Aniara

Ruukinmatruuna on science fictionin ystävä, ja jos science fictionia voisi verrata ruoanlaittoon, niin Arthur C. Clarke olisi kuin kalapuikot ja ranskalaiset, Frederik Pohl kuin uppopaistettu kuha, Isaac Asimov kuin halstratut ahvenet, Stanislaw Lem kuin made kermakastikkeessa, Robert Heinlein kuin pippurinaurispuuro ja Ray Bradbury kuin kesäkeitto. Mutta vain yksi kirjailija on tehnyt kuolematonta tieteisrunoutta, ja hän on ruotsalainen Harry Martinson.

Koulussa opimme, että kirjallisuuden kolme alalajia ovat epiikka, lyriikka ja draama, ja että epiikan kolme alalajia ovat eepos, romaani ja novelli. Eeposta - kertomarunoutta - pidettiin kuolleena, kunnes Martinson julkaisi 1956 eepoksensa Aniara : en revy om människan i tid och rum, suom. Aniara - katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa (Aila Meriluoto, 1965). Ruukinmatruuna luki kirjan ensimmäisen kerran yläasteikäisenä kotikaupunkinsa kirjastossa.

Eepos Aniara kertoo tulevaisuuteen sijoittuvan tragedian goldonderi (avaruusristeilijä) Aniarasta ja tämän 8000 matkustajasta. Nimi "Aniara" tulee kreikan sanasta ανιαρός, haikea, feminiinimuodossa. Ja traaginen eepos onkin.

Kuka oli Harry Martinson? Mitä eepos heijastaa?

Harry Edmund Martinson syntyi Martin Olssonin poikana Jämshögissä, Blekingessä, 1904. Hänen isänsä kuoli Harryn ollessa kuusivuotias, ja hänen äitinsä hylkäsi perheensä, paeten USA:han. Hänen sukunimensä on siis puhdas patronyymi, eikä hän ole sukua suomalaiselle Martinsonin suvulle. Harry ja hänen sisaruksensa kasvoivat seurakunnan huutolaislapsina. Kuudentoista iässä hän lähti jungmanniksi merille, käyden kuuden vuoden aikana kaikilla mantereilla. Pahaksi onnekseen hänen viimeinen pestinsä oli ollut höyrylaivalla trimmarina, ja hän sairastui pölykeuhkoon.

Terveys pilalla ja työttömänä hänestä tuli 22-vuotiaana (1926) kulkuri. Hän vaelsi pitkin Ruotsia, asettuen ensin Malmöön, jossa hänet pidätettiin irtolaisuudesta, ja sitten Tukholmaan. Hän asui milloin missäkin - Tukholmassa lopulta teltassa. Mutta toisen tunnetun kulkurin, Adolf Hitlerin, tavoin Martinson käytti aikansa viisaasti. Hän viihtyi kirjastoissa ja hän luki ja opiskeli, sillä hänen koulunkäyntinsä oli jäänyt kiertokouluun. Martinson oli äärimmäisen älykäs ja oppivainen, ja elämän koulu opetti häntä hyvin. Hän asettui 1927 Tukholmaan.

1928 hän ajautui Tukholmassa boheemipiireihin, ja hän sai otteen elämästä. Hänen ystävänsä huomasivat hänen lahjakkuutensa, ja 1929, 25-vuotiaana, hän debytoi runoilijana yhdessä Artur Lundkvistin, Gustav Sandgrenin, Erik Asklundin ja Josef Kjellgrenin kanssa. He kirjoittivat antologian Fem unga, jota pidetään ruotsalaisen modernismin ensimmäisenä teoksena. Martinsonin lyriikassa heijastui hänen herkkyytensä, rakkautensa luontoon ja syvä humanisminsa. Samana vuonna hän meni naimisiin toisen tunnetun kirjailijan, Moa Swartzin, kanssa. Harry ja Moa Martinson asettuivat lopulta Tukholmaan. Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki vuonna 1935 puoliomaelämänkerrallisella teoksellaan Nässlorna blomma. Hänestä oli itseopiskelun ja elämänkoulun kautta jalostunut täysiverinen ajattelija.

