Kuva Matsin luona olevalta kiveltä, Matsin talo n:o 96 etualalla. Vasemalla koulu, takana kasarmit.

Omasta syntymästäni minulla ei ole muuta muistikuvaa, kuin se minkä olen myöhemmin kuullut vanhemmiltani. Oli heinäkuun helteiset päivät ja heinänteko parhaimmillaan. Kesken kaikkein kiireisintä aikaa, heinäkuun neljäntenä sunnuntaina vietettiin kotikylässäni Salmin Manssilassa Valassin praasniekkaa. Juhlaa vietettiin pyhän pappismarttyyri Vlaasioksen muistoksi.

Kotitaloni oli vieraanvarainen. Sukulaisia, setiä ja tätejä perheineen saapui pitkin pitäjää tuvan täydeltä. Kirkkopalveluksen päätyttyä puolenpäivän tienoissa vieraat saapuivat omaisten taloihin murkinalle tapaamaan sukulaisia ja seurustelemaan.

Meidän Missin talon pöydässä oli tuona vuonna pitkälti toistakymmentä henkeä pöydässä syömässä. Sitten tapahtui se, mitä jo odoteltiin. Talon nuori emäntä oli »siunatussa tilassa» ja synnytys voi tapahtua millä hetkellä hyvänsä.

Jalkeenpain kerrottiin, etta minä vain "tipahdin" tähän maailmaan eteiskamarin lattialle. Olin parkaissut kovasti ja samassa loppui vierailta ruokailu kesken. Pelastyivat kovasti lapsen outoa synnytystapaa. Kaikki muuttui kuitenkin iloksi. Lapsi oli terve ja esikoisen syntyminen perheeseen odotettu asia.

Kastetoimitus järjestyi omalla ajallaan. Venäjan puolelta Vitelestä haettiin pappi. Alkoi tavanmukainen nimen valinta. Vanhempani ehdottivat Vlaasiosta, pappi taas Petteria. Baatjushka voitti ja Pekka tuli nimeksi. Hyvä oli lapsuutta viettää toivottuna lapsena. Ristipapat ja ristiäidit olivat käden ulottuvilla lisäohjausta antamassa.

Täytettyäni seitsemän vuotta vanhempani ohjasivat minut kylämme suomalaiseen kansakouluun. Manssilassa oli myös venäläinen kansakoulu. Nyt piti jo pitää huolta aapisesta, kynistä ja kivitaulusta. Koulueväät taytyi tuoda kotoa mukana.

Syksypuolella sattui koulutiellä tapaus, joka muutti koko koulunkäynnin toiseen malliin. Tiet rupesivat jäätymään ja niissä olevat lammikot olivat oivia luistelupaikkoja. Poikasakissa telmimme ja tönimme toisiamme jäätiköllä ja silloin satuin kaatumaan. Itselleni ei tullut vammoja, mutta voi kauhistus, kivitaulu meni laukussa säpäleiksi. Itku siitä tuli. Kaverit alkoivat kiusoitella, että kyllä nyt Pekalla selkä höyryää. Opettajamme oli vanha neiti Stenius, tulliviskaalisukua, säntillinen ja ankara. Kouluun pelotti mennä takaisin rikkoutuneen kivitaulun kanssa.

   Hilja Stenius

  Niinpä ratkaisin asian toisella tavalla. Opettajatar Steniuksen rankaisemisen ja ripittämisen pelosta en mennytkään suomalaiseen kouluun takaisin vaan vanhemmiltani asiaa kysymättä menin jatkamaan koulua venäläiseen alakansakouluun. Vasta viikkojen päästä vanhempani löysivät koululaukustani venäjänkielisen aapisen. Sitten seurasi selitysten anto jäällä kaatumisesta ja kivitaulun rikkoutumisesta.

Näin tulin käyneeksi venäläisen kansakoulun vuosina 1911-1916. Päästötodistuksessa oli numerot hyviä.

Halusin jatkaa vielä koulunkäyntiä. Minut hyväksyttiin Tuleman kirkonkylään Venäläisen keskikoulun viidennelle luokalle. Kotoa oli sinne matkaa 25 kilometriä. Koululla oli vapaa majoitus ja ruoka. Koulunkäyntiin tuli pian kuitenkin muutos. Seurasi Suomen itsenäistyminen. Venäläiset poistettiin Salmista ja raja sulkeutui. Siihen loppui myös venäläisen koulun toiminta.

Jälkeen päin muistellessani tuntuu siltä, että venäläinen koulu antoi minulle paljon hengen ravintoa aina vanhuuden päiviin saakka. Kouluissa oli kirkkokielenä slaavin kieli. Uskontotunneilla annettiin täyttä hengen ravintoa, myös käytännön kirkkoelämää opetettiin.

