansa kuten muutkin, ja siinä todistuksessa oli käytös kiitettävä 10. Kaikessa oudossa menossa ei luokanvalvoja, ei rehtori eikä koko opettajakunta huomannut tässä suhteessa puuttua asiaan. Olimme kaikki niin tyrmistyneitä. Myöhemmin tämän sitten huomasimme, oli kulunut jo päivä, parikin. Näin saattoi Klaudia neitonen lähteä kodistansa ja jatkamaan opintojaan Viipuriin oppikoulussa, jonne hän kuulemma siirtyi; eihän alennettu käytöskään ollut esteenä.

En ole voinut seurata hänen myöhempiä vaiheitaan. Toivon, että Klaudia on menestynyt elämässään. Reippaita, mielikuvituksen innoittamia otteita on varmasti jatkunut, mutta varmaan harkitumpia ja mielevämpiä.

Tuutin Iivana

Oli aina mielenkiintoista tehdä pitäjämatka Mantsinsaareen, ”saarelle merelliselle”. Sinne oli matkaa noin pari peninkulmaa, kulkipa sitten vesitse tai Lunkulansaaren kautta. Maitse liikuttaessa oli kierrettävä Perämoinsalmen kautta ja ehätettävä – saatettava itsensä – veneellä Pöllän kauniin tulliaseman kohdalta Lunkulasta Mantsinsaaren puolelle. Monet vuodet kulki Salmin Tulemajoelta saaria kiertäen pieni Salmi-laiva aina Uuksunlahden perukkaan Ala-Uuksun kylän rantaan. Laivan päällikkönä oli merikarhu Simo Sorsa, joka oli aikoinaan suuriakin laivoja ohjannut.

Eräänä päivänä astuin Salmi-laivaan, joka tuhisi lähtövalmiina laivarannassa kirkkomme alapuolella. Tällä kertaa oli tavallista enemmän rahvasta liikkeellä ja kaikki istuimet sekä laivan etupuolella koneen ympärillä että peräsalongissa tulivat täyteen. Oli hiukan sumuinen ja sateinen päivä ja niin napitin päällystakkini tiukasti kiinni ylhäältä alas asti ja tarkkailin matkaseuraani.

Siinä oli suurin osa vanhaa salmilaispohjaista väkeä. Etu- ja jopa osittain sukunimistä päättäen olisi voinut luulla, että se olisi ollut sangen venäläispohjaista väestöä, mutta vähänkin syvemmin asiaa tutkittuaan havaitsi, että venäläisvivahdus oli sangen ulkokohtaista laatua.

Tuossa oli Stjukinin isäntä Mantsinsaaresta. Hänen isänsä nimi oli vielä ollut Haukinen ( stjuka on venäjää ja suomeksi hauki). Nämä Haukiset lienevät aikanaan tulleet autiosavuille Kajaanin puolesta – Suomesta päin, niin kuin salmilainen voi sanoa ja vielä tänäkin aikana oli Salmissa myös Haukinen – nimisiä. Sortovallan aikana oli sukunimiä muutettu ja käännetty.

Tuossa istui seppä Korppi. Hän pyyteli anteeksi tänä suomalaiskansallisen hengen Raja - ja Laatokan - Karjalaan työntymisen aikana sitä, että hänellä oli vielä jäänyt ”suomentamatta” sukunimi, koska se (Korppi) oli hänen mielestään vanhana sukunimenä vielä venäläinen nimi! Rahvas ei aina voinut tajuta, että juuri Korppi oli vanha karjalainen sukunimi, joka oli yleisessä käytössä, kuten myös Joutsen, Kuikka, Sorsa, Tavi ja muut.

Kun siinä sitten kone yksitoikkoisesti jyskytti ja tärisytti pientä laivaa, tulin tarkkailleeksi ympärillä istujia yhä lähemmin. Tuossa hoiteli äiti hellästi lapsiaan. Kainostelematta hän vetää esille kauniin rintansa täynnään maitoa ja antaa vuoden vanhalle pikku Plaatonille, pojalleen, hänen pyytämäänsä virvoitusta. Viisivuotias Outi puuttuu myös äidin kanssa seuraa pitämään ja tokaisee:

- ”Muamo, muamo katso vihman luadii”.
Äiti katsahtaa laivan pyöreästä ikkunasta ulos ja sanoo:
- ”Muga, muga” mutta liittää vähän nuhtelevasti:
- ”Älä lapsi sano vihman luadii,” vaan sano ”Katso sattaa, sattaa!”

Minua vähän väräytti: Eikö olisi hauskaa, että Etelä-Aunuksen ja Salmin omintakeinen kielellinen sanonta säilyisi; miten latistuttaakaan nykyaikainen koululaitos kielen sanonnan yksitoikkoiseksi ja kuivaksi.

No niin Salmi-laiva puksutti kohti Mantsia. Väliin torkahtelin, väliin mietiskelin odottavia tehtäviäni matkan päässä. Puuttuipa silloin äkkiä toisia jo aiemmin jututtanut maanviljelijä Stepan Kovero minuakin pakisuttamaan. Aivan kuin Savon mies tahtoi tietää minusta, matkakumppanistaan, jotakin. Vastailin hänelle vähän ykskantaan ja epämääräisesti matkaani lähdöstä ja sen tarkoituksesta. Mutta siitä hän vain yltyi ja koetti sen enemmin saada minua mukaan juttukaverikseen.

”A, kukapa olet ?” hän sanoi, ”A minnepä menet?”.
”Mantsiin menen ja huomenna palajan"
” A kukapa, kempä olet?”
Olin hyvin hiljaa. En olisi välittänyt tällä kertaa persoonaani paljastaa. Olisi ollut niin hupaisaa noin vain yhtenä heistä tehdä matkaa, seurailla juttuja ja elämää ja tapahtumia, välittömiä elämänvaiheiden kertomisia Salmin murteella. Kaikessa tässä oli oppimista sekä ihmeellistä vanhaa että outoa uutta. Mutta ei ole helppoa aina jättäytyä yksinäiseksi. Stjoppi (Stepan ) teki hyökkäyksiä uudelleen ja uudelleen.
” A, kukapa olet, minnepä menet?”
Kun ei kohta alkanut vastausta kuulua, rupesi hänen vilkas mielikuvituksensa ja herkkä muistinsa toimimaan.

”A nygöi minä tiedän kuka olet
--- Sinähän olet Tuutin Iivana Mantsista, Peltoisten kylästä!
Nygöi sinut tunnen. Älä salaa itseäsi! Sinä läksit kymmenen vuotta sitten Viipuriin
-A – nyt et ole tuntevinasi. Tuutin Iivana olet!
Sinun on käynyt hyvin ja nyt palajat käymään Mantsinsaarta katsomaan.
Siellä on kirikkö ennallaan.”

Kyllä minun oli vaikea olla. Teki mieli purskahtaa nauramaan, mutta se olisi ollut kaiken sen tylyä särkemistä, mitä Stepan Kovero oli muistoistaan esiin loihtinut ja olihan hauskaa katsella kimmeltävää saippuakuplaa ja vähän leikkiäkin sen verran. Hymähtelin siis vähän ja taisinpa sanoakin:

”Muga, muga”.
Niinpä sitten jatkoi Kovero:
”Sinä lähdit Piiterin ja Viipurin puoleen köyhänä, nyt palajat ylen äveriäänä ja bohattuna. Kyllä sinut tunnen, Tuutin Iivana! Hauskaahan täällä on käydä entisiä kotiseutuja katselemassa”.

Olivat siinä jo kaikki peräsalongin matkustajat ruvenneet Stjopin puhetta kuuntelemaan. Olihan ennenkin näin käynyt. Saarelta oli lähdetty ja sitten oltu kauan poissa Piiterissä ja Viipurissa ja viimein palattu suuren maailman muuttamina pukuja ja tapoja myöten.

Minun oli niin hauska olla Tuutin Iivanana!

Mutta sitten rupesi omatunto soimaamaan. Saanko todella olla Tuutin Iivana? Jospa menen leikissä vähän liian pitkälle; onhan meillä vielä melkein sama matkanpääkin.

– Vähäisen tauon jälkeen rupesin ystävällisesti jälleen pakisemaan Stepan Koveron kera. Kerroin hänelle, että todellakin menen Mantsinsaareen, mutta että minulla on eräitä toimituksia siellä. Pitää puhua hartaushetkessä Oritselän koulussa ja kastaa pienokainen rannikkotykistörykmentin Härkämäen patterilla ja vieläpä haudata eräs vainaja ikivanhalla Peltoisten kalmiston hautausmaalla. Nyt rävähtivät Stepanin silmät auki.

”Ai sinä oletkin puotuska, pappi. Oletko luterilainen pappi? Älä vihaks ota. Ka enpä tiennyt. Antakaa anteeksi!”

Mitä vilpittömimmin hän pyyteli anteeksi suurta erehdystään.

No eihän mitään pahaa ollut tapahtunutkaan. Eikä minulla ollut suu muuta kuin leveässä hymyssä. Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä.

Ja nyt sai puheemme uudenlaista virikettä. Ajattelimme yhdessä Mantsin entisiä aikoja. Puhelimme Laatokan laivaliikenteestä. Saarelaiset olivat ennen monetkin laivanvarustajia. Galjotoilla purjehdittiin Pietariin. Sinne vietiin lankkuja, halkoja, kiviä ja kalaa monenmoista aina Laatokan lohta, siikaa ja harjusta myöten. Ahventa ja särkeä pidettiin roskakalana. Puhelimme talvikalastuksen vaaroista. Väliinhän voivat kokonaiset nuottakunnat tuhoutua jäälauttojen särkyessä myrskyn käsissä. Keski-Laatokkahan meni kokonaisuudessaan ani harvoin jäähän sydäntalvinakaan. Puhelimme muinaisesta Iljan härän iskemisestä ja uhraamisesta. Työmpäisten kalmistossa ja Lunkulansaaren pässiuhreista. Näinhän oli tehty vielä tämän vuosisadan puolella. Mutta aina väliin hymähti Stepan Kovero nauruun omaa äskeistä erehdystään ajatellen.

”A minä kun luulin sinun olevan Tuutin Iivanan!”

Stepan Kovero hankki myöhemmin hänkin suuren merikelpoisen laatokanmallisen moottoriveneen, jolla hän sitten kuljetti Uuksalonpään, Mantsin ja Lunkulan rahvasta Tulemalle kirkonkylään, milloin jumalanpalveluksiin, milloin torille ja milloin praasniekoille. Monesti ne kohtasimme toisemme etenkin Tuleman päätiellä eli jaamalla. Heilautimme tervehdykseksi kättä toisillemme ja samoimme karjalaiseen tapaan

” Terveh, terveh” ja Stepan lisäsi vielä veitikka silmäkulmassa ”Tuutin Iivana!”
Ja molemmilla oli ylen hauskaa.

Miinalan emäntien hyviä vastauksia

Aivan parin kilometrin päässä Salmin Tulemajoelta oli Miinalan kylä. Siinä oli yli tuhat asukasta. Miinala- eli Änäjoki jakoi sen kahteen puoleen. Joen ylimmän osan kylää, Pebrua on asuttu jo kivikauden aikana; siitä on merkkejä runsaasti löydetty vielä tänä päivänä. Alaosa Miinalaa on taas siitä erikoisen mielenkiintoinen, että siellä on sijainnut Salmin kaupunki 1600-luvulla puulinnoituksineen ja ev.lut. kirkkoineen.

Miinalan kylässä oli säilynyt vanha Salmin asutus ja sen alkukantainen elämä monessa suhteessa hyvin erikoisena. Talojen ikkunanpuoleiset päädyt antoivat joelle päin. Vanhan novgorodilaisen tavan mukaisesti olivat talot rakennetut niin, että asuinpuoli ja karjatto olivat saman katon alla. Talo oli tavallaan kaksikerroksinen ja eteinen – sentsoi - (Kalevalassa sanotaan: kulje sintsiä sintsistä) erotti tuvan ja kamarin puolen karjaton ylisistä, mistä voi pudottaa heinät eläimille talvellakin ulos astumatta. Myöskin voitiin ajaa reellä suoraan ylös korkeata, nousevaa rakennelmaa myöten suoraan lähelle tuvan ovea. Kylä oli niin tiheään rakennettu ja talot niin lähellä toisiaan, että sanottiin kissan voivan hypätä katolta katolle aivan kylän ympäri.

Tällaisessa kylässä oli ihmisten keskinäinen elämä hyvin läheistä. Käytiin paljon toistensa luona. Sitähän vaativat monet yhteiset asiat ja sukulaisuus ja ystävyys muodostivat kyläilyt, etenkin juhlien aikana, melko tiheiksi.

Siirtolaisaikana Sisä-Suomen asukas voi ihmetellä harvaanasutuilla metsäseuduillaan salmilaisten halua saada kohdata toisensa ja seuraa pitää, mutta he olivat todella toisenlaisista oloista lähteneitä ja toisiin tapoihin tottuneita.

Niin, Miinalan kylä oli tavoiltaan ja menoiltaan aivan erikoinen. Vain ani harvoja luterilaisia – muualta Suomesta muuttaneita – oli tässä kylässä nykyisin. Entiset olivat jo ammoin muuttuneet kr. katolisiksi ja kanta-asutushan olikin ikivanhaa kr. katolista perus aina Novgorodin ajoilta. Etelä-Aunuksen puhemurrekin oli säilynyt täällä aitona.