Martinson oli 1930-luvulla kiinnostunut vasemmistoaatteista ja kommunismista, mutta hän pettyi täydellisesti Neuvostoliittoon - ja Staliniin. Hän tuli ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon mukana Suomeen talvisotaan taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Hän ei keuhkosairautensa vuoksi joutunut etulinjaan, vaan sai tehtäväkseen kenttäpostikonttorin toimittamisen. Martinson oli tutustunut jo nuorena suomenruotsalaiseen lyriikkaan, mm. Edith Södergranin, Hagar Olssonin, Rabbe Enckellin, Elmer Diktoniuksen, Henry Parlandin ja Gunnar Björlingin teoksiin. Fascismin ja kansallissosialismin nousu, toinen maailmansota, ydinpommit ja maailman blokkiutuminen kahteen vastenmieliseen leiriin - bolshevistiseen ja kapitalistiseen - järkyttivät Martinsonia. Vetypommin keksiminen 1953 oli viimeinen niitti. Tästä maailmantuskasta puristui timantti - avaruuseepos Aniara.

Aniara koostuu 103 laulusta, jotka alkutekstissä ovat mitallisia ja riimitettyjä. Se kertoo 32. maailmansodan jälkeisestä Maasta, joka on tuhoutunut ja saastunut asumakelvottomaksi. Ihmisiä siirretään goldondereilla, valtavilla avaruusristeilijöillä, Marsiin ja Venukseen. Aniara on yksi näistä goldondereista. Ensimmäinen ja toinen laulu kertovat varsin eleettömästi siitä, miten jälleen kerran lähdetään yhdelle sadoista rutiinimatkoista. Aniara on tehnyt lennon Maasta Marsiin kymmeniä kertoja, kuten Estonia, eikä lennolla pitäisi olla sen enempää jännitystä kuin junamatkalla.

Kuitenkin jo kolmannessa laulussa kaikki menee pieleen. Avaruudesta syöksyy tuntematon asteroidi, joka saa nimen Hondo. Alus joutuu asteroidin gravitaatiokenttään, joka sinkoaa sen pois reitiltään. Saaba-aggregaattiin osunut kivi tuhoaa aluksen ohjauslaitteiston, ja Aniara sinkoutuu ohjauskyvyttömänä uudelle radalle, kohti Lyyran tähdistön päätähti Vegaa. Onnettomuudesta huolimatta sähköt, valaistus, lämmitys ja ilmastointi kuitenkin toimivat, ja elämä Aniaralla jatkuu.

Runoelman symboliikka on melkoinen. Hondo on Honshun saaren vanha nimi, ja Hiroshiman kaupunki sijaitsee Honshulla. Asteroidi tulee avaruuden pimeydestä, kuin atomipommi, ja katkaisee goldonderin matkan Marsiin. Hätäsanoma lähetetään, mutta turhaan:

Ja vaikka avaruuden värähtelyt, nuo kuuliaiset
veivät tiedotusta -
valtaisin renkain, ylös, alas, sivuun
se vitkaan haipui tyhjiin avaruuksiin

Goldonderi on nyt peruuttamattomasti matkalla kohti Lyyraa, runouden symbolia, mutta sinne on valtava matka, ja vauhti, joka sopii interplanetaarisille matkoille, noin 40 km/s, on aivan liian hidas interstellaarisille. Kapteeni laskee nopeasti, että matka Vegaan kestää 10 000 vuotta.

Martinson oli Niels Bohrin henkilökohtainen ystävä, ja hän oppi keskusteluissaan Bohrin kanssa paljon tähtitieteestä, kosmologiikasta ja fysiikasta, mukaanlukien suhteellisuusteorian. Hän oli kiinnostunut myös Paul Diracin ajatuksista materian ja antimaterian olemuksesta, ja Aniara onkin kuin kupla avaruudessa.

Aluksi aluksen valtaa paniikki ja kuolemankammo, mutta alus lopulta rauhoittuu. Aluksessa on valtava keskustietokone, miima, jonka toimintaperiaate jää epäselväksi, mutta jollainen on tuttu monista scifi-kirjoista. Miima on, paitsi tietokone, myös tekoäly ja tekotunne yhdessä; se on tunteva kone, joka kykenee rauhoittamaan matkustajia ja tekemään heidät onnelliseksi. Matkalla kohti Lyyran tähdistöä miima välitti muistikuvia kadotetusta maailmasta. Se kykeni myös ottamaan viestejä vastaan, ja näyttämään kuvia muista, kaukaisista, maailmoista.