Viikon ensimmäisenä päivänä oli lukujärjestyksessä uskontotunti. Silloin oli selvitettävä kirkossa pyhänä kuultu saarna yksityiskohtaisesti. Sunnuntaipalveluksissa oli aina kaksi pojista alttarissa seuraamassa läheltä palveluksen toimittamista. Uhripöydän vieressä seurattiin tarkasti ehtoollisleipien (prosforoiden) valmistamista. Pappi leikkasi terävälIä veitsellä ehtoollisleivistä osasia ja asetti ne sitten omalle lautaselle eli diskokselle. Sitten hän luki rukouksia ja peitti ehtoolliskaluston erityisillä peitteillä.

Ehtoollisella kävimme paastojen aikana. Lauantai-iltana vigilian jälkeen oli puhuttelu eli synnintunnustus. Siinä oli vain vastattava papin kysymyksiin. Ehtoollisaamuna piti olla syömättä ja juomatta. Kädet ristiin rinnalle asetettuina ja puhtain sydämin tuli lähestyä pyhää ateriaa. Ehtoollisella käynnin jälkeen tervehdittiin ja onniteltiin toisia kätellen tai halaten.

Mieleeni jäi vielä erikoisena se, että koulun opettajalla oli joko omia tai koulun omaisuutena kahdeksan mehiläispönttöä. Pitkän kesän aikana ne tuottivat hunajaa aika paljon. Opettaja siveli makeaa hunajaa oppilaiden ruisleipäviipaleiden päälle. Mehiläispistoja pelkäämättä, harso kasvoilla hän keräsi pöntöistä hunajaa suureen saviruukkuun.

Oman kylän Manssilan venäläisessä koulussa oli pääkielenä venäjä. Myös ulkona välitunnilla oli puhuttava venäjää. Rukoukset taas luettiin slaavin kielellä. Se oli aika vaikeaa, erityisesti kirjoittaa. Venäjäntaitoisellekin oli siinä tekemistä. Uskontotunneilla luettiin kirkkohistoriaa, raamatun tekstejä ja rukouksia.

Pastori Nikolai Veskelsi oli aunukselaisia. Hän piti uskontotunnin alkuun rukoushetken, jota kuunteli sekä opettaja että oppilaat. Suuren paaston ensimmäisellä ja neljännellä eli Ristinkumartamisen viikolla käytii kaikki joka aamu kirkossa. Marssimme kirkkoon parijonossa puolen kilometrin matkan. Kirkossa seisoimme edessä suorina, vilkuilematta ja hiljaa. Vuonna 1913 Venäjällä vietettiin Romanov suvun 300-vuotismuistojuhlaa. Myös Suomessa juhla huomioitiin. Salmin Manssilassakin oli kaikki julkiset rakennukset liputettu puna-valko-sinivärisillä lipuilla. Virallisia rakennuksia olivat Manssilassa rajan takana venäläiset sotilaskasarmit ja päällystön asunnot. Suomen puolella tullin ja viskaalien rakennukset ja kaksi kauppataloa. Koulun luokkien seinillä oli pysyvästi keisariperheen muotokuvat. Opettajina toimivat mm. Ignati Svesdotski ja naisopettaja Olga Arsenjeva (suom. Tähtelä)

Kiintymys kirkonmenoihin oli kohdallani suurta jo lapsesta lähtien. Viisivuotiaasta saakka sain seurata vanhempieni mukana kirkkomatkoilla, vedenpyhityksissä, kotien siunauksissa, kasteissa ja hautajaisissa.

  Manssilan kirkko. Museoviraston kuva.

Erikoisesti mieltä kohottavana jäi muistiini Salmista Venäjän puolelle lähtenyt ristisaatto. Neljä miestä kantoi kantotelineessä suurta Jumalan äidin ikonia. Saattue läksi Tulemalta, sieltä Miinalan ja Karkun kautta Manssilaan, Raja-Kontuun, Viteleeseen ja Aunukseen. Ristisaatto oli kesällä. Kulkueessa oli sadoittain ihmisiä. Suuren ikonin lisäksi siinä kannettiin myös kirkkolippuja ja muita ikoneja. Oli liikuttavaa nähdä kuinka hartaasti ja uskolla ihmiset ottivat ristisaaton vastaan. Sairaita oli tuotu paikalle paljon. He kumartuivat tielle ikonin eteen. Ikonin kulkiessa ylitse uskottiin myös parannusta vaivoihin tulevan. Näin sopi uskoakin. Papit ja laulajat ylistivät lauluilla Neitsyt Mariaa. Oli juhlallista ja harrasta. Mieli herkistyi kyyneliin saakka.

Murrosikään tullessa oli muunkinlaista tunnelmaa ja ajanvietettä. Työoli kaikki kaikessa. Sitä oli mm. aitojen korjaaminen ja karjan paimentaminen aidattornilla niityillä. Jo keväästä alkaen nuoria sitoi taloustyöt kodin piirissä. Piti siivota pihoja, latoa halkoja, niittää heinää pienkarjalle. Heinää nyhdettiin myöjs käsin. Sisätiloissa oli taas omat työnsä. Vanhempien toivomus kuului olla työn ääressä. Siihen aikaan oli vanhempien toivomus myös laki.