Usein kävin näyttämässä Miinalaa ystävilleni heidän ollessaan käymässä Salmissa. Niinpä erään kerran oli koko joukko luterilaisia pappeja piispantarkastuksen yhteydessä luonani. Piispa itse ei sillä kertaa kerinnyt näin rajoille, Ohjasin tämän pappisparven Miinalaa katsomaan. Menimme sisälle Koveron patriarkaaliseen taloon. Siellä otettiin meidät salmilaiseen tapaan erittäin ystävällisesti vastaan. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisi varmasti kohta piiraat luadittu.

Katselimme tuvan ja kamarit, sentsoin (eteisen)ja navetan yliset. Ihmettelimme vanhoja suuria ja pieniä ikoneja, jotka olivat huoneitten tsupuissa eli nurkissa tuohuksineen, lamppuineen ja mahdollisine leipineen, joissa oli ristinmerkki ja jotka olivat erikoisin menoin siunatut.

Arvokas ja kaunispiirteinen Koveron vanhaemäntä puhui sointuvaa ja runollista salmia. Meidän joukossamme oli mukana mm. lääninrovasti Oskari Kanervo, joka oli hyvin sydämellinen ja herttainen seuramies. Hän vanhana klassikkona ja humanistina noudatti elämässään maksiimia; ”Nihil humanum a me alienum puto” (älköön mikään inhimillinen olko minulle vierasta). Hän harrasti kansantiedettä ja kasvitiedettä, historiaa ja teologiaa. Kaikki hänelle oli läheistä ja mieluista, avarasydäminen kun oli. Niinpä hän ennen muita rupesi jututtelemaan Koveron vanhaa emäntää. Puhuttiin piirakoista, tšipainiekoista, sultsinoista, tsupukoista ja keitinpiiraista, pyöryköistä ja erilaista kurniekoista (-kukoista).

Mutta kun rovastillemme oli kerrottu, että Koveron emäntä osaa itkuvirsiäkin, niin tuota pikaa hän tokaisee ystävällinen hymy huulillaan:

”A, laulakaapa meille yksi itkuvirsi.”

Pyyntö oli selvä ja suora. Mutta kovinpa me kaikki saimme jäädä ihmettelemään, kun vanha emäntä vastasi kaunis suruvoittoinen sävy silmissään:

” Oi hyvä puotushka, a, kuinkapa laulaisin Sinulle itkuvirttä, kun minulla ei nygöi (=nyt) ole apee mieli.”

Toden totta!

Kyllä kait itkuvirttä veisatessa pitää olla apea mieli! Oli suorastaan tahditonta noin vain huvikseen pyytää itkuvirttä!

Muistan, kun Lunkulansaarelta tuotiin kerran nuorta poisnukkunutta neitosta. Hänen kirstullaan istui vanha mummo, joka koko matkan itki. Erotin vain muutamia, mutta sen kauniimpia sanoja: hän puhui kultakulmasestaan, joka nyt oli poislähtenyt; poisnukkunut oli ennen toisille ilmasille lähtemistään niin paljon autellut ja palvellut kotiväkeä. Tällaisen itkuvirren sanonta oli meikäläiselle melkein mahdoton ymmärtää, niin ikivanhaa etelä – Aunuksen kieltä se oli.

Mutta lääninrovastimmepa ei häkeltynyt siitä, ettei saanut itkuvirttä Koveron emännältä. Oitis hän siis ehdotti:

”Laulakaapa meille sitten joku iloinen laulu.”

Silloin menivät emännän silmät entistään vakavammiksi. Hän sanoi:

” Oi hyvä puotushka, minulle eivät iloiset laulut kuulu.”

Iloiset laulut olivat Salmiin kulkeutuneita venäläisperäisiä viisuja, jotka ovat kokonaan erotettava muinaissuomalaisesta runoudesta. Ne olivat uudenajan lemmenlauluja ja renkutuksia.

” Kun kerran sellaisen nuorena ollessani lauloin, niin meiltä paloi talo. Toisella kertaa kun lauloin, niin kontio repi lehmän. Oi hyvä puotushka, minulle ei sellaiset laulut kuulu.”

Täytyy sanoa, että olimme kaikki hyvin vaiti. Vanha karjalainen emäntä oli paljoa syvällisempi meitä luterilaisia pappeja. Ei hän voinut itkuvirttä veisata noin vain ilman apeata meiltä. Eikä hän voinut renkutusta laulaa siitä vahinkoa kärsimättä. Ei papinkaan kehotuksesta!

Jonkun matkan päässä Koveron talosta oli Tsubarin asunto. Siellä oli muualta Suomesta päin tulleitten myöskin hauska käydä. Tsubarin talossa oli vanha isäntä ja nuori pari, jolla oli paljon lapsia, kuten yleensä salmilaisessa kodissa. Tuvan takaosassa oli orteen kiinnitetty joustava aisas, josta köysien varassa riippui suuri vakkanen kätkyeenä. Siinä muamo tuuditti lapsukaistaan.

Useimmiten rinnalla ruokkimista jatkettiin hyvin kauan – vuoden jopa kahden vanhaksi, mutta usein voi äiti ruveta lastaan ruokkimaan muutaman kuukauden vanhana niin sanotulla sarvitutilla. Sellainen oli vielä 1930-luvulla paljon käytössä Salmin syrjäseuduilla. Sarvitutti oli tehty lehmän sarvesta ja sen päässä oli puhdistetusta nahasta tai nännistä tehty tutti. Lusikalla kaadettiin avoimesta päästä maitoa sarvituttiin, niin että lapsi voi siitä sitten imeä.

Kiertävät terveyssisaret olivat saaneet tehtäväkseen kerätä alueeltaan pois sarvitutit ja levittää uudenaikaisia kumitutteja. Heidän piti valistaa terveydellisessä suhteessa kansaa kaikin tavoin ja kertoa kuinka turmiollisia moiset tutit saattoivat olla lapselle. Niinpä sisar Leena teki työtä käskettyä. Hän oli itse hyvin hintelä ja vähäverinen. Uljaasti hän astui esille ja taittoi peistään terveydenhuollon puolesta. Joskus oli hänet ajettu kirveellä uhaten ulos. Kerran oli hän taas sanonut: ” Viskatkaa tai antakaa pois tuo tutti, muuten lapsi kuolee tai tulee heikoksi.” Mutta hoikkanen Leena sai topakan vastauksen:

”Ole vaikkanen, tällä olemme ennenkin syöttäneet ja terveempiä ja lujempia on lapsistamme tullut kuin itse oletkaan!”

Niinpä minäkin ystävälliselle Tsunarin emännälle virkoin: ”Älkää käyttäkö sarvituttia, se ei ole terveydelle hyvä, lapsi voi saada vatsavian ja kuolla.” Mutta suu jäi minultakin auki, kun emäntä reippahasti vastasi: ” A jos töllöö (kuolee), niin uutta luadimme.” Mikä raikas elämänvoima – ja tahto olikaan tähän Karjalan naisen vastaukseen kätkettynä! Tämä heimo vain terästyy murheitten ja vaivojen tiellä.

Osip Peltola

Hän oli tyypillinen suomalainen talonpoika. Tilan suuruutta en osaa enää arvioida, mutta kyllä hän varmasti eli hyvin savimultaisella, kivettömällä tilallaan Miinalanjoen rantamalla. Silloin tällöin jouduin pitämään hartaushetken lähellä Peltolan taloa olevissa kodeissa. Osipin avarassa tuvassa olisi varmasti ollut hyvä pitää seuroja oikein muun Suomen herätysliikkeiden tapaan; jolloinkin isäntä jo pyytelikin tällaisia. Mutta vaikka ajatukseni olin jo monesti sellaisissa seuroissa Peltolan suuressa, monien samovaarien kaunistamassa ja ikonien pyhittämässä moni-ikkunaisessa tuvassa, niin jäi kuin jäikin se vain kauniiksi ajatukseksi niin minulle kuin Osipillekin.

Sen sijaan tapahtui muuta, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. En suinkaan ajattele niitä pariin otteeseen ostamiani oivallisia koivuhalkoja, joita sain Osipilta pappilaani varten, kun säädetty kuutiomäärä riitti vain noin kahdeksi kolmasosaksi silloin vielä vetoisen pappilani lämmitykseksi. Tapahtui jotain erikoisempaa.

Olin sonnustautunut lukusmatkalle kauas Mantsinsaarelle. Oivalliseen lammasnahkaturkkiini olin vetäytynyt, saipa todella viima porottaa pitkin Laatokan ulapoita, joita osaksi peitti jää, osaksi lainehti vapaana. Väliin oli käyntini päämäärä Oritselän kaukainen rannikkotykistöpatteri ystävällisine upseeri- ja aliupseerikoteineen ja sotapesineen. Väliin se oli taas joku, yksinäinen, luterilainen perhe keskellä kreikkalaiskatollista asutusta Työpäisillä tai Peltoisen kylässä tai jopa Leppäniemessä. Useimmiten olivat seurakuntalaiseni naimisissa toisuskoisten kanssa, joten voi hyvin kuvitella mielessään miten seurustelu ja uskonnolliset menot tapahtuivat todellakin hyvin ekumeenisessa hengessä ilman rajoituksia. Jos ristiäisissä oli läsnä vain yksi luterilainen, esim. lapsen isä, niin eipä ollut lapsen pitäjäksi edes luterilaista sylikummia. Taisipa tulla pantua kreikkalaiskatolisiakin kummeja, ainakin heitä oli lapsen kastemaljan ääreen kantajina. Todistajia enemmiltä he ainakin minusta tuntuivat silloisista kirkkolakiemme säädöksistä huolimatta. Ja vanhat rajaseudun asujamet olivat monet puolittain omaksuneetkin molempien kirkkokuntien menoja, jopa niitä vanhempiakin käsitteitä.

Niin, olinpa suoritellut rajamaaseurakunnan papin moninaisia ja monivivahteisia tehtäviä Mantsinsaarella ja jo alkoi tulla pimeä. Lähdin yhden kyytimieheni, Ojatalon isännän kanssa paluumatkalle. Sinne jäi taaksemme ”saari merellinen”. Talvitie kulki yli Lunkulansaaren ja sitten Salmin selän. Taisimme nousta Mäkipään rantamilta ylös ja sitten voimmekin liittyä jo päätiehen, joka tuli Pitkärannasta päin Salmin kirkolle eli kuten vanha sanonta leikillisesti käytettynä kuului Salmin pogostalle.

Pitkä ja rasittava päivä oli takana ja pimeällä tiellä alkoi turkin ja vällyn alla uuvuttaa. Oli iljanteinen keli, koko tien päällys oli aivan kuin lasia. Reki keikkui puolelle ja toiselle. Puheet Ojatalon Pekan kanssa olivat puhutut loppuun. Niin nukahdin rekeen. Siten on varmasti moni korven pappi saanut suloisen levon työstään.

Mutta äkkiä heräsin. Kuului kovaa huutoa edestä ja maantieojasta. Säikähdin, enkä käsittänyt aluksi ollenkaan tilannetta. Pian unet kuitenkin kaikkosivat ja tilanne karmeudessaan selvisi. Vastaantulija oli ajanut jyrkältä. jäiseltä tienlaidalta ojaan. Siinä oli veli veljeään kuljettamassa lääkäriapua saamaan, Pitkärantaan tehtaansairaalaan, noin 40 km:n päähän Salmista. Oli ollut tappelu Miinalan kylässä. Puukkoja oli käytetty. Veljeä oli pahoin pistelty ja lyöty. Eivät olleet Salmin sairaalassa saaneet kirurgista apua. Olivat vain voineet sitoa ja toinen veli kuoleman kanssa ajoi kilpaa rakas kuorma reessään. Kun he olivat tieltä vierähtäneet alas raviin, niin oli yhdeksi mytyksi kääritty puukotettu joutunut hankeen. Ei saanut veli yksin häntä nostaneeksi takaisin rekeensä. Riensimme apuun. Vaivalla saimme puukotetun takaisin tiellä olevaan rekeen. Mutta nyt havaitsimme valjaidenkin lauenneen, ehken rikkoutuneenkin. Ei tahtonut veljen valjastuksesta tulla mitään. Ehkäpä jännityskin ja viipyminen sokaisivat häntä. Silloin muistin, että minulla oli kirkas sähkölamppu mukanani. Ojensin sen avuksi ja tuota pikaa olivatkin rahkeet taas kaikki kunnossa. Kumarruin vielä hiljaa heikon valittavan potilaan puoleen. Muistin olevani sanan palvelija. Jonkun siunauksen ja armon sanan kuiskasin mytyn sisällä olevalle veljelle. Sitten hoputti kyytimies hevostaan minkä jaksoi ja niin häipyivät he yön pimeään.

Jonkun päivän perästä sain kuulla, että kilpa-ajo kuoleman kanssa oli kestänyt noin 25 kilometriä, Uuksulle saakka. Silloin veli oli kuollut. Kului viikko. Virastooni tuli sarkatakkinen itkettynyt mies. Hän oli Osip Peltola. Hän palautti minulle sähkölamppuni. Tämä vakaa salmilainen ortodoksinen isäntä kiitti sydämellisesti minua avusta, mitä olimme antaneet Kirkkojoen maantiellä hänen pojilleen, mutta aivan erikoisesti hän oli kiitollinen siitä, että edes jonkun sanan olin kerinnyt kuiskata hänen pojalleen hänen viime taipaleelle lähtiessään.