Martinson käyttää Maa-planeetasta myös nimeä Doris. Doris oli yksi jumala Okeanoksen tyttäristä, ja nimi tarkoittaa suomeksi lahjoitettu. Doris oli viljavuuden ja luonnnon kasvun jumalatar, ja Martinson rakasti luontoa. Mutta ihmiset ovat irronneet Maasta ja sen luonnosta:

Avaruus, steriili ja tyhjä, säikyttää.
Sen lasimainen katse meidät ympäröi
ja liikkumatt tähtijärjestelmät
kristalli-ikkunoissa seisovat.

Aniaraan loppuiäkseen vangitut matkustajat yrittävät saada elämäänsä jotenkuten järjestykseen. Kuitenkin jo laulussa 26 miima välittää kuvia tuhoutuneesta maasta. Ydinsodan katastrofiin tuhoutunut Maa - Doris - on ikuisiksi ajoiksi menetetty. Ja tämä tuho on liikaa miimalle. Laulussa 29 miima särkyy järkytykseen, ja ainut side olleeseen katkeaa. Ihmiset ovat oman inhimillisyytensä varassa ja ennen pitkää inhimillisyyskin murenee.

Näin sarkofagiin suljettuina saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.
Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
Aniara avaruuden taa

Katastrofi on valmis. Ihmiset pakenevat, kuka mihinkin, tanssiin, huumeisiin, kultteihin, seksiin. Enää on jäljellä pelkkä eksistenssi, merkityksetön olemassaolo. Seksikultti tähtäsi pelkkään tyhjään nautintoon, irstailuun - tästä kultin papittarien nimet Chebaba (kreikan khi = "rasti", baba = baby = lapsi ("ei lapsia")); Libidel (libido = seksuaalivietti), Jaal (Jahve + Baal) ja Heba (H = kyrillinen N+e = nje = ei, ba=baby -> ei lapsia). Uutta sukupolvea ei ole eikä tule, ja Vegaan on sadan ihmisiän matka. Ihmiset tiedostavat nyt olevansa lentävässä ruumisarkussa. Valtaan nousee julma diktaattori, joka kukistuu. Jurg-tanssin tahtiin huvitellaan aikansa, kunnes sekin lakkaa enää viihdyttämästä.
 

Jurg keinuu hilpeästi, hämmentää
ja murhe vaalimani kauas jää
kun ihnmislapsi juovuttama jurgin
tyhjyyden peittää slangiin Dorisburgin.

Ihmiset tietävät nyt tuhonneensa paratiisinsa, Doriksen, Maan. He ovat langenneet syntiin. Heidät on karkotettu paratiisista. Ja synnin palkka on kuolema.

On suoja melkein kaikkeen mitä on,
on suoja tulelta ja kylmyydeltä,
on koilta, ruosteelta ja mitä vain.
Vaan ei, ei suojaa ole ihmiseltä.

Avaruus on ankara laki. Luonnonlait ovat kuin halakha, ankara laki jonka julma jumala on antanut ja jonka rikkominen merkitsee kuolemaa. Ja tähän lakiin ei ole luvassa mitään evankeliumia, ei mitään lupausta pelastuksesta.

Ehkä kaikkein riipaisevin on 72. laulu, Laulu Karjalasta, jossa mukaan päässyt suomalainen evakko purkaa tunteitaan. Martinson oli ollut mukana talvisodassa, joten aihe oli hänelle itselleenkin tuskallisen omakohtainen.
 

Aika riensi, vuodet vieri kautta kylmän avaruuden.
Moni eli aikaa vailla, jouten istui ikkunassa
tähystellen tuijotellen eikö jokin tähti jossain
ohi muitten sentään suurru, irtoa ja kiidä kohti.

Lapset kasvoi leikkimainaan sisäänsuljettujen tundrat,
tanssilattioitten kentät, kuoppaiset ja naarmuuntuneet.
Uudet ajat, uudet tavat. Jurgin rytmi ammoin sammui,
Daisy, tanssiinkutsun kuullut, nukkui hiljaa simpukassaan
holvin alla, mistä yksin tanssin mestarit sai sijan.

Itse istuin mietiskellen, ihanaista Karjalaani
jossa elinajan vietin, talvenkymmeniä kolme.
Suven aikaa yhtä vaille kunnes minut uusiin maihin
jälleen uusiin kohtaloihin johdattivat uudet vaiheet
hitaan sielunvaelluksen.

Välähdyksin muistot palaa. Täällä esteitä ei liene,
kaikki ajat säihkyy yhteen, muistan monta valtakuntaa,
vaelluksen sirpaleita.