Näin kului onnellinen lapsuuteni Salmin Manssilassa, värikkäässä rajakylässä. Läheni sotaväki ja sen mukana tuli mahdollisuus päästä katselemaan oman kylän ulkopuolelle.

JARMANKA

Manssilasta seuraava kylä rajan Aunuksen puolella oli Konnunkylä. Se sijaitsi laakealla tasanteella. Taloja oli sadan kappaleen verran. Konnunkylän praasniekka oli elokuun 6. eli Spuassan päivä. Olin mukana tuossa kesäpraasniekassa useamman kerran. väkeä oli aina tuhanteen henkeen asti. Värikäs karjalainen juhla jäi pysyvästi mieleen. Kirjoitin siitä muistoksi "Jarmanka viisun".

Venjän puolel, Konnun kyläs
 Spuasan päivii pruasnuidih.
 Keskel kylii, tsasoonan luo,
 jarmankuvägi guljaidih

Aunus, Tuulos, Videlistö,
Salmi, Miinal, Karku, muut,
Suurimägi, Kaugoijärvi,
vietti Spuasanpäiviä elokuus.

Rinjkal oli myöndy kojut,
täpötäynnä tavarua:
Kangaspakkoi, tuohivakkoi
tsirpit, kosat, haravoi...

Myöhäh yödy, Konnun selläl,
taljankazis "vasket soi"
Kaksin suutkin Karjalaset
Spuasanpäiviä kargeloi.

Vuoroin nuoret - kisapaikal
omiI tietoil - kumardih.
Siiputus vai loppuh suadih,
vuoroh kadrilli siiräldih.

Briha teki naimakaupat
tytön "tukul otti" vei...
täs sai muamoi abuniekan,
muamoi vastah pannut ei...

Vanhain, kalmistoissa kuusten
varjos soidih keIloset.
Päivyrindies, Luadokkah päin,
vieri vieren vihriet kalmaset.

Kalmoivägi suurus-juual
omahizii - pominoi: Tuatoit,
muamoit, djiedjoit, buaboit,
hyvästeldih rodnoloi ...

Voigo juhlua juhlavambua
olla muual' mieros miss'?
Löydiä luonduo ihanembua,
gu Luadogan randu kyläsis...

Sen vähäsen midä mustan,
töherdelen, kynäl täh: -
Parastu midä Salmis elin,
gu mieles en sua lähdemäh.

Emmo häi tiä "linnois" elä,
gu sais syndykyliä - tiijellä.
Vai kenbo vanhan varoin ker - voi
täytty "gorluo" riijellä ...

Puisen linnan raunioloil,
on Raja-Kontu kasvannut,
perimätieto täss' ei kerro -
mil vuosil oli syndynyt.

Lapsuus Manssilassa

Lapsuusajan tapaukset palaavat usein kirkkaana mieleen. Siksi en malta olla muistelematta muutamaa koulupojan iässä sattunutta tapausta kotikylässäni Salmin Manssilassa. Lintujen pesien hävittämisestä oli vanhempien taholta annettu ankara kielto. Joskus tuo määräys tahtoi poikaviikareiden mielestä unohtua. Emmehän me pesiä hävittäneet, lainailimme sieltä vain liikoja munia. Vaikka harakan pesä oli korkean puun latvassa, niin ei aikaakaan kun oltiin jo perillä. Asukkaat yrittivät häiritä kutsumattomia vieraita, mutta huonolla menestyksellä. Minä seisoin alhaalla lippalakki kourassa. Kaveri oli ylhäällä puussa ja ryhtyi varovasti ja tarkasti heittelemään variksen munia hattuuni. Ensimmäinen onnistui hyvin. Napakymppi. Toisen kanssa kävi huonommin. Se osui suoraan paljaaseen päähäni. Sisältö valui korviin ja paljaaseen selkään. Kotona seurasi tuomio. Isälle oli kerrottava pesän hävittämisestä, likaantuneiden vaatteiden pesemisestä ja häpeästä. Siitä kaikesta annettiin vastaisen varalle vähän vyöremmiä.

Koulu loppui, alkoi kesäloma. Lähellä kotia oli pitkulainen savenottopaikka. Syvyyttä sillä oli 1-1,5 m. Alkukesästä se oli täynnä vettä ja silloin siinä kurnuttivat sadat sammakot. Niistä lähti niin kova ääni, ettei yöllä tahtonut saada nukutuksi. Taas heräsi pojan mielessä seikkailuhenki. Hain kaverini naapurista ja pyysin häntä mukaan "kalaan". Sammakon pojat olivat jo niin suuria, että niitä kannatti pyytää vaikka kissalIe evääksi. Lammikko oli täynnä sammakon poikasia. Yritimme aluksi kalastaa niitä kauhalla ja maitosiivilällä, mutta huonoin tuloksin. Sitten muistui mieleen äitini virkattu päähine setka. Se oli langoista tiuhaan virkattu ja uskoin sen käyvän kalastukseen mitä parhaiten. Nopeasti kotiin takaisin. Piironginlaatikosta setka löytyi. Sen ympärille rautalangasta vanne ja haavi oli valmis. Saalista tuli kuin Pietarin kalansaaliissa. Kenkäpahvilaatikossa oli jo useita kiloja sammakon poikia, mutta mieli teki saada lisää. Savihaudan yli johti pari lahoa aidasriukua, kalastimme niiden päällä seisten. Aikansa puut kestivät, kunnes sitten niin pyytäjät kuin saalis humahtivat savihaudan mustaan veteen. Sammakot karkasivat laatikosta hetkessä, mutta meillä oli täysi työ päästä liejuisesta haudasta. Kotona oli taas selittelyt. Vitsaa siitä tuli tälläkin kertaa. Isä katsoi äidin setkan (tsepsän) sen arvoiseksi.