Monesti sitten siirtolaisina tavattiin Osipin kera. Voitte arvata, että meillä oli salattu yhdysside keskenämme. Se side oli syntynyt yhteisellä vaivojen tiellä Salmissa ja siirtolaisuudessa.

Martin kaatuminen

Kun YH oli pantu toimeksi, alkoi selvitä myös monelle rajaseutulaiselle mihin suuntaan rajan puolustus vihollisen hyökätessä oli suunniteltu. Koska Salmin pitäjä maantieteellisessä suhteessa muodosti sangen epäedullisen puolustettavan kiilan Aunukseen päin, niin oli se ilmeisesti ajateltu sotilasjohdon taholta luovutettavaksi viivytystaisteluin joki joelta aina Uuksu myöten. Tässä mielessä oli pidetty lukemattomia viivytystaisteluharjoituksia armeijan ja suojeluskunnan joukoilla. Niinpä nyt toden tullen kärkipataljoonamme esikuntakin oli taapäin vedettynä aina Kirkkojoelle saakka, Setkäsen talossa, ja joidenkin rajasopimusten mukaisesti ei Tulemajoen itäpuolella edes saanut ollakaan talvisodan alkaessa mitään suurempia puolustusjoukkoja. Rehellisesti tässäkin suhteessa suomalaiset menettelivät.

Mutta pitkin rajakyliä ja metsiä oli asetettu pieniä partioita. Aluejärjestelmämme mukaisesti he olivat omien seutujen nuorukaisia ja miehiä. Oli tiedossa vihollisen suuri rynnistys. Jalkaväkeä tukivat heillä sekä tykistö että tankit. Harvalukuisten Suomen poikien osana oli olla ottamassa vastaan näitä suuria vihollislaumoja. Luonnollisestikaan he eivät voineet niitä torjua, mutta askel askeleelta häiriten heidän oli määrä viivyttää vihollisen etenemistä ja samalla olla suuremmille joukko-osastoille kärkenä tiedottamassa maahan tunkeutuvien ryhmityksiä ja voimasuhteita. Tämä viivytystaistelu vaati oman taktiikkansa ja samalla miesten parasta sotilaskuntoa ja uljuutta. Monet saivat kaivautua aivan oman kotinsa ja kontunsa nurkilla maahan odottamaan hyökkääjän tuloa. Moni sai kaatuakin kotitanhuvilleen tai kotimetsiin. Mutta viivytystaisteluitten ja hyvän sotataidon perusteella jäi kaatumisprosentti suhteellisen pieneksi tässä alkuvaiheessa. Myöhemmin Lemetissä, Uomaalla, Syskyjärvellä kaatui sitten satoja rajan poikia kotiseutunsa puolesta jopa joistakin kylistä suunnilleen kaikki asekuntoiset miehet!

Seurakuntapappina sain olla aivan viime hetkiin rajan pinnassa. Sain seurata sodan alkuvaiheet ilmassa, merellä ja maarajalla. sanomat ensimmäisistä kaatumisista olivat riipaisevimmat. Myöhemmin ymmärsivät kaikki, että sota ei mene uhreitta ja sodan jatkuminen vaikutti jotenkin turruttavasti. Kun monelta rakkaalta ystävältä oli kaatunut omaisia, niin omat menetykset olivat jo ikään kuin ymmärrettävämpiä ja helpompia kantaa.

Aivan ensimmäisiä viestejä oli rakkaan, vasta rippilapsenani olleen, Hanna Eskelisen miehen, nuoren talollisen kaatuminen. Sitten tuli sanoma Martti Hämäläisen kaatumisesta. Hän oli ollut kotikylänsä Palojärven vartiomiehenä vainolaisen karatessa rajan yli. Sillä tienoolla oli tämän kylän siviiliväestökin vähällä jäädä vihollisen jalkoihin, sillä Palojärven kylää ei oltu vielä keritty evakuoimaan. Vasta kun savupiiput alkoivat katoilta lennellä tykkitulessa hajalle, päästiin selville, että venäläiset todella olivat alkaneet rynnätä yli rajan. Muiden paetessa suin päin, jäivät pienet vartioryhmät vastaanottamaan päälle tunkijoita. tällaisessa alkukahakassa kaatui pienviljelijän poika Martti Hämäläinen. Taistelutoverit näkivät aivan läheltä kuinka hän vihollisen kuulan satuttamana jäi hankeen makaamaan ja tilanne oli niin kiireinen ja toivoton, ettei ollut yrittämistäkään saada häntä poiskuljetetuksi. Sinne jäi hän kotikontunsa hankeen kaatuneena.

Sanoma tästä tuli ensin huhupuheena sotilaiden mukana tietooni ja myöhemmin saapui myöskin virallinen tiedonanto kaatumispäivineen ja –paikkoineen. Sain siis hänet nyt merkitä sodassa kaatuneeksi ja sitten alkoivat monet viralliset ja epäviralliset toimenpiteet. Valtion tapaturmatoimisto vaati sukuselvitykset ja Kotijoukkojen esikunta omat tietonsa. Vaikka tässä tapauksessa oli kaatunut naimaton, niin tuli joku apurahanen omaisille, Perheen pään kaatuessa koetettiin antaa kohta alkuun erikoisia avustuksia ja ottaa tilanne kaikin tavoin huomioon myös Vapaan Huollon jakelussa. Olipa joitakin yksityistenkin järjestöjen lahjoitussummia, joista sain jakaa aivan ensi hätään. Meillähän oli yleisenä tapana, että kotiseurakunnan pastori kävi tuomassa sanan kaatumistapauksessa omaisille. Tämä oli erittäin raskasta ja hienovaraista työtä. Sanat tahtoivat takertua kurkkuun.

Muuten on sanottava, että siirtoseurakuntien asujamet olivat vaikeammassa asemassa kuin vanhojen kanta-asujainten, sillä heillä ei ollut lähellä olevien sukulaisten henkistä ja aineellista tukea. Jakeluissa olivat usein oman seudun autettavat jakajille läheisempiä kuin siirtolaiset. Vasta myöhemmin opittiin jonkun verran ymmärtämään niitä, jotka olivat taloudellisessakin suhteessa menettäneet kaikkensa. Olihan suuri erotus heidän ja niitten välillä, jotka olivat kaikkensa saaneet pitää.

Erittäin kauniina moraalisena lohtuna kaatuneitten omaisille oli se ylipäällikön, Mannerheimin allekirjoittama, kauniille kartongille tekstattu muistoplaketti, jossa oli kaatuneen nimi ja lohduttavat sanat. Nämä kaikki liittyvät Suomen kotien ylväimpiin kaunistuksiin. Usein siihen rinnalle myös oli ripustettu vapaudenristi mustine surunauhoineen vieläpä pojan, isän tai miehen valokuva.

Näin olivat Palojärven Hämäläisetkin saaneet Martin kaatumisen johdosta muistonsa. En tiennyt kuukausiin, minne tuon suuren perheen jäsenet olivat sijoitettuina. Silloin tällöin sain heistä eri pitäjistä hajanaisia tietoja, kun joku Hämäläisistä näyttäytyi salmilaisten pääsijoituspaikan, saarijärven kirkolla. Jo talvisodan alkuvaiheista lähtien olivat Salmin suuren pitäjän – noin kolmetoista ja puoli tuhatta asukasta - niin laajalla alueella, että oli vaikeata seurata, missä kunkin kylän väki oli siroteltuna. Heitä oli ensin Tohmajärvellä ja Rääkkylässä, sitten Leppävirralla, josta uhkasi tulla pääsijoituspaikka, sitten Saarijärvellä, Pylkönmäellä, Konginkankaalla, Jurvassa, Jalasjärvellä vieläpä Oulua lähellä, Kinnulassa, Rantsilassa ja Muhoksessa saakka. Paljon kiertelin rajalla asuvien siirtolaisten luona heidän asuinpaikoillaan. Näin perästäpäin ajatellen – vielä enemmän olisi pitänyt liikkua, vaikka se sota-ajan oloissa oli usein hyvin hidasta.

Monelle voin olla hengellisen, henkisen ja aineellisenkin avun antajana kaikessa heikkoudessani. Etenkin sotalesket ja orvot koetin hyvin hoitaa. Tein mahdollisimman tarkkaa kortistoakin kaikista Salmin kaatuneista ja heidän perheistään. Oman seurakuntani suhteen sen sainkin jokseenkin tarkaksi, mutta kreikkalais-katolisten kohdalla alkoivat tiedot tulla aikaa myöten epätarkoiksi, vaikka koetin udella lisätietoja heidän papeiltaan vieläpä yritin käyttää kunnan esikuntaakin apuna tietojen saamiseksi. Kolme neljä sataa alkoi surmanluettelo näyttää kevättalven 1940 lopulla.

Aluejärjestelmä tuntui rajaseutupitäjille olevan erittäin raskas. Erikoisen paljon kaatui salmilaisia n.s. 8. Er. pataljoonassa, mutta olen kuullut, että samoin meni Suojärven, Raudun, Metsäpirtin ja yleensä rajan pinnan miehiä. Monen rajakylän miehistä voi kaatua jopa kolme - neljäkymmentä, siis melkein kaikki asekuntoiset!

Kun sitten saatiin Moskovassa raskas rauha odotettiin jännityksellä sotavankien palauttamista. Ja tulihan sieltä jokunen.

Kaikkein suurimpia ihmeitä oli se, että eräänä kauniina kesäisenä päivänä sain nähdä Saarijärven kirkonkylän raitilla sodan alkuvaiheessa kaatuneen Martti Hämäläisen tepastelevan ilmielävänä ja reippaana salmilaisten siirtolaisten ympäröimänä. Miten tämä oli mahdollista? Kerran oli Karjalankannaksella kaatunut kersantti, hänen ruumiinsa oli jäänyt päälle tunkevien vihollisten käsiin. Raportti meni kaatumisesta taapäin. Mutta vähän ajan kuluttua eräs toinen suomalainen joukko-osasto oli vallannut samaisen maaston ja kersantin ruumiin. Jonkun ajan perästä huomattiin hänessä elon merkkejä ja ihmeellistä, mies virkosi sotasairaalassa vielä elämään. Tapasin hänet jälleenrakennusaikana Salmin Tuleman kansakoulun saunarakennukseen majoitettuna. Silloisissa olosuhteissa oli sauna upea asunto koko Tuleman tultua poltetuksi.

Niin miten oli Martti Hämäläisen käynyt? Hän kertoi avoimesti asiat minulle. Hän oli saanut Salmin Palojärvellä kiväärinkuulan oikean keuhkonsa lävitse. Hän oli kaatunut tiedottomana lumihankeen. Mutta vihollinen oli tässä kylässä päässyt etenemään nopeasti vieläpä lääkintäjoukkoineen ja niin oli Martti korjattu johonkin Aunuksen puolen venäläiseen sotasairaalaan, jossa hänet oli pystytty parantamaan. Vankien vaihdossa hänet oli luovutettu Suomelle ensimmäisten joukossa. Saarijärven kirkonkylän päätiellä sipaisi Martti tuon nyt Marskin allekirjoittaman muistoplakaatin poveltansa ja näytteli sitä naureskellen toisille riemuitseville. Silloin sanoin Martille: Ei Martti, annapa nyt tuo minulle takaisin, silla ei sovi tällä asialla leikkiä laskea. Ja niin hän luonnollisesti antoikin. Älykkäänä nuorukaisena hän ymmärsi, että asia oli pyhä. Oli suuri Jumalan ihme, että hän vielä eli ja arvelenpa hänen yhä elävän jossain rakkaan Suomemme kulmalla.

Rukouksen kuuleminen

Talvikalastus on rankkaa työtä. Jo nuorukaisena muistan usein lukeneeni Karjalalehdestä miten Suomenlahden Suomenlahden kalastajat Koiviston puolella tai Säkkijärven edustalla joutuivat monesti ajelehtimaan jäälautoilla myrskyn käsissä jopa suorastaan häviämään verkkoineen, hevosineen ja veneineen teille tietymättömille.

Laatokka on Euroopan suurin sisäjärvi. Kansa kutsuukin sitä mereksi. Valtavat ovat näkymät sen rantamilta ja saarilta. Ken kerrankin on esimerkiksi Salmin Manssilan korkeilta rantateiltä tähynnyt auringon kilossa loistavia Laatokan ulapoita, hän ei koskaan sitä näkyä voi unohtaa. Talvella ei ulappa jäädy keskikohdiltaan tavallisesti ollenkaan. Veden syvyys on jopa 275 metriä. Tämä järvi on ollut aina tunnettu kalarikkaudestaan.

Mekin saimme Salmin Tulemalla joka päivä tuoretta kalaa. Jos torille ei tullut mentyä, niin kalakauppias Kirmoi toi melkein joka aamu sitä tarjolle keittiöömme. Kun kysyimme kalan tuoreutta tuli usein vastaukseksi:

”A, viel kisottih kons perttih tuotih`!”