Yli kaiken kauniin väikkeen väikkyy kaunis Karjalani,
vedenvälke puitten takaa, suven valostuva aalto,
katso, kesäkuinen ilta tuskin hämärtyä ehtii
kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä
houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan
nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan
kuiskivassa Karjalassa.

Kuinka neuvot noudatella,
neuvot muinaisien aikain
joitten lait on ammoin kuolleet
joitten niitut aika poltti.

Miiman salit istuskella.
Muistaa kuinka kerran eli
toista elämää ja oppi
karun leivän viisautta.

Tässä olla. Missä äiti?
Tässä olla. Tyttö missä?
Paremmassa maailmassa.

Siksikö kun puukkoon tartuin
nyt en löydä armastani.

Iskin isäpuolen rintaan
kun se, korska, saunan jälkeen
kourin tarttui immen poveen...
Missä sitten? Jo, jo muistan.
Nurmen näen, metsän kuulen
kaukaa runon Karjalasta.

Tässä istun toisten kanssa
jotka kerskaa maailmoistaan,
olostansa, elostansa
Kuningastentähdellänsä.

Vuosituhansia vierryt
yhdeksän lie istumasta
nurmen reunaa immen kanssa
kun se täyttyi, kun ne raastoi
minut nurmen Karjalasta.

Hyvä unohtaa on joskus.
Hyvä että pienen hetken
vain on muiston portit auki.

Hyvät muistamatta vaiheet
hitaan sielunvaelluksen.

Paras katsella, ei haastaa.
Täälläkin kai luojanvahdit
istuu kuunnellen. En tiedä.

Kun vain vaikenen, kun kärsin,
hiljaisuudessa kun kadun,
ehkä saapuu ilta jolloin
muistojeni päähän pääsen,
päätän sielunvaelluksen,
puhdas, kelvollinen lienen
jaloon Kuningastentähteen,
liu'un niin kuin lintu kauas
karjamaitten Karjalaani.

Ihminen tuhosi järjettömillä maailmansodillaan Doriksen, aurinkokunnan helmen, josta hän joutui pakenemaan, kuin Aatami ja Eeva omasta paratiisistaan. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan mielettömät joukkoteurastukset, joita Martinson kuvaa on kuin Kharonin lautta yli Styxin olisi korvattu karjaproomulla ja ydinpommit jättivät runoilijan sieluun lähtemättömän jälkensä.
 

Käsikkäin Jumala
kera Saatanan maan läpi,
myrkyn, liekkien yöt päivät paeta
sai näin ihmistä: tuhkan kuningasta.

Martinson suunnitteli Aniaraan aluksi onnellista loppua, mutta hän tuli lopulta toisiin ajatuksiin. Ei ollut mitään, mikä tekisi lopusta onnellista; ei mitään deus ex machinaa, ei mitään pelastusta, ei vapahtajaa eikä vapautujaa. Ja yleensä onnelliset loput ovatkin halpahintaisia, siirappisia, sokeroituja. Tosielämä ei onnellisia loppuja jaa, ja yleensä pessimismi on parasta realismia. Tai kuten Martinson its toteaa: Yhtä vähän kuin mitä uuni armahtaa lasta, joka laskee kätensä tulikuumalle levylle, yhtä vähän armahtavat avaruuden julmat luonnonlait ihmistä, joka yrittää niitä rikkoa. Aniaran kohtalo on vaeltaa loputonta matkaansa tyhjiössä. Martinson on täysin tietoinen avaruuden mittasuhteista, suhteellisuusteoriasta ja kosmisista nopeuksista, eikä hänen tekstissään ole jälkeäkään hyperavaruudesta tai ylivalonnopeudesta. Aniaran matkan kahdentenakymmenentenä vuosipäivänä jääkylmä realismi iskee: matkaa on tehty vain kuusitoista valotuntia, ja valovuosi hauta on. Niels Bohrin ajattelu on vaikuttanut Martinsoniinkin. Tähtienväliset matkat ovat hänelle mahdottomuuksia - eikä Aniarasta tule edes Nooan arkkia, jossa ihmiset jatkaisivat elämäänsä sukupolvesta toiseen, ja ihmiskunnan fyysinen ja henkinen perintö eläisi, kunnes lopulta päätäisiin Vegaan.
 