 

Pekka Missi nuorempana.

Asevelvollisuus

Aikanaan lapsuuden leikit jäivät taaksepäin ja edessä oli kansalaisvelvollisuuden täyttäminen - armeija. Osakseni tuli palvella Laatokan rannikolla. Armeijakuukausia täyttyi kaikkiaan 15. Kolmen kuukauden alokasajan palvelin Käkisalmen Vahtiniemessä. Valanteon jälkeen porukka hajosi ulkosaarisaton eri pattereille. Minun palveluspaikakseni tuli Mökerikkö. Se oli Valamon ja Heinäsenmaan välissä. Valamoon oli matkaa 8 km ja palvelin siellä yhden vuoden. Postimatkaa Lahdenpohjaan kertyi 25 km. Mökerikössä palvelin koko ajan patterin päällikön Pohjanmaalta kotoisin olleen poikamiehen luutnantti Asser Selim Korvenheimon lähettinä. Korvenheimo kuoli everstinä. Miesvahvuus oli korkeimmillaan 30 henkeä, aliupseereja heistä 3-4. Naispalvelijoita tai lottia saarella ei ollut.

Kirkollinen elämä

Manssila oli alueeltaan laaja kylä. Siihen laskettiin kuuluvaksi myös rajassa kiinni olevat Virtelän ja Grosnoin kylät. Meidän koti oli Virtelässä. Rajan takana olivat Konnun, Kavainon ja Kaukoijärven kylät. Ennen rajan sulkemista oltiin niiden kanssa likeisissä yhteyksissä. Manssilasta oli Tulemalle matkaa 25 km. Kotikylässä oli komea Aleksanteri Nevskin kirkko, koulut, Rajavartioston rakennukset, kolme kauppaa ja eläjiä runsaasti. Puhelinyhteys kylään oli laitettu kai jo ennen I maailmansotaa. Sähköä ei ollut muilla kuin Rajavartiostolla. Auto oli ainoastaan kauppias Röppäsellä. Suojeluskunnan lisäksi kylässä oli vireä nuorisoseura. Minäkin olin siinä tiiviisti mukana antaen tarvittaessa ohjelma-apua.
  Nuoruudessa saatu kipinä kirkkopalveluksia kohtaan jatkui edelleen. Saksan sodista itsenäistymiseen saakka asui Manssilassa pappi Veshkelskij. Hän oli perheellinen ja Aunuksesta kotoisin. Siihen aikaan toimitettiin Manssilan kirkossa kaikki pyhien ja juhlien jumalanpalvelukset. Väkeä niihin tuli myös rajantakaisista kylistä. Palvelukset oli slaavinkielellä. Kansakoulussa opetettiin tätä kieltä. Oli myös kirkkokuoro, jossa lauloin tenoria. Slaavinkieliset rukoukset ja veisut painuivat päähäni niin tarkkaan, että yhä edelleenkin kymmenien vuosien päästä muistan ne vaivatta ulkoa.
  Pääsiäisenä oli kirkossa väkeä ulos asti. Kuoroa johti venäläinen opettaja Ignati Semenov. Eikä juhla loppunut vain yöpalvelukseen. Koko viikon kävimme soittamassa kirkonkelloja tornissa. Kirkon sisäovi oli kiinni, mutta tapuliin pääsi suoraan eteisestä. Pääsiäistä edeltävää paastoa noudatettiin erityisen tarkasti. Paastosäännöt koskivat myöslasten koulueväitä. Leipäpalat oli voideltu hunajalla ja maidon sijasta oli pullossa sokeroitua kotikaljaa.
   Itsenäistymisen jälkeen alettiin slaavinkieltä kohtaan esittää arvosteluja. Kirkon johdon taholta ryhdyttiin myös kääntämään palveluskirjoja suomeksi. Pian palvelukset muuttuivat kokonaan suomenkielisiksi.