Oli saatavissa mitä parhaimpia kaloja: nieriäisiä, siikaa, kuhaa, harjusta ja haukea. Ei ollut harvinaista, että oli torilla sampiakin, muutaman kilon painoisia. Siika maksoi vmk 8:- kuha 7:- vmk kilolta. Laatokan lohta voi saada jopa 14-20 vmk. Tavallista ahventa ja särkeä eivät salmilaiset pitäneet ollenkaan arvossa, se oli roskakalaa. Suuremmassa arvossa melkein pidettiin kuoretta, joka valtavin määrin nousi jokiin. Tulemajoessakin sitä pitkin haavein kyölättiin ja sitten kuivattiin jopa tuhansia kiloja. Siikaakin oli ainakin kolmea lajia, kuten Valamon siikaa, mustaa siikaa ja tavallista.

Mutta mieleni tekisi nyt erikoisesti kertoa eräs tositapaus talvisen kalastuksen tiimoilta Laatokan ulapoilta. Tuonakin talvena oli kertynyt useampia nuottakuntia hevosineen, veneineen ja nuottineen Salmin puoleiselle Laatokalle, Mantsinsaaren ja Valamon läheisille vesille. Aavalla jäätiköllä salmilaiset nuottamiehet ja –naiset kohtasivat myös vastarannan, Metsäpirtin kalastajia. Varmaan olikin rattoisaa yhdessä vedellä suuria saaliita.

Jääkalastus ei kuitenkaan ole leikintekoa. Niinpä kerrankin sattui tai oikeammin sallittiin niin pahoin, että nousi ankara myrsky. Kaukaa alkoi näkyä suuria railoja. Jää ritisi ja paukkui. Nyt tuli kiire kalastajille. Oli kysymyksessä elämä tai kuolema. Sen kaikki ymmärsivät. Luntakin rupesi pyryttämään ja hevoset tulivat levottomiksi. Monista lasketuista verkoista havaittiin tullun eristetyksi. Yhtäkkiä huomattiin myös, että kalastajakunnat olivat eristettynä mantereestakin. He olivat jäälautalla, jota tuuli vei yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Laatokan ulapalle. Miehet etsivät suojaa tuulta ja pysyä vastaan veneittensä ja hevostensa takaa, mutta tuuli tahtoi sittenkin viiltää lävitse. Huomattiin myös lautan pienenevän; sen laidat lohkesivat toisiksi jäälautoiksi ja jyrkät Laatokan laineet ja ärjyt rupesivat yhä enemmän ja enemmän silpomaan lauttoja. Hiiden piti mureta olemattomiin! Kalastajain jäälautankin viime hetket alkoivat olla lähellä.

Silloin tapahtui jotain kaunista. Nuo karskit kalastajat laskeutuivat polvillensa kaikkivaltiaan Jumalan eteen. Se tapahtui Laatokan jäisellä ulapalla myrskyn raivotessa. Hevosten kyljet ja reet antoivat niukkaa suojaa hiljentymiselle. Yhdessä antoivat miehet lupauksia Herralle. Luvattiin – jos tästä selvittäisiin, Jumalaa kiittää ja palvella koko elämän ajan ja – mikä erikoista – sekä Mantsin ja Lunkulan vieläpä Metsäpirtin puoleiset, kaikki he lupasivat ostaa uudet tuohukset rukoushuoneisiinsa. Tämä oli iäisyyshetki karastuneitten kalastajain silmien edessä.

Niin, silloin tapahtui ihme! Jäälautta, joka joka hetki pienentyvänä kulkeutui omaa varmaa tuhoaan kohti ulapalle, muutti suuntaansa päinvastaiseksi. Hiljaa mutta varmasti se alkoi painua kaukaa häämöttävän Mantsinsaaren nientä kohden. Sydämet sykkivät jännityksestä; voidaanko vielä kuitenkin pelastua. Veneitten käyttö oli sula mahdottomuus hyrskyävien aaltojen välissä. Hitaasti ja varmasti liikkui kalastajain pienenevä jäälautta saaren rantaan ja töksähti ryskyen kiinni rantajäähän. Ei tarvinnut kahdesti käskeä miehiä ja naisia. Hevoset ja kuormat olivat valmiina ja samassa kun ajojää kosketti rantaa, riennettiin yli rantarailon ja kaikki pääsivät suureksi riemuksi pelastumaan maankamaralle.

Jäälautta sen sijaan aivan kuin kimmoten erkani rantajäästä. Se lähti uudelleen ulapalle ja hajosi, särkyi, meni rikki tuhansiksi mureniksi, olemattomiin.

Mantereelle – Tuleman kaupassa tapasin yhden heistä – tulleet kalastajat kertoivat järkyttyneinä elämyksestään. He kertoivat avoimesti rukouksensa kuulemisesta ja pelastumisestaan. Mantsinsaaren kalastajat olivat todella kiitollisina ostaneet uudet tuohukset rukoushuoneeseensa, mutta – Jumalaa kiittävät metsäpirttiläiset olivat kertojan mukaan viitanneet kintaalla ja sanoneet: eihän kynttilöiden ostaminen kuulu meidän uskontomme tapoihinkaan –.

Mutta eipä olisi ollut liikaa heillekään, vaikka olisivat kirjaimellisestikin täyttäneet lupauksensa ja antaneet kynttiläin iloisesti tuikkaa muistoksi siitä, että olivat jälleen saaneet todeta vahvoiksi pyhän kirjan sanat: Avuksesi huuda minua hädässä ja minä olen auttava sinua.

Rahalöytöjä

Numismatiikka, rahojen keräily ja tutkiskelu on ainakin yhtä kiinnostavaa kuin filatelia eli postimerkkeily. Alkuherätteen pienelle numismaattiselle harrastukselleni lienen saanut hepreankielen professoriltani Arthur Hjeltiltä, joka Pyhän Maan tutkijana oli tuonut vanhoja seemiläisiä rahoja mukanaan. Olipa hänen kellonperässäkin niistä tehdyt. Ne nähtyäni katselin aina mielenkiinnolla antikvariaattien ikkunoihin pantuja rahoja ja mitaleja. Mutta aivan kuin sattumalta sain oman kokoelmani ensimmäisen rahan, Karjalan Kaartin mosatrampparina marssin kerran uupuneena komppanian mukana uimasta Lappeenrannan leirikentän laidan rantatörmää, kun silmääni osui maassa makaava kuparikolikko, josta paljastui ruosteen alta sen vuosiluku ja arvo. Se oli niiltä ajoilta kun Lappeenranta oli joutunut v. 1743 Turun rauhassa yhdessä Savonlinnan ja Sortavalan kanssa Venäjän vallan piiriin.

Tämän ensimmäisen paljon kertovan rahan rinnalle on sitten myöhemmin tullut lukuisia muita. Ihmeellistä kyllä, ne ovat minulla tallella sodista huolimatta. Säilytin niitä näet peltisessä rasiassa jo 1930-luvulla Salmin pappilassani asuessani. Talvisodan alkuvaiheissa kylläkin pappilani poltettiin niin kuin koko Tulemajoen kirkonkylä, mutta kun jälleenvaltauksen perästä kaivoin pappilani tuhkia, niin löysin noin 40 cm syvässä tuhkan ja mullan alta peltilaatikkoni vanhoine, mustuneine rahoineen, vieläpä vaimoni ja minun vanhat kellot yhteen sulaneina. Suureksi ilokseni löysin pöytäni koristeena, sen päällä olleet naisvoimistelumme uranuurtajien Elin Oihonna Kallion ja Elin Björkstenin kunniaksi lyödyt muistomitalit. Toisen oli voimisteluopettajavaimoni hankkinut opiskeluaikoinaan ja toisen olin ostanut hänelle kihla-aikana lahjaksi. Nyt oli näillä ja peltirasian rahoilla kaikilla aivan erikoinen tumma, palosta aiheutunut patinansa. En voi tässä yhteydessä kertoa kaivoon viskatusta, hopeisesta, lahjaksi saadusta kastemaljastani ja kirkkomme hopeisista, kauniista kynttilänjaloista, jotka kätkettiin omenapuiden juurelle. Niitä ei koskaan enää löydetty.

Kerran sanoin Salmin Keskikoulussa oppilailleni: jos löydätte jonkun vanhan rahan, niin minä sen lunastan. Ei kulunut kauan aikaa, niin minulle tuotiin kaksi rahaa, toinen Kirkkojoelta ja toinen Miinalasta. Kirkkojoella on ollut vanhan pogostan eli kirkonkylän asutuskeskus. Ainakin vuonna 1589 mainitaan jo siellä olleen kreikkalaiskatolinen pääkirkko. Raha oli löydetty joen suuhaaran vasemmalta rannalta, kirkkoneuvostomme jäsen, maanviljelijä Aleksanteri Silvennoisen maalta. Toinen raha oli löydetty Miinalasta entisen vuonna 1639 perustetun Salmin kaupungin keskustan ja sen puulinnoituksen läheltä olevalta Mikko Kauppisen pellolta. Molemmat rahat olivat suunnilleen samanlaisia kuparikolikoita, joita kansa on kutsunut nimellä ”äyrämöinen”. Selvästi erottuu niistä molemmasta Vaasa-suvun vaakunalyhteet, ¼ ör Ruotsin vallan merkin kolme kruunua sekä kirjaimet GRS ( Gustavus Rex Sveonum = Kustaa Ruotsin kuningas). Rahallista arvoahan näillä äyrämöisillä ei ole, mutta ne kertovat vääjäämättömästi ihmeellisistä ajoista, jolloin Laatokan kaukaisella rannalla oli Salmin kaupunki myös luterilaisine kirkkoineen, puulinnoituksineen ja laitureineen.

Kun ajattelee Salmin kaupungin hävitystä, tulee apea mieli. Mikä kukoistava kaupunki saattaisikaan Salmi olla luonnonrikkauksiensa ja maantieteellisessä suhteessa oivallisen sijaintinsa vuoksi neljän joen liittymäkohdan tienovilla, jolleivät kauheat sodat olisi aina sen kehityksestä tehneet loppua.

Ei kulunut pitkää aikaa edellisten äyrämöislöytöjen jälkeen, kun luokseni saapui Mantsinsaaresta Peltosen kylästä reipas maanviljelijä Kotipelto. Hänellä oli koko joukko vanhoja rahoja mukanaan. Sanoi tarjonneensa niitä Helsinkiin, mutta ne eivät olleet rahoista erikoisemmin kiinnostuneita. Ostin häneltä muutamia kolikoita. Ne ovat venäläisvallan aikaisia ja niissä on nähtävänä Venäjän mahdin voima. Kuparia on runsaasti. Yhdessä on merkintä P1. Se tahtoo sanoa, että raha on Paavali I ajalta; toisessa on E1. Se on keisarinna Elisabethin ajoilta. Itämaisella tavalla kuvattu Pyhä Yrjänä surmaamassa lohikäärmettä on erittäin kaunis taiteellisessa suhteessa.

Kotipelto kertoi löydöstään seuraavasti. Olin kyntämässä peltoani, kun äkkiä aurani kärki kävi kiinni johonkin outoon esineeseen. Pian huomasin, että kysymyksessä oli lahoamistilassa oleva raudoitettu puuarkku, joka oli täynnä rahoja. Hyppäsin heti aarteen päälle, jottei kukaan toinen sitä näkisi – kansanuskomus oli näet se, että jos vieras myös näkee aarteen, niin se voi kadota ja valahtaa takaisin - ja niin sain löydön käsiini. Mutta taisipa viereisellä saralla perunoita kaivamassa ollut nainen nähdä arkusta jotain aarteestani, koska arkusta löytyi vain näitä kuparisia rahoja – mahdollinen hopea ja kulta olivat valahtaneet jo maan uumeniin!

Hupaisesti on Sakari Topelius kertonut Hopearahan kertomuksissaan rahan näkemistä ihmeellisistä vivahteista vuosisatojen kuluessa. Toden totta, nämä Salminkin muinaiset kolikot ovat nähneet nekin paljon vuosisatojen melskeiden aikoina eikä suinkaan vähimmin tällä vuosisadalla rajaseutujen ollessa sotatantereina.

On myös varmaa, että uusia kätköjä on jälleen jäänyt maanpoveen tulevien polvien ilmoille vedettäviksi ja ihmeteltäviksi. - Sieltä nousee varmaan esille myös sekin raha, jonka eräs Rajaselän kylän mies viskasi hautaan, jota luin hänen vaimolleen. Kun kysäisin sitä kesken siunauksen tummalta partamieheltä, niin se on vain vanha tapa. Minun puheeni olivat hänestä vain tämän ajan loruja. Professori Kaarle Krohn, Suomen muinaisuskontojen erikoistuntija käydessään 1930-luvulla Salmissa selitti minulle miehen rahan viskaamisesta. Tässä oli kysymyksessä sama mikä muinaisilla egyptiläisillä; tahdottiin lunastaa maa-ala vainajalle ja antaa hänelle matkarahaa toisella ilmalla ollessa. Tuotiinhan muinaissuomalaisen uskonnon mukaisesti määräpäivänä ruokiakin haudoille. Tämä kaikki oli todistusta rakkaudesta vainajaa kohtaan ja uuden elämän uskosta tuolla puolen haudan.

