◄◄ Sivuston alkuun
    ◄ Lunkulan pääsivu

Karjalainen nainen - Vassi Kotovainio

On tarkoitus kirjoittaa karjalaisesta naisesta, kenestäpä muusta sitä kirjoittaisi, kun omasta äidistä. Äitini Vassi Kotovainio (entinen Kopeikin) omaa sukua Leppänen syntyi 12.08.1905 Salmin Lunkulassa. Äitini oli kymmen lapsisen perheen vanhin. Neljä lapsista kuoli pieninä, loput kuusi jatkoivat eloaan ja kokivat isänsä varhaisen kuoleman. Heidän isänsä kuoli vähän yli neljäkymmentä vuotiaana. Äitini oli lapsista vanhin 16 vuotias ja nuorin lapsista oli vasta kolmen kuukauden ikäinen. Äitini työskenteli isänsä kuolin aikana muualla ja palasi kotiin kuultuaan surusanoman. Äitini veli Vilho on kertonut, miten äitini kotona käydessään otti hänet syliinsä ja itki suruaan. Tämän ajan olosuhteet jättivät jälkeensä paljon orpoja.

Äitini on aina ollut erittäin kova ikävöimään. Hän työskenteli lähialueiden taloissa, koska ei voinut ikäväItään lähteä kauemmaksi töihin. Naimisiinkin oli suunnitellut menevänsä hyvin lähelle omaa kotiaan, koska aina kun oman kodin savupiippu lakkasi näkymästä, oli hänen käännyttävä takasin. Niinpä hän löysi sulhasen omasta kotikylästään, jonka kanssa perheen perusti. Äitini joutui kokemaan lähes yhtä kovan elämän, kuin hänen oma äitinsä oli elänyt. Äitini esimmäinen synnytys epäonnistui, syntyneet kaksostytöt kuolivat synnytykseen. Toisessa synnytyksessä syntynyt tyttö kuoli nopeasti synnytyksen jälkeen. Seuraavat synnytyksistä onnistuivat paremmin, lapsista kaksi oli poikia ja kaksi tyttöä.

Osan elämästämme asuimme Suojä/Vellä, missä vanhempamme työskentelivät sahalla, vuorotöissä. Meitä lapsia vanhemmat pitivät lukkojen takana, vuorojen vaihtumisen ajan. Lukkojen takana ollessamme, teimme välillä pieniä kolttosia. Yläkerrassa asuessamme olimme pudottaneet ikkunan alas ja piiloutuneet sängyn patjan alle.
Jossain vaiheessa muutimme takasin Lunkulaan, jossa asuimme isäni äidin ja sisaren kanssa.

Talvisodan syttyessä joutui äitini lähtemään evakkoon, mukanaan neljä pientä lasta ja anoppi. Kuorma-auton lavalla matkustimme Salmin kirkolle, jossa meidät siirrettiin junaan. Ensimmäinen etappi oli T ohmajärvi, jossa vietimme kaksi yötä. T ohmajärveltä matka jatkui pohjanmaalle Jurvaan, jossa meidät otettiin hyvin vastaan. Asunnoksi saimme piharakennuksen, minne saimme tiedon isämme kuolemasta. Isäni kuoli 06.03. 1940 Kollaalla. Uutinen oli kova paikka äidilleni, joka oli 35 vuotias leski, vieraalla paikkakunnalla, ilman aviomiestä, neljän lapsen kanssa. Vanhin lapsista oli yhdentoista ja nuorin kolme. Jurvassa asuimme joten kuten, kunnes muutovirta alkoi Karjalaan.

Mummoni oli mennyt kummitätini kanssa etukäteen Lunkulaan. Sota oli pyyhkinyt kaiken alleen ja mitään ei ollut jäänyt tallelle, lisäksi Lunkulassa oli hyvin vaarallista asua. Mummoni oli kehoittanut äitiäni, ettei tulisi vielä lasten kanssa perässä, mutta äitini oli kovatahtoinen nainen eikä uskonut äitiään. Ikävä Salmiin oli kova ja toisten lähtö sinne sai äitinikin lähtemään. Äitini pakkasi meidät lapset kainaloon ja suuntasi matkamme kohti Salmia. Salmiin saavuttuamme ei meillä ollut asuntoa, eikä mitään muutakaan. Asunnoksi saimme Mensosen saunamökin, kun he olivat ehtineet rakentaa itselleen talon. Saunamökissä asuimme pitkään, kunnes meille rakennettiin rintamamiestalo, johon äitini oli oikeutettu isäni kuoleman johdosta.
Talo ei ollut kovin iso, huone ja kammari, jossa meitä asustiyhteensä seitsemän henkeä. Äitini, neljä lasta, äitini anoppi ja tämän tytär, joka työskenteli osan ajastaan lottana.

Äitini teki töitä, mitä Salmista milloinkin löytyi. Mummon tehtävä oli hoitaa lapsia. Työn tekeminen siihen aikaan oli kovaa touhua. Talvi jonka äitini työskenteli nuotta porukassa oli erittäin kylmä ja lunta oli paljon. Muistan hyvin päivän, kun äitini tuli nuotalta, hänen takkinsa napit oli jäätyneet niin lujasti kiinni ettei niitä saatu auki. Naapuri lämmitti saunan, että äitini saisi takkinsa auki, kun ei ollut omaa saunaa mitä lämmittää.
Siihen aikaan kaikesta oli pula, mutta en muista, että nälkää olisimme nähneet. Nuotalta saadut paremmat kalat myytiin ja vaihdettiin näkkileipään, koska muistan ison näkkileipä laatikon komeron nurkassa. Mummo keitti kuorista ja sipulin kanssa paistoi pannulla, kyllä oli hyvää.