Manssilan kirkon sisäkuva. Museoviraston kuva

    Kirkon kliirostilla seistessäni painui pyhäkön sisustus tajuntaani, että pelkän muistin varassa pystyn palauttamaan mieleen kaikki tärkeimmät ikonit ja niiden sijaintipaikat. Laulajien silmien edessä kirkon oikealla etuseinällä oli nimikkopyhä Aleksanteri Nevski rautahaarniskassaan. Hän oli sotapäällikkö ja voittanut ruotsalaiset Nevajoella ja pelastanut siten oikean uskon Karjalassa. Vasemmalla puolella taas oli pyhä Myrran piispan Nikolaoksen ikoni. Nikolaosta kunnioitettiin kovasti ja siksi sen eteen sytytettiin paljon kynttilöitä. Nikolaoksen vieressä oli pyhien Sergei ja Herman Valamolaisten ikoni. Tämän ikonin edessä jotkut antoivat lupauksen käydä luostarissa. Niin ainakin ne kenellä oli siihen kukkaron puolesta mahdollisuus. Miesten puolella oli myös valkeassa kaapissa "Kaikkien murheellisten ilon ikoni. Siitä merenpuoleisella seinällä oli ikkunan luona hienoa työtä oleva pyhä Georgios taistelemassa lohikäärmettä vastaan sekä pyhä suurmarttyyri Panteleimon, rasia ja lusikka kädessä. Ikonostaasissa on jäänyt hyvin mieleeni Johannes Kastajan {Vieristän ikoni). Samoin kuninkaan ovien yläpuolella oleva Ehtoollisen jako. Kuninkaan ovissa oli myös neljä evankelistaa sekä ikonostaasin toisessa kerroksessa kahdentoista kirkkopyhän kuvat. Unettornina öinä tämä Manssilan kirkon kuvasto päilyy ja kuvastuu yhä kirkkaana silmieni edessä.
Palveluksien aikana kliirostilla seistessä tuli aina vilkaistuksi ikkunasta avautuvaan maisemaan. Manssilan kylä sijaitsi harjanteella, kirkko oli mäellä ja siksi sinne näkyi myös 2 km päässä välkehtivä Laatokka. Parin kilometrin päässä rannasta oli Kallioisten saari, jossa oli manssilaisten kalamökkejä. Myös saari näkyi kirkon ikkunaan. Kun vähänkin kävi tuulenhenki, niin "Laatokan laulu" kosken kohinan tavoin kuului ylös Manssilan harjanteelle. Vanhaan aikaan näkyi myös kuinka hinaajat vetivät Laatokalla puutavaranippuja Venäjän puolelta Suomeen.

Valamon läheisyys

 Kirkkokiinnostuksen takia suunniteltiin jopa pappisseminaariin menoa. Rehtori Valmo näki kai ettei pojassa ole kylliksi ainesta ja suositteli sen sijaan Valamoon menoa. Isä Jefrem - Smolenskin skiitan erakko keskusteli ystävällisesti kanssani. Kertoili omasta luostariin tulostaan ja niistä monista vastuksista, joita oli saanut luostarissa kestää. Vaikka en ollut tupakan tai ryypyn orja, niin kuitenkin isä Jefrem suositteli kotikylää luostaria paremmaksi. Kehotti auttelemaan Johora taattoa talon töissä. "Jos haluat rukoilla niin polvistu vaikka pellon pientareelle ja rukoile", neuvoi isä Jefrem.
  Valamossa sain ensimmäisen kerran maistaa tomaatteja. Isä Jefrem niitä tarjoili. Olivat suuria ja mehukkaita. Alussa ne maistuivat perunan mukuloilta. Myöhemmin olen niistä oppinut pitämään kovastikin.
  Muutoin Valamossa käytiin kesällä veneillä suuremmin joukoin pyhiinvaelluksella. Anni-sisareni palveli Valamoa karjakkona neljä vuotta. Häntä kävimme katsomassa maaliskuun jääkelien aikana. Valamosta Anni meni Lintulaan ja kerkesi olla sielläkin sotaan saakka eli 5 vuotta.

Työttömiä ei ollut

 Aikuistuttuani menin naimisiin ja ryhdyin jatka maan maanviljelystä samalla tilalla jolla esi-isät olivat työtä tehneet. Viisi sukupolvea oli jo meidän tilalla ahertanut. Isäni nimi oli Jegor, hänen isänsä Filip, tämän isä Feodor ja sen isä Ivan. Vaimoni Veera syn- nytti ennen sotaa kaksi poikaa Leon ja Leevin. Näistä piti tulla sukutilan seuraavia kyntäjiä.
  Ei ollut entisajan eläjillä työnpuutetta. Maanvilje- lyä suoritettiin pääosaltaan käsipelin. N äin tapahtui kyntö, kylvö, heinän kaato, viljan leikkuu, puinti, tukin ja halon kaato, sahaus, nuottain veto, talvella savotassa ja rahdin ajo. Naiset taas puolestaan kantoivat veden kaivosta, siivosivat, laittoivat ruuat, hoitivat karjan, pesivät pyykit, puivat riihet, hoitivat kasvimaat, kasvattivat pellavan ja hampun ja saattoivat ne langoiksi, kutoivat kankaat, tekivät vastat, synnyttivät lapset ja hoitivat perheensä. Lapset saivat olla mukana kaikessa työnteossa heti kun alkoivat siihen pystyä. Pihan siivous, hevosten sukiminen ja tahkon pyöritys olivat eräitä niistä. Ikää myöten päästiin mukaan vaativimpiin töihin. Vanhempien opastuksessa kasvatettiin nuoresta pitäen työelämään eikä joutilasta väkeä liikkunut missään.