Raha on vain välikappale, arvon mitta, mutta tutkijalleen voi se aukaista ihmeellisiä näköaloja ja maailmoita. Kirjoituksineen ja merkintöineen ne voivat antaa paljon ajattelemisen aihetta. Mitä tuumit esimerkiksi seuraavanlaisista rahakokoelmani rahojen kirjoituksista, jotka hallitsija on antanut kaivertaa elämän maksimiksi eli ylimmäksi ohjeeksi. Suomennettuna ne ovat seuraavat:

- Velvollisuus ennen kaikkea
- Veljeskansain hyvä
- Yhteenliittyminen on voimaa
- Toimekkuus tuo siunauksen
- Kansa kera synnyinmaan hyväksi

Suomalaisissa rahoissa ei tällaisia kirjoituksia vielä ole näkynyt, mutta hyvin ehkä tarpeellisia olisi olla, eritoten tänä aikana.

Rajaloikkareita

Rajalla on rajan kirot. Usein on raja muodostunut paikaksi, jonka ylitys on ollut perin vaikeata. Ennen v 1917 olivat Suomen itärajan tämän ja tuonpuoleiset asujamet saaneet ilman suurempia muodollisuuksia käydä toistensa puolella.. Tosin Salmin Virtelässä ja Pöllän salmen rannalla, Lunkulan ja Mantsinsaaren välissä oli tulliasemat.

Kansa oli molemmin puolin rajaa etäaunukselaista pohjaa. Ei ollut harvinaista, että avioliittojakin oli solmittu rajantakaisten kanssa. Niinpä kerran kysäisin Dolgosen kosken rantatalossa eräältä rajan takaa tuodulta jo iäkkäältä miniältä miten hän oli viihtynyt Suomen puolella ja sain tietää, että kaikki oli sujunut hyvin. Mutta sitten tunnusti hän lopuksi ikävänsä sanoin:

”A, koti koivunen, a kylä kynnäpäinen”

- Kynnäpäs on saarnin toinen nimitys. Koivun lehdet ovat suloisen pehmeät, mutta saarnin raapivan karheat. Niin, kellepä ei koti ja kotiseutu olisi kullan kallis! -

Koko 1920- 1930 luvun oli raja railona edessä. Vain viranomaiset ja erikoisluvilla olevat uittomiehet saattoivat ylittää rajan jostakin määrätystä kohdasta. Tulliasemat olivatkin tulleet tarpeettomiksi. Rajavartiostot molemmin puolin olivat erittäin valppaita ja hyvin kouliintunutta väkeä estämään kaikki luvattomat rajanylitykset.

Kuitenkin rajan salaista ylitystä näytti silloin tällöin aina tapahtuvan, joka sekin on kaikkien eri valtioitten välistä vitsausta. Vakoilutoimintakin kukoistaa erikoisesti juuri rajaseuduilla. Tämä on luonnollista – missäpä muualla. Rajaseudulla elettäessä ei edes aina voi tietää kuka on vakooja. Rajavyöhykkeellä vaadittiin kyllä henkilöllisyystodistus, mutta eihän sellainen ollut mikään tae. Kerrottiin, että Salmissa kävi kerrankin kansatieteellinen tutkijaryhmä. He filmasivat erikoisesti rajaseudun kokkojuhlien viettotapoja. Aikansa filmattuaan he häipyivät pois. Myöhemmin saatiin tietää, että he olivatkin vakoilijoita jonkun vieraan vallan hyväksi!

Joskus rajan ylitys voi olla aivan vahingossakin tapahtuvaa. Niinpä kerran Miinalan kylän reipas kansakoulunopettaja, ylioppilas Niilo Hukkanen porhalsi polkupyörällään Manssilan rajapuomin ollessa ylhäällä suoraan venäläisen kasarmin pihaan Rajakonnun puolelle. Jonkun päivän tutkiskelun jälkeen pääsi hän pois, sillä erehdys oli aivan ilmeinen. (En malta olla mainitsematta, että kaikki Salmin keskustan miesopettajat kaatuivat sodissa; Niilo Hukkanen jäi haavoittuneena tankin alle).

Mutta autonkuljettaja Farin tapaus ei ollut sattuma. Hän oli apteekkarin autonkuljettaja ja milloin isäntänsä ei tarvinnut suurta Studebakeria, oli Fari sillä vuokra-autoilijana. Väliin teimme sillä jopa seurakuntanuorten retkiä. Fari oli kohtelias kuljettaja. Kun lauloimme virsiä tai hengellisiä lauluja, paljasti hän aina kunnioittavasti päänsä. Mutta perin oli suuri kummastuksemme, kun kuulimme tällaisen retkemme jälkeisenä päivänä, että Fari oli ajanut Studebakerin Rajaselässä, missä raja kulki karjalaisen kylän halki ja missä tyhjennetyt Aunuksen puoleiset talonpoikaistalot olivat rajassa kiinni, metsikköön ja auton siihen jätettyään itse loikannut yli rajan. Mistä syystä hän näin teki ja mitä hänelle myöhemmin tapahtui, on jäänyt kaikille salmilaisille arvoitukseksi.

Rajanylittäjähän oli maanviljelijä Ivan Bundakin, jonka nimi lie johdettavissa 1600.luvun salmilaisnimestä Bonde = talonpoika. Hän teki heinää kotiniityllään ja sitten hänet tavattiin ammuttuna. Selvittelyssä näyttivät rajantakaiset vanhaa karttaa, jonka mukaan Bundan heinäntekopaikka oli ollut naapurin puolta. Sillä selvä. Mutta Bundalta jäi paljon lapsia orvoiksi ja eräs heistä, Olga hoiteli meidän lapsiamme Saarijärvellä, jonne siirtolaisuus oli johdattanut perheemme ja myös Salmin lastenkodin aina Bundan orpoja lapsia myöten. Bundan leski ei ollut jaksanut pitää taloaan ja hänen kuoltuaan olivat kaikki lapset joutuneet lastenkotiin. Kovaksi muodostui Bundan ja hänen perheensä osa.

Merkillisimpiä rajaloikkareita oli herra Mikko Melkku. Hän oli hauskannäköinen vaaleaverikkö, sinisilmäinen kookas mies. Hän oli tullut Petroskoista eli Äänislinnasta, puhui hyvää suomea – opetettiinhan Gyllingin aikaisessa Itä-Karjalassa suomenkieltä sikäläisissä oppilaitoksissa. Melkku lienee käynyt jotain keskikoulua tai seminaaria Aunuksen puolella. Nyt kulki hän ristiin rastiin Suomen puoleista rajaseutua. Hän oli mukana kaikenlaisissa tilaisuuksissa, kansanjuhlissa ja pidoissa. Keräsipä hän myös ns. sanalippuja Suomalaiselle Kirjallisuusseuralle. Kultakin erikoiselta murresanalta sai maksun. Tätä työtä tekivät monet muutkin. Mikko Melkku lienee pyrkinyt myöskin kansakouluopettajaksi Salmiin, mutta eihän hänellä ollut tällaiseen virkaan muodollistakaan pätevyyttä. Ainakin kerran hän oli luonani pappilassani ja puhelimme syntyjä syviä. Hän sanoi avoimesti olevansa Jumalan kieltäjä ja saaneensa marksilaisen dialektisen opetuksen Petroskoissa. Kuitenkin hän puheli mielellään hengellisistä ja otti mielihyvin vastaan Raamatun. Lupasi hän sitä lukeakin.

Mutta sitten tapahtui jotain paljastavaa ja äkkiä oli Mikko Melkku mennyt Karkun Metsäkylän ja Manssilan tai Rajaselän tienoilta sinne mistä oli tullutkin. Häntä ei keritty pidättämään.

Mutta kaikkein mystillisin oli Suomen Liikemiesten Lähetysliiton matkapuhujan, kirjaltaja Oskari Huttusen meno Aunukseen. Hän oli alkuaan sortavalalainen faktori, joka oli esim. erinomainen Raamatun korrehtuurin tarkistuslukija Raamattutalon kirjapainossa. Hän oli lahjakas mies, suuren perheen isä. Aikaisemmin oli hän ollut 1910 tienoilla vuosia Aunuksessa hengellisessä työssä, lähinnä hajalla olevien luterilaisten parissa. Näitä oli ennen vallankumousta Petroskoissa eli Äänislinnassa ja Aunuksen kaupungin tienoilla, liike- ja sahateollisuustyössä, noin kolme tuhatta. Tästä Aunuksen luterilaisesta väestöstä on professori Martti Ruutu tehnyt seikkaperäisen tutkielman.

Aunuksen luterilaiset olivat Pietarin hengellisen konsistorion alaisia. Ne pastorit, jotka lähetettiin, olivat balttilaispohjaisia. Myöskin oli Suomen rajaseudulla kiertävä pastori, joka piti jumalanpalveluksia Korpiselässä, Suojärvellä ja Salmissa. Jolloinkin näyttivät nämä kiertäneen myös Aunuksen puolen luterilaisten luona. Esimerkiksi kuuluisan kansatieteilijän professori Uuno Taavi Sireliuksen isä, David Sirelius, oli tällainen laajalla säteellä liikkuva paimen. Eipä ihme, että pojasta tuli kansatieteilijä.

Kun raja oli sulkeutunut v. 1917, olivat tämän hengellisen työn mahdollisuudet tyystin lopussa. Niinpä siis Oskari Huttunenkin tultuaan Suomeen antautui myöhemmin Liikemiesten Lähetysliiton palvelukseen ja tässä ominaisuudessa hän liikkui laajalti ympäri Suomea. Esimerkiksi Sortavalan lääninrovasti Oskari Kanervo antoi hänen työlleen erittäin suuren arvon. Noin kymmenenä vuonna kävi hän myös Salmissa ja asusti aina kotonani niin kuin muutkin matkapuhujat. Hänen julistuksestaan opin paljon. Hän oli etenkin Aunuksen puolella liikkumisensa aikana oppinut sen, ettei puheteksti saanut olla kansan parissa dogmaattinen, uskonopillinen. Parasta oli ottaa joku elävä ja havainnollinen kertomus tai kuvaus lähtökohdaksi. Hänen puheensa oli voimakasta evankeliumin julistusta ja suositteli hän minullekin Aku Rädyn kaltaista julistusta.

Puheessaan käytti Oskari Huttunen erittäin sopivasti myös salmilais – aunukselaisia sanoja tehdäkseen puheensa läheisemmäksi ja paremmin ymmärrettäväksi. Salmin kielessä on esim. nyt = nygöi; jo = jöngöi; pojat menivät = pojat mentiin; onkimaan = ongittamaan. Sellaiset lainasanat kuin passipo = kiitos; doroga = tie, tulivat hyvin helposti puheen lomaan. Ei vahingossakaan sanonut länsimaisittain: hyvää päivää, vaan kansanomaisen suomalaisittain ja karjalaisittain:

Terveh!

Mutta eräänä kesäisenä kauniina oli Oskari Huttunen pappilassani hyvin ahdistuneena ja tuskaisella mielellä. Aikaisemmin oli hän useinkin puhunut, että hän haluaisi mennä julistamaan Jumalan sanaa Petroskoin puolelle Aunukseen. Nyt puhui hän kyynelsilmin avoimesti asiastaan minulle.

”Minun mieleni palaa Aunukseen!”.

Tämä oli tullut hänelle kuin pakkomielteeksi. Hän pyysi minua neuvomaan mistä hän pääsisi puikahtamaan parhaiten rajan yli toiselle puolelle. Kyllähän sellaisia paikkoja olisi ollut kosolti; nukuinhan erään kerran kastematkalla sellaisessa talossa, jonka toinen puoli kuului Venäjän puolelle.

Kauhistuin hänen ehdotustaan. Minunko olisi rajaseudun pappina pitänyt olla neuvomassa rajan yli tietä? Tiesin myös rajalakien ankaruuden rajaloikkarien suhteen.

Kehotin häntä menemään Pitkärantaan Rajavartiostoon ja puhumaan asiansa rajavartioston päällikölle. Joka tapauksessa sain hänet lähtemään länteen päin. Mutta ei kauaa tämän jälkeen kun luettiin lehdestä, että Suomen Liikemiesten Lähetystyön matkapuhuja oli juossut Suojärven Hattuvaaran kylässä yli rajan. Tämän koommin ei hänestä ole kuulunut mitään. Hänen omaisensa ovat kai tiedustelleet asiaa Petroskoista, mutta tiedustelujen tulokset ovat ainakin minulle jääneet tietämättömiksi.

Ja tähän lopetankin nämä kertomukset rajaloikkareista. Olisihan vielä kyllä ollut yhtä ja toista mainittavaa esim. etappiteistä – ja miehistä, mutta parempi lopettaa, sillä alkaa tulla ylen apea mieli kertojalle. Rajalla on rajan kirot.

Käärmeen polkija ja muutakin lääketieteellistä

Maapitäjässä joutuvat virkamiehet usein läheisempään kosketukseen keskenään kuin kaupungeissa, joissa heitä on paljon. Niinpä Salmin rajamailla ollessani tulin paljon tekemisiin, harva se päivä, voi sanoa, seudun nimismiehen kanssa, olihan eräskin heistä aivan lapsuuden aikojeni jalkapallotoveri Viipurista. Mutta myös Salmin lääkärit, joita laskin muuten olleen noin 20 tuona 10-vuotispappisaikanani, olivat perheystäviä, joiden luona vierailtiin. Sellaiset tohtorit kuin Aarne Haatanen, Maila Haltia, Einari Marttinen, K.J.R. Sotamaa, Pentti Kivinen ja Arvi Huuskonen ovat erikoisesti ja monesta syystä jääneet mieleen. Kunkin heidän toimikaudeltaan olisi paljon kerrottavaa.