Elämä oli lapsen muistin mukaan aika mukavaa, vaikka äidilleni se oli kovaa työtä. No ei sitä kauan kestänyt, kun sota syttyi uudelleen. Ei muuta kuin tavarat kasaan ja taas piti lähteä. Tällä kertaa sai tavaroita ottaa mukaan, mihin ei ensimmäisellä kerralla ollut mahdollisuutta. Vanhempi veljeni, joka oli jo viisitoista lähti ajamaan naapurin hevosta ja otti mukaansa meidän kaksi kanaa. Äitini lähti kolmen nuoremman lapsensa ja anoppinsa kanssa junaan. Oli juhannuksen aikaa ja ilma oli todella lämmin. Meitä kuljetettiin tavaravaunuissa. Lapsia oli paljon emmekä saaneet poistua junasta. Kun saavuimme Kuopioon olimme likaisia ja minun jalkapohjasssani oli lasinsiru, joka oli alkanut mätimään. Punaisen ristin avustajat veivät minut lääkäriin, jossa lasin siru poistettiin. Täitä oli hiuksissa niin paljon, että äitini vei meidät metsään ja kampasi siellä hiuksemme puhtaiksi. Aluksi asuimme suojeluskunnan talossa, josta meitä alettiin jakamaan ympäri eri paikkakuntia. Ensin meidät vietiin Tuusniemelle, jossa vastaanotto oli kielteinen. Meitä ei päästetty, kun talon aittaan asumaan. Ruokaa äitini joutui keittämään kivien välissä
ulkona. Seuraava paikka oli jo ystävällisempi. Asuimme jonkun aikaa, kunnes äitini alkoi ikävöimään MaaningalIe, jossa silloin asui naapureitamme Salmista. Sinne oli äitinikin päästävä

Taas muutimme, tällä kertaa MaaningalIe, Käärmelahteen. Ensin vastaanotto Maaningalla oli vähän huonoa, mutta kohtelu muuttui, kun he huomasivat miten kova äitini oli töitä tekemään. Myöhemmin kun muutimme kirkonkylälle, ei meitä olisi haluttu päästää pois Käärmelahdesta. Kirkonkylältä äitini osti pienen mökin, jossa asui kuolemaansa saakka.

Äitini oli vahva tahtonainen, mutta osasi kujeilla asioilla tiettwn pisteeseen asti. Hän oli kova tekemään työtä, ja sitä hän vaati myös meiltä. Minua ja kaksi vuotta nuorempaa sisartani äiti oli kova hyppyyttämään. Vanhemmat veljemme olivat jo lähteneet kotoa muualle, töiden perään. Muistan tapauksen, kun naapurin emäntä oli tulossa kyläilemään luoksemme. Äitini laittoi meidät sisareni kanssa sillaa repimään, ettei istuttaisi jouten. Silla oli sellaista villan tapaista ainetta, jota piti irroitella toisistaan, ennen kuin sitä voi karstata ja kehrätä.
Äitini kulki taloissa töissä ja pesi pyykkiä herrasväelle. Me sisareni kanssa, jouduimme tekemään kotityöt. Pienessä talossa ei kotitöitä paljon ollut, mutta lapsia kun olimme, ei kotiaskareet meitä paljon kiinnostaneet. Äitini oli tarkka tavoistamme, jos lähdit ruokapöydästä ulos hyppimään ilman siivoamista, niin sait kuulla kunniasi.
Äitini oli kova teettämään töitä, kun itsekin oli joutunut koville. Itselleni ei ole jäänyt katkeruutta, päin vastoin, opinhan tekemään töitä.

Itse lähdin kuusitoista vuotiaana Helsinkiin töihin, kun Maaningalla ei töitä löytynyt. Yhteys äitiini jäi näin kirjeiden varaan, ei SO-luvulla vielä puhelimia ollut. Kesälomilla tietysti tavattiin. Sitten tuli vuoroon oman perheen perustaminen. Äitini arvostus tuli enemmän esille. Välimatkat olivat pitkät, eikä voinut jokaista asiaa aina äidiltä kysyä, vaikka olisi kuinka tarvinnut.

Sitten alkoi äitini sydän reistailla. Ensimmäisestä infraktista äitini vielä selvisi, mutta kahden vuoden päästä ensimmäisestä, tuli toinen kohtalokas infrakti. Äitini kuoli 67 vuotiaana, itse olin silloin 38 vuotias. Mieleeni tuli tunne ettei kehenkään enää voi luottaa, ja että yksin on pärjättävä, vaikka oli mies ja omia lapsia kolme.
Nyt kun lapset ovat omissa kodeissaan ja itse olen yksin, tulee yksin ollesssani usein äiti mieleeni. Miten monta asiaa jäi kysymättä ja selvittämättä. Nyt kun olisi aikaa enemmän hänelle. Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, eikä kaikki ole ikuista.

Olisihan sitä paljon kerrottavaa ja muistelemista, mutta tässä tälläkertaa. Tässä minun muisteloni omasta äidistäni.

Muistelija
Silja Kilpeläinen os. Kotovainio

◄◄ Sivuston alkuun
    ◄ Lunkulan pääsivu