  Työttömiä ei kylässä juuri ollut. Varattomammat palveli rikkaampia. Siihenaikaan kaikki tehtiin käsin ja se sitoi kaiken vapaan työväen. Näitä töitä olivat kotinurkilla: metsätyöt, rahdinajot, kesällä kalastus, uittotyöt, aidan teot, nuottain veto, ojien kuokkimiset, tiilenteot, lastaukset, verkonkudonta, päre- ja tuohityöt eli loputtomasti. Ihmiset olivat työtä tehdessään virkeitä eikä ollut myös vapaa-ajan ongelmia.

Sukulaisia rajan takana

  Nuoria Manssilassa valtakunnan raja-aidalla.

Manssila oli itärajassa kiinni. Itsenäisyyden alkuvuosina saatiin vielä jonkinlaista yhteyttä rajantakaisiin sukulaisiin ja entisiin naapureihin. Määrätyissä paikoissa rajalla pensaissa kuiskutellen saatiin tietoja heistä. Ulkopuolisille kaikki oli kielletty. Niin elimme kaksikymmentä vuotta erossa tädeistä ja sedistä kuin "säkki päässä". Huhut kertoivat, että rajan takana oli kuri kovennut ja asukkaita oli rajakylistä siirretty muualle. Enää vain muistoissa oli rajakylien yhteiset praasniekat ja sukulaisjuhlat. Kolmekymmenluku läheni loppuaan, sodan uhka alkoi häämöttää taivaalla. Pian meidänkin olisi jätettävä oma rajakylä ja muiden salmilaisten kanssa lähdettävä astumaan evakon raskasta polkua.

Sukumme lähes kaksisataa vuotta kestänyt elämä Salmin Manssilassa alkoi olla lopullaan. Elettiin vuotta 1939. Jo edellisenä syksynä ihmiset aprikoivat maailmantilannetta. Jotain ei ollut kohdallaan, kun firmat pidättäytyivät metsänostoista ja puu-kaupoista.
  Koko kesän 1939 kuului rajan takaa työn ja liikkumisen ääniä. Autot ajoivat edestakaisin. Kuului myös kuin olisi kaivettu monttuja. Niitä verhoiltiin valepuilla. Autot hakivat metsästä 4-5 metrin korkuisia kuusia, jotka uudelleen tökättiin maahan näkösuojaksi. Kuului paalujen junttaamisen ääntä ja dynamiitilla ampumista. Rajan takaa tehtiin myös loppukesästä lähtien runsaasti matalia ilmalentoja Suomen puolelle näin loukaten ilmatilaa.
  Syksymmällä alkoi myös Suomen puolella linnoitusten teko. Alettiin jo uskoa vihollisen hyökkäykseen. Mieliin nousi pelko kuinka meidän pienen maamme kohtalo oli kulkeva.
  Peltotöitä tehtiin syksyllä kuitenkin kaikesta huolimatta totuttuun tyyliin. Armeijan autot kiersivät kyliä ja korjasivat viljan autoihin. Luovuttamiseen kysyttiin viljan omistajan lupa ja määristä annettiin kuitit. Puolustusvalmiutta tehostettiin. Tämä koski Laatokan rannan puolustamista, suojeluskuntalaisten varusteita, kuljetusvälineitä jne. Näitä koottiin määräpaikkoihin. Karjaa alettiin evakuoida ulommaksi rajasta tai sitä annettiin lahdattavaksi. Siitäkin saatiin kuitit.
   Lokakuun lopulla alkoi rauhattomuus kasvaa ja yhä useampi perhe vain ajatteli irtaantumista rajan läheisyydessä olevista kotipihoistaan kauemmaksi sukulaisten luo. Navetat ja aitat oli tyhjennetty, miehet kertausharjoituksissa. Tyhjyys ja kolkkous ajoi jo ennakolta evakkoon. Elämä kylässä oli käynyt niin autioksi, ettei hätätilan tullessa ollut toivoa edes kyydistä pakoon.
   Joku perhe vielä kyyhötti kotinurkillaan ja odotteli tilanteen rauhoittumista. Valojen polttaminen illalla ja yöllä oli kielletty. Ikkunat oli verhoiltava. Sotilaspatrullit kiersivät vuoronperään rajalla. Alussa rajavartiosto ja suojeluskuntalaiset suorittivat vartiotehtävät. Näin mentiin marraskuulle saakka. Loppukin elokarja alettiin evakuoida Kiteen ja Tohmajärven suuntaan.
   Venäläiset tekivät edelleen häiritseviä matalalentojaan. Oltiin varmoja, että pian alkaa tosi rytinä. Neuvotteluja käytiin. Uskottiin ettei niissä ollut suuresta alasta kysymys.
    Hyökkäys alkoi. Peräännyimme, kun pelkäsimme monen rajakylän jäävän saarroksiin. Perääntyminen jatkui ja kovia taisteluja käytiin.
    Perheeni lähtiessä evakkoon kuuluivat siihen seuraavat henkilöt: Veera-puoliso, juuri syntynyt viikon ikäinen Leevi-poika, kahden vuoden vanha Leo, 70-vuotiaat vanhempani ja kaksi siskoani, jotka olivat huoltotehtävissä. Aluksi siirryttiin Rääkkylän Oravisaloon ja myöhemmin, sodan sytyttyä, edelleen rautateitse härkävaunussa Etelä-Pohjanmaalle Jalasjärven Hirvikylään konstaapeli Veikko Köykän taloon. Samaan pitäjään oli majoitettu mm. Salmin Manssila, Virtelä, Rajaselkä ja Räimälä.