Jo ylioppilasaikanani olin tutustunut Arvi Huuskoseen, pielaveteläissyntyiseen tohtoriksi lukijaan. Paitsi Ylioppilaiden kristillisen Yhdistyksen ja Raittiusyhdistyksen rientoja, jouduimme yhdessä asumaan Sigfrid Sireniuksen vasta perustaman Kalliolan setlementin eli Kristillisyhteiskunnallisen Työkeskuksen ylioppilashuoneissa. Arvi harrasti lääketieteen ohella voimistelua ja urheilua Kalliolan väenkin piirissä ja minä teologina olin mukana pyhäkoulutyössä laulaen, soittaen ja puhuen. Kun Arvi Huuskonen sitten via Halila Pälkäsaari tuli Salmin kunnanlääkäriksi maisteri rouvansa Irja os. Niirasen kanssa, niin virisi ystävyys tuota pikaa lämpimäksi. Paitsi urheilua ja retkeilyä harrasti Arvi Huuskonen erikoisesti kasvitiedettä, botaniikkaa. Kun hänen ystäväprofessorinsa Linkola oli määritellyt Salmissa löytyvän n 518 eri kasvilajia, korotti Arvi Huuskonen sen n. 536:een!

AKS:ään kuuluvana hänellä oli aivan erikoinen rakkaus Aunuksen pakolaisiin ja yleensä Salmin kansaan. Kansatieteily, raittiustyö, heimotyö kulkivat käsi kädessä. Lääketieteellisessä suhteessa hän juuri Halilassa olleena tohtorina teki uraauurtavaa työtä tuberkuloosia vastaan taisteltaessa. Tohtori Severi Savoseenkin sain silloin tutustua Salmin tarkastusmatkan yhteydessä.

Siihen aikaan ei ollut vielä virkamiehillä paljonkaan autoja. Urheilumiehenä liikkui Arvi Huuskonen usein pyörällä. Kerran teimme yhdessä pyörämatkan Palojärvelle, sieltä Tulemajoen ”ehätyspaikalta” yli valtionmetsän Käsnäselkään, taisimme käydä Hiisjärvellä saakka lähellä Loimolaa.

Matkaa tuli 150-200 km. Tohtorilla oli oma vastaanottonsa ja minä saatoin kastaa jonkun lapsen. Kuten sanottu oli tohtori Huuskonen hyvin perillä Salmin floorasta eli kasvimaailmasta ja niin saattoi hän hypätä ihastuksesta huudahtaen pyörän satulasta ja rientää vierellä virtaavan Tulemajoen äyräälle sanoen:

”Katsos tätä kasvia ei aiemmin ole ollut Suomen puolella ja nyt sen virta tuopi tänne!”.

Usein hän mainitsi, että jos hänellä olisi enemmän aikaa, niin tekisi hän täällä Salmissa tutkielman kansaomaisista lääkitystavoista. Luonnollisesti erilaisten yrttien käyttäminen tähän tarkoitukseen olisi ollut mielenkiintoinen tutkimusaihe.

Mutta kaikki yllämainittu olkoon vain johdantona varsinaiselle otsikkomme asialle. Kerran tuotiin pienellä Salmi-laivalla naispotilas Mantsinsaaresta Tulemajoen satamaan. Paareilla hänet kannettiin edelleen sairaalaan. Hänellä oli korkea kuume, niin heikko hän oli, että tuskin oli toivoa. Tohtorillamme oli suuri vaikeus päästä selville mistä sairaudesta oli todella kysymys. Eri puolia Salmia ja eritoten Mantsinsaarella oli vielä näinä aikoina tietoniekkoja, tietäjiä, joihin kansa uskoi ja joihin vielä saatettiin sairaustapauksissa turvautua. Tämän naisen luo oli Mantsilla kutsuttu erikoinen ”käärmeenpolkija”, jonka oli määrä ajaa sairauden aiheuttaja, käärme, pois vaimon sisuksista. Tämä piti tapahtua siten, että tietoniekka hyppeli sairaan vatsan päällä ja lukien käärmelukujaan polki käärmettä ulos.

Suurella vaivalla pääsi tohtorimme perille kaikesta tästä mitä oli tapahtunut. Eihän poppakonsteja ja taitoja saanut sivullisille ollenkaan uskoa. Tässä oli kysymyksessä lapsivuodekuumeinen nainen. Pitkällisellä ja taitavalla hoidolla saatiin tässä tapauksessa elämälle pelastettua tämä mantsinsaarelainen äiti.

Näihin aikoihin sain kuulla useammalta taholta kansaomaisen käsityksen siitä, että jollakin saattoi sammakko olla sisuksissaan hyppäämässä. Olivat juoneet ojavettä ja siitä oli alkanutkin kasvaa pienestä sammakosta suuri, kunnes sitten jollakin oli loikannut suusta ulos!

Ihmeellisiä uskomuksia ja lääkityskeinoja kertoiltiin. Etenkin hämähäkin seitti ja siankärsä tai leukaluun ihra mainittiin taikapussin sisältönä haavoja parannettaessa. Vesi, joka oli valutettu tuvan oven kääkän eli ovivirran muodostaman reiän lävitse oli parantavaa. Samoin maitorupinen lapsi saatiin terveeksi, jos häntä kylvetettiin vihdalla, jolla tuvan lattia oli lakaistu.

Varmasti oli saunominen erittäin tärkeä terveydenhoitokeino ja olikin taloja, joissa kylvettiin silloin, milloin oli purkuilma tai milloin ”tuutsan luadi” so. pyrytti, piti välttämättä kylpeä. Silloinhan tarvittiin erikoisesti mielenvirkistystä ja silloin oli parhaiten aikaa. Kujosetkin (kujat) tahtoivat tukkeentua ja oli vaikeampaa liikkua.

Viisikannalla näytti olevan aivan erikoinen taikamainen vaikutus. Johtuiko tämä vuosituhansien takaisesta palvonnasta? Merkitseehän seemiläinen sana Aster eli Ester tähteä. Ja tähtijumalattaren Astarootin palvelus – aistillisine menoineen oli muinoin paljon levinneenä. Tämä tähden palvonta on tänäkin päivänä heijastuneena Beethelmin tähdessä ja valtiollisissa tunnuksissa.

Niin, olin saanut terveyssisaren välityksellä itselleni ns. sarvitutin, jossa on lehmän sarveen kiinnitetty pehmeä nahkaosa. Lusikalla pantiin tuttiin maitoa ja niin ruokittiin lasta. Terveyssisaren oli määrä kerätä ne 1930-luvulla pois kansalta, sillä luonnollisesti nykyaikainen kumitutti on paljon terveellisempi.

Emäntä Evelina Ala- Kulju mainitsi minulle, että vielä hänen lapsuudessaan oli Pohjanmaallakin sarvitutti käytössä. Suureksi ihmeekseni oli sarvituttiin puukolla piirretty selvä viisikanta, tähti. Mitä tämä oli? Kyselin ja kyselin, mutta eivät tienneet tai eivät tahtoneet sanoa. Meillä oli tähän aikaan siivousapuna ja lastenkin kaitsijana Kirkkojoen kylästä kotoisin olevan emäntä Outi Matuši. Tämän Matušin emännän kanssa olimme hyvät ystävät ja kun häneltä vanhalta salmilaiselta kyselin, ei hänkään ensin ollenkaan tahtonut mitään sanoa – taikaa ei saa hevin kertoa – hän vain hoki:

”Itše tiijät, itše tiijät”. Mutta eräänä päivänä hän kertoi, että kun nengasen merkin teet tuttiin, niin eipä tule yöitkettäjä lapseen. Illalla kun ovissa käydään, saattaa yöitkettäjä tulla pienen kehdolle, ja koko yö voi mennä pilalle.

” A nenganen merkki kun on sarvitutissa, ei tule itkettäjä”.

Joissakin taloissa piirrettiin myös tuvan seinään vuoteen taa viiskannan tähti samassa tarkoituksessa.

Myöskin voi tehdä poikalapsen pieluksen alle pienen auran esimerkiksi päreestä tai jos on tyttölapsi, niin voi asettaa pienen värttinän kyntämään, silloin yöitkettäjä rupee kyntämään tai kehräämään ja lapsi jää rauhaan.

Monella tavalla ei suinkaan ollut helppoa olla lännempää tulleena virkamiehenä Salmissa, mutta toiminnalla oli oma viehätyksensäkin. Ikivanhan karjalaisen, jopa novgorodilaisajan takaisetkin uskomukset ja sivistykselliset perinteet elivät täällä vielä rikkaina. Ja kyllä rajan kansa, ”joka oli ollut orjana ounaan herran, ja joka oli nähnyt vaivaa toisen verran, kun Suomi muu”, tunsi vaistomaisesti, kuka heitä todella rakasti ja kuka heidän parastaan todella tahtoi. Paljon rajankirojakin aina vuosien mittaan kokenut kansa tunsi suurta kiitollisuutta niitä virkamiehiä kohtaan, jotka heitä tahtoivat auttaa ja palvella, ja jotka olivat valmiit elämään heidän kanssaan yhdessä niin rauhanajan iloissa kuin suurten koettelemusten suruissa.

Salmi - entinen suomalainen kaupunki

Kun Stolbovan rauhanteossa 1617 Ruotsin raja oli siirtynyt Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajasta kauas itään – Laatokan- eli Raja-Karjalassa aina Laatokan Variskiveen ja Virtelän maakiveen saakka – muodostettiin Käkisalmen läänin Pohjois-Laatokan puoleisista osista ns. Salmin kihlakunta, johon Salmin pitäjän (pogostan) lisäksi tulivat kuulumaan Soanlahden, Suistamon, Korpiselän ja Impilahden pitäjät. Koko tämä alue annettiin kreivi Kaarle Kustaa Wrangelin haltuun. Ahtaammassa mielessä voimme puhua Salmista sen nimisenä pitäjänä, joka sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla aivan Etelä-Aunuksen tuntumassa, niin että sen väestöstäkin suurin osa oli etelä- aunuksen kieltä puhuvia.

Venäläinen vaikutus oli luonnollisesti alueella voimakas. Suurin osa asukkaista oli kreikkalaiskatolisia; asumukset rakennettiin vanhaan novgorodilaiseen tapaan – asuinrakennus ja karjatto saman katon alle – ja yleensäkin elämänmeno oli kansatieteellisesti katsoen muusta Suomesta poikkeavaa. Tämän vuoksi pitäjä oli ainutlaatuinen alue entisessä Suomessamme.

Oli luonnollista, että 1600-luvulla, kun mainitut alueet oli liitetty Suomeen, kenraalikuvernööri Pietari Brahe ja Viipurin hiippakunnan piispat tekivät kaikkensa näiden uusien alueiden kehittämiseksi.

Teitä rakennettiin – esimerkiksi tie Sortavalasta Aunukseen oli ollut vain ratsupolku – uusia evankelisluterilaisia seurakuntia perustettiin, samoin kaupunkeja; autiosavuille siirtyi paljon asukkaita Suomesta päin. Heistä voi mainita esim. Juvoset, Haukiset, Lajuset, Lujaset, Monoset, Kauppiset, Nissiset, Pesoset, Partaset ja monet muut. Vanhempi karjalainen väestö käytti usein eläinten nimiä kuten Kuikka, Joutsen, Korppi, Karhu, Lammas tai sitten nimiä sellaisia kuin Karhatsu, Onatsu, Ihatsu, Satuli, Petjoi, Kokoi; jopa ruotsalaisia ja venäläisiä nimiä, vaikka vähemmän, kuten Berg, Borg, Rantsi tai Romanoff, Sokoloff, Sidoroff ja Bogdanoff, tässä eräitä mainitaksemme. Rajakarjalainen nimistö olisi varmaan erittäin mielenkiintoinen tutkimusaihe!

Kun 1600-luku oli Euroopassa uskonsotien aikaa, ei ole ihmeteltävää, että luterilaistuttaminen sai erittäin jyrkkiä piirteitä. Puhuttiin esim. vain ruotsinuskosta ja venäen uskosta. Vaikka Laatokan - Karjalassa olivat olleet sellaiset vanhat kreikkalaiskatoliset pitäjät kuin Suistamo, Sortavala, Korpiselkä, Kitilä ja Salmi, syntyi nyt uusia evankelisluterilaisia seurakuntia kuten Jaakkima, Kurkijoki, Sortavala, Parikkala, Kitee, Impilahti ja Salmi.

Uudelle valtakunnan alueella perustettiin myös kolme uutta kaupunkia. Nämä olivat Salmi, Sortavala ja Brahea. Historian kirjat mainitsevat, että rajatarkastaja Henrik Blankenhagen sai tehtäväkseen toimia Salmin pormestarina. Salmille laadittiin asemakaava Miinalan joen suulle. Paitsi pormestarin tehtäviä piti Blankenhagenin olla rajavartioston ja tullin päällikkönä. Tehtävät olivat niissä oloissa erittäin vaikeita. Miinalan joen suulle rakennettiin pieni puulinnoitus, hallintorakennus ja laiturit. Tämä uusi kaupunki sai suojan Laatokan myrskyiltä, sillä sen edessä olivat Lunkulan ja Mantsin suuret saaret. Saarten mantereen puolelle jäi suojaisia salmialueita, mistä paikkakunnan nimityskin – Salmi – on johdettava. Ns. Perämoin ja Pöllän salmet olivat hyvin puolustettavissa ja Salmin selkä taas oli riittävän syvä ja avara hyvällekin Laatokan laivastolle. Suuret joet, kuten Tulemajoki, Miinalanjoki, Uuksujoki ja Kirkkojoki olivat kalaisia ja liikenneväylinäkin huomattavia.

Vanhin kreikkalaiskatolinen vaikutus on peräisin Valamon ja Aunuksen puolen luostareista ja Salmin kreikkalaiskatolinen pogosta mainitaan Kirkkojoen oikealla rannalla sijaitsevine kirkkoineen jo v:n 1580 tienoilla, Salmin luterilaisen kirkon paikka on Salmin kaupungissa Miinalanjoen vasemmalla rannalla aivan lähellä Laatokan rantaa. V. 1622 oli Ruotsin kuningas määrännyt, että Jumalan sanaa oli saarnattava kansan äidinkielellä koko valtakunnassa ja koska luterilaisuus oli valtakunnan virallinen uskonto, pidettiin luterilaisten uudisasukkaiden sielunhoidosta hyvää huolta. Varhaisin maininta Salmin luterilaisesta pappilasta on Jaakko de la Gardien ajoilta v:lta 1622. Salmin papin Laurentius Ullvichiuksen leskelle määrättiin silloin eläkettä maksettavaksi. Salmin seurakunta mainitaan perustetun uudelleen vuosien 1638-39 tienoilla, jolloin sille nimitettiin kirkkoherraksi Gregorius Johannis; 1600-luvun muista kirkkoherroista mainittakoon Gregorius Mathie, Johannes Canuti ja Petrus Joh. Ischanius. Moneen Pietari Brahen perustamaan kaupunkiin järjestettiin pedagogiokouluja. Vaikka pienoiset Brahea, Savonlinna ja Sortavala olivat onnellisia oppilaitoksen saajia, ei Salmi sellaista saanut ja niinpä esim. pormestari Blankenhagenin kaksi poikaa samoin kuin kirkkoherra Gregorius Johanniksen pojat – muuten myöhemmin ottivat sukunimekseen Salmenius – jatko- opiskelivat Viipurissa ja sittemmin Turun akatemiassa.

Salmin kaupunkiin Miinalanjoen suulle oli rakennettu puulinnoituksen ja hallintorakennuksen lisäksi kirkko, sekin puusta se ajan ristikirkkotyyliin. Tälle kirkolle lahjoitti Kristiina-kuningatar v. 1646 kaksi kirkonkelloa, v. 1642 painetun suomenkielisen Raamatun, messupuvun sekä vuosittain neljä tynnyriä viljaa. Tämän kirkon paikkaa kutsui kansa vielä viime aikoinakin ”ruotsin kalmistoksi”. Sen kuusien katveessa oli lukuisia hautoja, joista voi tavata 1800-luvulla olleiden virkamiesten nimiä: Gottleben, Mether, Maexmontan jne. Kuvanveistäjä Johannes Haapasalon ja hänen kaatuneen Pentti-poikansa avulla valmistettiin pronssinen muistolevy kiinnitettäväksi kalmiston paikalle, mutta v. 1939 paukutteli naapurin tykistö peräytyviä suomalaisia näiden kalmistojen suojasta.

Pormestari ja rajatarkastaja Blankehagenin työ oli erittäin vaikeata, mutta helppoa ei ollut noilla 1600-luvun kirkkoherroillakaan Salmissa. Heidän piti opettaa kansaa aivan uusiin elämäntapoihin. Lutherin Vähä Katekismus oli tässä suhteessa oivallinen oppikirja. Lukutaidottomuus uhkasi tyrehdyttää kristillisyyden neuvonnan alkuunsa. Julkaistiinpa näinä aikoina suomalainen Vähä Katekismus kirkkoslavonian kirjaimilla painettunakin, mutta ani harvat osasivat sitäkään lukea; tuskinpa muut kuin jotkut ortodoksipapeista. Näin ollen ei ole ihmettelemistä, että kansan tavat pysyivät kauan erittäin raakoina, juopoteltiin ja tapeltiin. Näille rajaseuduille oli muuttanut paljon sosiaalisesti heikkoa ainesta; rikollisia, sotilaskarkureita, ja sekavissa aviosuhteissa olevia. Vaikka verohelpotuksinkin yritettiin saada autiosavuille asujaimia, niin milloin vain mahdollista määräsi Ruotsin valtio virkamiehensä kiskomaan ankaria veroja. Seuraavina vuosina jouduttiin lahjoitusmaaoloihin, jolloin alustalaiset sieluineen ja ruumiineen olivat lahjoitusmaaherrojen omaisuutta. Näin ollen ovat surullisen totta runon sanat:

”Se orjana ollut on ounaan herran, se nähnyt on vaivaa toisen verranuin Suomi muu”

Rajaseutujen kiroina ovat aina olleet sodat. 1600-luvun jälkipuoliskon kahinavuosina on erityisesti mainittava vuodet 1656-1661. Silloin mainitaan Salmin ja Suistamon tienoot täysin hävitetyiksi. Näihin aikoihin mainitaan Salmin kreivinä Kustaa Wrangel, joka antoi v. 1660 Salmin kreivikunnan inspehtori Maunu Arnanderin hoitoon. Tämä sai toimia myös rajatarkastajana. Marsalkka Wrangelin mainitaan sittemmin saaneen Salmin sijasta Sölvesborgin kreivikunnan Ruotsista. Olosuhteet kohentuivat vähitellen Salmissa, mutta v. 1690 tuli ankara katovuosi, jonka seurauksista toinnuttua alkoi nousta jo suuren Pohjan sodan mustat pilvet. Venäjä oli liittoutunut Puolan ja Tanskan kanssa Ruotsia vastaan. Venäjällä oli voimakas tsaari Pietari I ja Ruotsissa kuninkaana nuori huimapää Kaarle XII. V. 1700 loppukesällä venäläiset alkoivat piirittää Narvan rajalinnaa, v. 1704 he valloittivat Sortavalan, 1710 Viipurin ja v. 1714 joutui Savonlinna heidän käsiinsä. Maamme puolustus oli erittäin heikkoa, olihan Ruotsi-Suomen armeija kaukana Sisä-Venäjällä Kaarle XII:n kanssa.

Sotatoimet Salmin suunnalla alkoivat vuosina 1700 - 1701. Onnettomien rajaseutuolojen takia liittyivät monet kreikkalaiskatoliset asukkaat venäläisiin hyökkääjiin; olivathan he ”venäjänuskoisia”. Niinpä mainitaan myös Salmin kreikkalaiskatolisen kirkkoherran Ivan Hodarioffin ilmiantaneen rajavartioston kapteenin Leformon joukkoineen viholliselle. Tästä syystä Salmin Miinalassa olevan varusväki joutui vangiksi linnoituksessaan. Kansan suussa kerrottiin vielä 1930-luvulla, että savolainen varusväki oli silloin huutanut:

” Elekee ampuko, elekee ampuko, antauvuttaan, antauvuttaan!”

Historiankirjoittajat tietävät edelleen kertoa, että kahden komppanian vahvuinen vihollisjoukko ryntäsi kirkon pääovelle, pani sen vierelle sotalippunsa ja surmasi useita kirkossa olleita. Kappalainen Siggo Frondelius pääsi pakoon sivuovesta. Venäläiset sotilaat huomasivat kuitenkin hänet ja ryhtyivät huutaen ja ampuen takaa-ajoon. Nopeasti juosten kappalainen pääsi rantaan ja lähti jatkamaan matkaansa ryömien yön vanhaa jäätä pitkin Lunkulan saarelle ja sieltä edelleen pakoon. Sotilaat eivät uskaltaneet seurata häntä heiloille jäille. Pastori Frondeliuksen omaisuus joutui venäläisten käsiin ja hänen talonsa kirjoineen poltettiin, mutta hänen vaimonsa ja lapsensa pelastuivat. Kirkkoherra Ischanius oli venäläisten hyökkäyksen sattuessa saarnaamassa Lunkulansaaressa. Sieltä hän pääsi pienellä veneellä pakoon Sortavalaan saaden myös perheensä mukaan. Sitä vastoin vihollispartio otti kiinni arendaattorin, kapteeni Salon ja arendaattori Maunu Gökmanin.

Näin siis loppui suuren Pohjan sodan alkumelskeisiin Salmin kaupunki ja sen luterilainen seurakunta. Viimeksi mainitun rippeet muuntuvat 1700- ja 1800-luvuilla parhaastaan kreikkalaiskatolisiksi, ja ne, jotka pysyivät luterilaisina, hoidettiin Impilahden seurakunnan taholta, kunnes sitten syntyi Salmin rukoushuonekunta ja Salmi sai vuonna 1907 jälleen oman papin ja v. 1932 tuli jälleen omaksi kirkkoherrakunnaksi.

Suomen itsenäisyyden aikana kehittyi Salmi erittäin ripeästi. Siellä oli 14400 asukasta, joista valtaosa oli kreikkalaiskatolisia. Kreikkalaiskatolisia kirkkoja oli neljä ja luterilaisia yksi. Valtion keskikoulu toimi v:sta 1918 alkaen. Kansakoulupiirejä oli 23. Erikoisen suuren asutuskeskuksen muodostivat Miinalan, Tulemajoen ja Kirkkojoen kylät. Kolmen kilometrin säteellä oli siten n. 4000 asukasta. Salmin Tulemajoella oleva lahjoitusmaakartano oli asemakaavoitettu ja suurelta osalta myös sen mukaisesti rakennettu. Uusi asemakaava, arkkitehtien laatima suunnitelma oli miltei valmiina Salmin keskustaa varten, kun sota jälleen v. 1939 murskasi Salmin mahdollisuudet muodostua kaupungiksi. – Mutta tosiasiassa ei koskaan Salmin kaupunkioikeuksia ole peruttu!

Salmin keskikoulu alkaa uudelleen

Suomen tultua v. 1917 itsenäiseksi muuttuivat sivistysolot Salmissakin valtavasti. Lukuisat suuret venäläistyttämiskoulut, joita supisuomalaisessa Salmissakin oli noin kaksikymmentä, lakkautettiin. Venäläisen internaattisysteemin mukaisesti oppilaat olivat saaneet niissä ruuan ja vaatteetkin. Orusjärven kylän kouluissa kerrottiin olleen 52 tulipesää. Kaunoiselän kylässä oli kaksi ummikkovenäläistä naisopettajaa Mustanmeren rannoilta. Oli luonnollista, etteivät oppilaat tällaisissa kouluissa voineet käyttää sanaakaan suomenkieltä. Näiden koulujen kilpailijoiksi oli kuitenkin perustettu suomalaisia kouluja Raja – Karjalan Sivistysliiton ja Karjalaisen Osakunnan toimesta. Kun vallankumous tuli, salmilaiset repivät kaksipäiset kotkat koulujen seiniltä, ja suomenkielinen opetus voi alkaa kuten muualla Suomessa. Professori Emil Nestori Setälän ollessa opetusministerinä järjestyi Suomen ortodoksinen kirkkokunta itsenäiseksi Konstantinopoliin patriarkan alaisena ja vasta v. 1922 tuli suomi jumalanpalveluskieleksi kirkkoslavonian tilalle.

Salmilaisten omasta aloitteesta syntyi Tulemajoen kirkonkylään v. 1917 yhteiskoulu, jolle annettiin huoneistoksi tasaiselle kangasmaalle tsaarivallan loistoaikana rakennettu, kaksi hirsitaloa käsittävä keisarillinen metsästysmaja. V. 1918 tämä yhteiskoulu muuttui E. N. Setälän avulla valtion omistamaksi Salmin keskikouluksi. Se oli ainoa Etelä – Aunuksen kielialueella toimiva oppikoulu. Sen n. sata oppilasta olivat yleensä kaikki salmilaisia. Vuoteen 1939 mennessä kerkesi tämä oppilaitos kouluttamaan runsaan määrän keskikoulun käyneitä, joista huomattavan moni siirtyi jatkamaan opintojaan 8-luokkaisiin kouluihin Sortavalaan, Käkisalmeen ja Joensuuhun ja näistä edelleen yliopistoon tullen myöhemmin virkamiehinä palvelemaan omaa heimoaan.

Näin oli Salmilla syntyperäinen matematiikan lehtori ja koulun rehtori, lukuisia syntyperäisiä kansakouluopettajia, oli hammaslääkäreitä, tuomareita, aktiiviupseereita. Yksistään reserviupseereita oli Salmin suojeluskunnassa, joka oli Sortavalan Suojeluskuntapiirin parhaita, joskus paras, noin neljäkymmentä aina vänrikeistä kapteeniin asti. Myöhemmin kadettikoulun käytyään jotkut ovat nousseet korkeisiin vakansseihinkin. On selvää, mitä tämä kaikki merkitsi Salmin ja koko Suomen puolustukselle raskaina sota-aikoina.