******

Reservistä vapauduttuani sain armeijalta maksutta käyttööni housut, saappaat, alusvaatekerran ja kesäpusakan. Monien etsiskelyjen jälkeen löysin vieraan pöydän ympärillä istuvan perheeni. Siinä itkivät vaimo, vanhempani ja lapseni. Ei ollut edes omaa lusikkaa käyttöön. Mieli meni matalaksi ja sitä kuvaa seuraavat säkeet:

    Miksi nyt heimoni tulimme tänne,
     näin tuskan kirjavaako elämä on.
     Kestettiin siell ' vuossadat pelkojen päällä,
     nähty sen ajan elämän kukinnat.
     Sinne jäi taivahan siintävä sini,
     Laatokka rannalle laineita löi.
     Ken sen rannalla asunut kerran,
     sen laulu mielestä häivy ei.

Kaksi ja puoli vuotta asui perheeni Jalasjärven Hirvikylässä. Huone oli tilava, 36 m3. Siinä oli myös leivinuuni ja takka sekä eri sisäänkäynti. Huoneessa asui kahdeksan henkeä, mutta sopuisasti kului elämä. Siirtoväen huolto vastasi elintarvikkeista ja samoin huoneen vuokrasta. Toisten evakkojen kanssa oltiin tietysti yhteyksissä. Oma papisto järjesti jumalanpalveluksia kouluissa ja seurakuntasaleissa. Ne saatiin maksutta käyttöön.
  Olimme "paljain paijoin" aivan kuin palosta olisimme sodasta selvinneet. Kiittelimme vain Luojaa. Hullumminkin olisi voinut käydä, kun ajattelimme koko rakasta maatamme. Iän puolesta pääsin siviiliin 1.4. 1942 I.S. (ilmasuojelu) joukkoihin. Näin pääsin yhteyteen perheeni kanssa ja järjestelemään Salmiin paluuta. Nyt tilanne oli kääntynyt tähän suuntaan.
  Vappuaaton aamuna 1942 oli juna Kurikan asemalla valmiina kuljettamaan evakkoväkeä takaisin Salmiin. Kahden ja puolen vuoden oleilu Pohjanmaalla oli päättymässä. Vähäinen irtain omaisuus kuljetettiin mukana. Myös karjaa vietiin. Välttämättömiä ostoja suoritettiin. Ostokorteilla käytiin kaupasta kyselemässä vaatteita ja muuta. Jos hyllyillä oli tavaraa niin otettiin.
  Talven lumet olivat jo sulaneet, lämmin aurinko paistoi. Mieliala oli korkealla junan jyskyttäessä kohti vapautettua Karjalaa. Tiesimme, että sota oli edelleen käynnissä ja kodit poltettu. Siitä huolimatta palasimme Karjalaan aivan kuin lomamatkalta konsanaan. "Vuoroinhan vieraissa käydään", kuten sananlasku sanoo.
   Kenellä olivat kodit säästyneet, he korjailivat vaurioita. Kenellä taas oli palaneet (kuten Iunkulan-saarelaisilla), ne perheet viettivät kesän veneiden alla ja keittivät suuruksensa nuotiotulilla. Samanaikaisesti he rakensivat uutta kotia.
   Uusi talomme oli rakennettu vuonna 1937, vuorattu ja maalattu 1939. Se säästyi sodassa. Siinä oli jäljistä päätellen asunut vanhempi jalkainvalidi. Mies oli ollut täysi marksisti. Oli kirjoittanut tukkikynällä seinään venäjäksi: ' 'Ei sinun ikonisi jalkavikaani helpottanut." Palkkioksi oli taloon jäänyt pikkuikoni koristettu naskalinpistoin. Liekkö taloa asuttanut "vuokralainen" viljellyt uskonelämää? Slaavinkieliset kirkkolaulukirjat oli ainakin viskattu tunkiolle. Pellot olivat' 'vuokralaisilta'  jääneet hoitamatta. Heinämaat oli täynnä hiiren kurmua ja hyönteisiä. Meillä oli hevonen ja niin saatiin puolet pelloista kylvettyä. Siemeniä saatiin. Lehmiä oli neljä.

 Mutta sota jatkui. Aunuksen puolelta kantautui yötä päivää tykin jyske ja Laatokan takaa kantautui korviin raskaiden aseiden jymy. Laskuvarjodesanttien perään oli I.T:stä aina kiirehdittävä. Desantit piileskelivät metsissä ja tekivät pahaa huollolle miinoitellen ja sala-ampuen. Kotonakin täytyi olla aina kivääri varulta seinällä. Ilmassa oli ruumiin ja ruudin haju. Rauhattomuuteenkin oli totuttava.

Elämä jatkui Salmin kylissä sodankin aikana. Elettiin rauhan töissä ja rakennettiin tuhotun tilalle. Rintamamiehet saivat luvalla tehdä valtion metsissä paIkallista työtä sotaorpojen hyväksi. Hirsistä salvettiin 60-80 m2:n kokoisia pieniä taloja sotaleskien tuhoutuneiden kotien tilalle. TaIkootyötä käytettiin avuksi. Valtion kuorma-auton lavalla hirret siirrettiin pihaan ja talo kohosi pystyyn. Uusi koti priiskoitettiin kirkonmiesten puolesta käyttöön, kukkia ojennettiin ja pidettiin puheita. Mukana oli usein valtion edustaja ja armeijan yksikön edustusto.

Arvata vain saattaa kuinka suuriarvoinen apu tämä oli leskelle, kodittomaksi jääneelle perheen huoltajalle.
  Tultiin vuoden 1944 kesään. Alkoi suuri perääntymisvaihe. Yli-ikäiset eli neljänkymmenenvuotiaat miehetkin saivat kutsun armeijan avuksi. Sain määräyksen muiden Rannikossa palvelleiden kanssa mennä Mantsinsaarelle ja olla täydennysjoukoissa. Jänisniemessä olimme juhannukseen saakka ja peräännyimme vasta, kun olimme jäämässä mottiin. Perääntyminen jatkui ja niin jatkui sotakin. Minun kohdallani sota päättyi loppukesällä 1944, kun pääsin siviiliin.

*****

Sitten tuli rauha. Perhe oli nyt siirretty Peltosalmen asemalle. Sieltä siirto jatkui Pielavedelle, jonne sijoittui 4-5 Salmin kylää asukkaineen.
  Minulla oli oikeus maansaantiin. Pielaveden Saarelan kylästä tarjottiin erään firman rappiotilaa. Se oli meille vain hätävarana. Tila oli metsien kätkössä, tiettömän taipaleen takana. Asuimme siellä kaksi ja puoli vuotta, mutta ei pitempään. Vuonna 1949 muutimme Rantsilaan. Oli kevät, huhtikuu, ja jäät Siikajoessa olivat lähtemäisillään. Ostin tilan välittäjältä. Siinä oli 150 ha maata, josta 12 ha peltoa. Rakennukset olivat valmiina. Navetat tuli uusittua ja vähän kattoremonttia joka rakennukseen. Pihassa oli kaivo ja joki lähellä. Kaikki maat samassa paikassa. Kauppaan ja kouluun oli vajaa kilometri matkaa, Rantsilan kirkolle taas 6-7 kilometriä. Totesin tilan kaikin puolin sopivaksi ja niin kaupat tehtiin.
  Vanhemmat elivät yli kahdeksankymmenen ikään ja sairastamatta kuolivat vanhuuteen. Ovat haudatut Rantsilan kirkolle. Tilalla asuin eläkeikään asti. Kun kirkonkylään alettiin rakentaa vanhustentaloa, anoin sinne pääsyä ja pääsinkin. Vuodesta 1972 olen elänyt erossa pojan perheestä. Poika hoitaa tilaa. Hänellä on kaksi tytärtä ja Kiuruvedeltä kotoisin oleva vaimo. Miniä on hyvä maalaisihminen, riidaton ja ahkera. Poika on koneellistanut velatonta tilaa. Minun elämääni kuulunut hevoskausi ja riihenpuinti on ohi.

Manssilan kyläläiset aloittivat heti sodan jälkeen nuorisoseuratoiminnan Pielavedellä. Sillä on ollut, ja on suuri merkitys karjalaisuusaatteen eteenpäin viemisessä. Karjalassa nuorison kasvatusmuotoja olivat kirkonoppi, kirkossa käynti, tiistaiseura ja kerhot. Pielavedellä on vuosikymmenen ajan karjalaisuudelle myötäelänyt pastori Vasili Kontioinen. Hän ryhtyi touhuamaan ja kannattamaan Valassin praasniekan pitoa kesäjuhlana, heinäkuussa. Tästä juhlasta monet tuhannet salmilaiset ja karjalaisten ystävät ovat saaneet iloa ja lohtua. Toivotaan hyvää jatkoa Manssilan perinteille erityisesti Valassin praasniekan yhteydessä.

Pekka Missi, Rantsila, ent. Salmi

 

	Pekka Missi valmistautuu Rastavan eli joulun viettoon.  (Raahessa tyttärensä Lea Kuusiratin kotona.)
	Sodan aikaisia kuvia Salmista ja Aunus naapurista:  Akkalisto miesten töissä      Yksinäinen kyläkulu        Akka ja starikka        Kuoleman satoa