Talvisodassa tuhoutui suuri osa Salmia, mm. Salmin Keskikoulun rakennukset. Oppilaat joutuivat vanhempiensa mukana hajalleen ympäri Suomea. Ensin siirryttiin Tohmajärvelle ja Rääkkylään, sitten Leppävirralle ja vähitellen yhä kauemmaksi länteen, Saarijärvelle ja sen ympäristöpitäjiin aina Oulun seutua ja Etelä – Pohjanmaata myöten. Kun sekä luterilaisen että kreikkalaiskatolisen seurakunnan kirkkoherranvirastot sijoittuivat Saarijärvelle tuli sinne myös Leppävirralta kunnan esikunta. Salmilaisten siirtolaisten pääosa asettui vähitellen parhaastaan Saarijärvelle, Pylkönmäelle, Uuraisiin, Konginkankaalle ja Kannonkoskelle, mutta suuren pitäjän n. 13000 – 14000 asukkaasta riitti laajalti ympäri Suomea kaikkia paikkoja luettelemattakaan.

Salmin keskikoulun entiset oppilaat kerääntyivät Saarijärven yhteiskouluun, jossa heimorakas rehtori Heikki Haavio suhtautui heihin mitä suurimmalla ymmärtämyksellä, olihan hänen veljensä, professori Martti Haavio juuri vähän ennen sotia tehnyt tuloksellisen matkan Salmiin keräten talteen kansanrunoutta ja kansatieteellistä aineistoa.

Eräitä Salmin Keskikoulun entisiä opettajiakin saatiin Saarijärven Yhteiskouluun, mm. kreikkalaiskatolinen rovasti Johannes Railas sai tunnustuksellisella opetuksellaan koulun tuntumaan kotoisemmalta. Voimistelunopettajavaimollani oli joitakin tunteja, myös itse opetin koulussa uskontoa.

Kun sitten Karjalan entiset asuma-alueet oli jälleenvallattu ja väestö sai palata kotiseuduilleen, alkoi valtava jälleenrakennustyö. Ihmeellisesti Karjala nousi tuhkasta kuin Fenix- lintu.

Salmin asukkaat tulivat sillä vauhdilla takaisin entisille asuinsijoilleen, että jo kesällä 1942 kysymys Salmin Keskikoulun uudelleen alkamisesta astui esille. Entinen rehtori jäi Jyväskylään, jossa hänellä oli lehtoraatti, ja niin joutuivat kunnanisät näissä peräti vaikeissa ja ainutlaatuisissa olosuhteissa etsimään uutta rehtoria. Lopulta he kääntyivät puoleeni johtaja Mikko Nupposen johdolla. En voinut kieltäytyä, vaikka tajusin, mitkä äärettömät vaikeudet odottivat minua sekasortoisessa Salmissa siviiliolojen kannalta. Asustin tuohon aikaan Tulemajoen länsirannalla kunnallislautakunnan esimiehen pienviljelijä Yrjö Pesosen talossa, jossa oli tupa ja kamari. Tästä kamarista muodostui kirkkoherranvirasto ja rehtorin kanslia. Sähköä ei oltu saatu vielä moneenkaan paikkaan ja niin oli työskenneltävä niihin aikoihin, jolloin Luojan aurinko antoi mahdollisuuden.

Koko kirkonkylä oli poltettu ja raunioina, oli työlästä määritellä paikat missä kadut olivat ennen kulkeneet. Eri puolille oli noussut lukuisia sotilasparakkeja, ja kaikki saunat ja liiterit, jotka olivat säilyneet, oli muokattu asuinrakennuksiksi.

Keskikoulun alkamista varten pyysin tekemään koeilmoittautumisen ja oppilaita kertyi noin 120, siis enemmän kuin yhtenäkään vuonna ennen sotaa. Ensimmäiselle luokalle pyydettiin rinnakkaisluokkaa. Kirjoitin kaikille entisille opettajille ympäri Suomea tiedustellen, haluaisivatko he tulla Salmin uudelleen alkavaan keskikouluun. Voimistelunopettaja Martta Setkänen ja kreikkalaiskatolisen uskonnon opettaja ja laulua opettanut Eva Röppänen lupautuivat oitis, muut kieltäytyivät mikä mistäkin syystä. Kouluhallituksen avulla ja epävirallisin tiedusteluin alkoi opettajakuntaa kuitenkin kertyä. Sinne he tulivat ilmoittautumaan ”rehtorinkansliaani” Yrjö Pesosen peräkamariin, monet perehtymättöminä näihin tilapäisiin ja sekaviin oloihin. Usein ei tahtonut löytyä vaatimattomintakaan asuntoa täysin tuhotusta Salmin keskustasta, niinpä muistan, kuinka esimerkiksi kuvaamataidonopettaja Hakala vietti ensimmäisen yönsä Pesosen ennestäänkin tupaten täydessä tuvassa. Joku lehtori, entinen lotta, asettui aluksi huoltoporukan lottien parakkiin, mutta tiedon mentyä tästä ylempiin portaisiin, joutui hän luonnollisesti sieltä pois. Löysinpä minäkin eräänä aamuna herätessäni huoneestani tilapäisvuoteessa sitkeästi nukkuvan nuoren naisen. Hän oli yöllä saapunut ruotsinkielen maisterimme, jota Pesoset eivät olleet keksineet muuallekaan majoittaa keskellä yötä. Karjalainen vieraanvaraisuus ja joustavuus oli loputon. – Vaikeinta oli saada matematiikan opettajaa, mutta lopulta Kouluhallituksen avulla saimme erään matematiikan ylioppilaan.

Koulurakennukseksi Salmin kunnan esikunta sai järjestymään suurehkon, osittain kaksikerroksinen parakkirakennuksen kreikkalaiskatolisen pääkirkon lähettyviltä. Sitä sanottiin vanhastaan ”Bahadielna”, joka oli ollut kreikkalaiskatolisen seurakunnan omistamana vanhainkotina. Olin käynyt siellä ennen sotia mm. Aunuksesta tulleita papinleskiä ja joitakin luterilaisia vanhuksia tapaamassa. Nyt oli talo aika ränsistynyt, mutta kuitenkin käyttökelpoinen näissä olosuhteissa. Syyskuussa 1942 uudelleen alkanut koulumme sai sähköt vasta joulukuussa reippaan asentaja Olavi Hyökyn avulla.

Talvi lähestyi ja halot oli varattava. Kr. kat. virkatalon metsästä olivat venäläiset sotavangit tehneet noin 700 kuutiometriä halkoja. Niitä kaupitteli nyt kirkkoherra ja kirkkohallintokunnan puheenjohtaja Nikolai Tavi minullekin:

”Saatte minkä tahdotte.”

Lupasin ostaa 200 kuutiometriä Salmin Keskikoululle, 40 kuutiometriä lut. kirkolle ja 20 kuutiometriä itselleni. Ne luvattiin auliisti. Mutta vaikka asia oli sovittu, en saanut lopultakaan yhtään halkoa. Sielläpäin oli todella käytössä sananparsi. ” Eihän kahta voi tehdä, luvata ja täyttää”.

Hintaakaan he eivät voineet sanoa, kun se joka päivä hiukan nousi. Kun kävin Kouluhallituksessa kouluneuvos Jakobsonin ja Hollon puheilla, järjestyivät asiat muuten yleensä joustavasti, mutta kouluneuvos Hollon klassillista ohjetta: ottakaa ensin tarjous halkojen myyjältä ja lähettäkää se meidän hyväksyttäväksemme, en koskaan voinut toteuttaa. Virkakoneistomme oli aivan liian jäykkä näihin rintamaoloihin. Rauhanajan toimintaohje ei pätenyt täällä, missä olemassaolon taistelu kulki omia latujaan. Alkuajan selvisimme haalituilla pienemmillä puuerillä, jossain vaiheessa olin itsekin sotavankien kanssa suurella kuormavaunulla hakemassa metsästä joitakin halkoeriä. Olisi ollut helppoa nitistää minut siellä korvessa, rajan pinnassa ja sitten paeta, mutta kiltistihän nämä kymmenen miestä olivat.

Vahtimestari Stepan Inkisen oli määrä saada keskikoulurakennuksen yläkerrasta asunto itselleen, ja Inkisen mökkiin Kirkkojoen kylään suunnittelin saavani perheeni kaukaa Saarijärveltä. Mutta kreikkalaiskatolinen lukkari oli asettunut koulun yläkertaan eikä luovuttanut asuntoaan kunnanesikuntapäällikkö Mensosen kehotuksista huolimatta vahtimestarille. Vaikeatahan olisi hänenkin ollut löytää uutta asuntoa, ja niin jäi Inkinen mökkiinsä Kirkkojoen kylään. Sain sitten syyskuussa kamarin ja keittiön alivuokralaisasunnon sotaleski Klaudia Vostrakovin talosta ns. Suomelanlinjalta. Tämän talon oli eräs autojoukkue rakentanut lahjaksi Klaudialle ja hänen kahdelle pienelle pojalleen. Olin ollut taloa aikanaan puuhaamassa enkä silloin vielä tiennyt, että itse perheineni saan suojan sen katon alla. Tämä pappilani oli erittäin hyvä näihin olosuhteisiin katsoen, asuivathan monet saunoissa ja maakuopissa. Suurin vaiva oli niistä oravaa pienemmistä eläimistä, lutikoista, torakoista, joita uutistalossa oli vilisemällä. Täysin voi tämänkin vaivan ymmärtää vain se, joka näissä oloissa on ollut.

Kun pulpetteja ei ollut, hankittiin yksinkertaiset lankkupenkit. Vanerilevyn palanen oppilaan polvilla oli kirjoitusalustana. Aluksi ei ollut tauluja eikä opettajanpöytiä, vain oppikirjat saatiin hankituksi. Valloitetulta alueelta Aunuksen puolelta oli tuotu fysikaalisia ja eläintieteellisiä kokoelmia, mutta ne olivat perin heikkokuntoisia. Ajan mittaan saatiin sitten koulun kalustus ja opetusvälineistö.

Muistan erityisellä kiitollisuudella kouluneuvos Niilo Kalliota, joka joustavana ja kokeneena koulumiehenä koetti järjestää kaikki mahdollisimman hyvin alkavalle koulullemme. Tämä tuki oli hyvin välttämätön, sillä Salmin Keskikoulu alkoi uudestaan syyskuussa 1942 voi sanoa yksin uskon varassa.

Varsinainen työni seurakunnassa alkoi vaatia kaiken aikani, ”pioneerityö” kouluopetuksen alkamiseksi oli tehty ja oli aika jättää rehtorinvirka tottuneempiin käsiin. Suomen lehtori Laila Karhesta tuli rehtori jälkeen marraskuussa.

Vuosia myöhemmin tapasin kouluneuvos Kallion jälleen kouluasioissa Savonlinnassa. Saatoin silloin henkilökohtaisesti lausua kiitokseni siitä avusta, mitä aikanaan sotisopaan pukeutunut kouluneuvos oli Salmin Keskikoululle antanut. Muistelin niitä vaikeita olosuhteita, joissa kaikki olimme joutuneet toimimaan. Silloin tokaisi kouluneuvos virkeästi minulle: ”Henki se on, joka eläväksi tekee”.

Olin tuohon aikaa vanhempainneuvoston puheenjohtajana järjestämässä uutta koulutaloa vanhalle ja suurelle Savonlinnan tyttölyseolle, joka toimi ahtaissa oloissa alkuaan yksityisasunnoksi tarkoitetussa talossa. Tiedustelin mahtaisimmekohan saada rahoitusta järjestymään. Niilo Kallio vastasi:

” Ei, ensin on rakennettava siirtoväestön koulut ja poltetut koulut. Meidän on ensin esimerkiksi saatava koulurakennus Siilinjärven Yhteiskoululle, entiselle Salmin Keskikoululle.”

Vaikka savonlinnalaisena olinkin pahoillani koulurakennuksen viivästymisestä sävähdytti minua entisenä salmilaisena. Salmin Keskikoulu ei tullut turhaan uudelleen perustettua, vaikka uusi sota pyyhkäisi pois kaikki näkyvät muistot sen olemassaolosta. Se eli yhä.

Ollessani käymässä Siilinjärvellä ja Lapinlahdella Salmin siirtoseurakuntaa lopettamassa, ei uudesta keskikoulusta vielä ollut tietoa. Mutta myöhemmin matkustaessani Savon rataa pitkin katseeni on aina Siilinjärven kohdalla kiintynyt uuteen, valkeaan koulurakennukseen, Siilinjärven Yhteiskouluun, entiseen Salmin Yhteiskouluun. Mitä muistoja se nostaakaan mieleen. Tulevaisuus näyttää sen arvon ja merkityksen Savon ja Karjalan nouseville polville.

Matti J. Huhtinen syntyi Viipurissa vuonna 1900, vihittiin papiksi 1927 ja toimi pappina Säkkijärvellä vuosina 1927-29.

Tämän jälkeen hän siirtyi Salmin luterilaiseen seurakuntaan vuosiksi 1929-1943, ollen ensin pappina ja vuodesta 1930 kirkkoherrana. Sodan jälkeen rovasti Huhtinen toimi kappalaisena Savonlinnan seurakunnassa eläkkeelle jäämiseensä saakka. Rovasti Huhtinen oli myös yhteiskunnallinen vaikuttaja ja luottamushenkilö Savonlinnassa ja hänen mieliharrastuksensa oli musiikki. Hän kuoli vuonna 1990.

Kaikki kertomukset on julkaistu Savonmaa lehdessä 1960-luvulla. Tämän tekstin on kirjoittanut joulukuussa 2009 Kari Terho.

◄◄Sivuston alkuun
◄Tuleman pääsivu