Neljättäkolmatta jo vuottaan kiiti
päin Lyyraa laiva samaa vauhtiaan
ja Doristähti täysin seonneena
nyt oli tuhansien muitten joukkoon
likeisten naapurusten, siltä näytti,
vaan totuus oli että hajallaan
ja harvassa ne kylmän merta kiersi
tyhjyyden marttyyrina jokainen.

Ja yhä kuolleempana virui:
ylpeä goldonderi, nyt vain sarkofagi
pudoten tyhjyyksissä, omaa voimaa vailla
pitkin loksodromiaan
jonka pudotessaan piirsi.

Yksi toisensa jälkeen matkustajat kuolevat. Lopulta, 25 vuoden jälkeen, viimeinenkin matkustaja on kuollut, ja Aniarasta oli tullut vain avaruuden läpi kiitävä Doriksen jäätynyt museo. Martinson jättää Aniaran lopullisen kohtalon avoimeksi. Törmäsikö se komeettaan Oortin pilvessä ja tuhoutui; lensikö se päin tähteä ja kärventyi plasmaksi; tuliko siitä jotain toista taivaankappaletta kiertävä satelliitti - vai joutuiko se tähtienvälisen gravitaatiolinkopingiksen palloksi, ja sinkoutui pois Linnunradasta deep spaceen, intergalaktiseen avaruuteen. Emme tiedä.

Ja vuostuhansia viisitoista
tasaista tietään goldonderi näin,
museo täynnä luuta, kuivaa kortta
Doriksen metsäin, jatkoi Lyyraa päin.

Ja sarkofagissamme kiitämään
me jäimme merta loppumattomuuden
hautamme ympärillä ikiyö
kuin holvi lasinkirkkaan hiljaisuuden.

Martinsonin syvä pessimismi ihmisestä ja pettymyt ihmisyyteen kumpusi hänen elämänsä katkerista kokemuksista. Hän määritteli itsensä buddhalaiseksi, ”...ei uskonnollisesti, mutta moraalisfilosofisesti”. Kuitenkin Martinsonin runo on ruotsalaisessa virsikirjassa, ja hänelle järjestettiin kristilliset hautajaiset, sillä hän ei koskaan eronnut luterilaisesta kirkosta.

Martinsonin loppuelämä oli traaginen. Hän ajautui eroon 1940 Moa Martinsonista, mutta pysyi tälle läheisenä. Nobel-palkinto 1974 yhdessä Eyvind Johnssonin kanssa oli varmasti aiheesta, mutta hän ajautui riitaan Ruotsin akatemian kanssa. Ajan henki oli vasemmistolaisuus ja eurokommunismi, ja Martinsonia pidettiin aatteen petturina, ja hänen taustansa - ryysyköyhälistö - oli kuin punainen vaate oikeaoppisille marxilaisille. Häntä vähäteltiin ja hän sai ankaraa kritiikkiä. Ainoat, jotka häntä todella arvostivat, olivat perinteiset science fictionin ystävät - luonnontieteilijät ja insinöörit. Mutta Moa-vaimon kuolema oli viimeinen isku. Kovia kokenut kirjailija teki 74-vuotiaana itsemurhan 1978.

Onko Aniaran ja sen matkalaisten kohtalosta vedettävissä syvempiä tulkintoja? Ruukinmatruunan vastaus on "kyllä". Me olemme tällä Doriksella kuin Aniaran matkalaiset, tuomittuja vapauteen ja yksinäisyyteen, ja tuhoamme Doristamme jatkuvasti. Meidän miimamme - uskontomme - on rikki. Me pakenemme, kuka mihinkin; kuka seksiin, kuka huumeisiin, kuka filosofiaan, kuka tanssiin, ja olemme päämäärättömästi matkalla pitkin ei-mitään. Jurg helpottaa hetken, mutta senkin rytmi sammuu. Yksikään tähti ikkunasta ei irtoa, kasva eikä tule kohti. Olemme menettäneet tulevaisuutemme, uskomme siihen, jäämme lapsettomiksi ja tulevaisuus kuuluu jollekulle toiselle.

Kaikenkaikkiaan Aniara on jylhän kauniissa pessimismissään ja traagisuudessaan upeaa luettavaa, ja Martinson sai Nobel-palkintonsa täysin aiheesta.

 Runokirja kertoo mielikuvituksellisesta tilanteesta, kun maapallo on niin saastunut, että ihmisiä evakuoidaan valtavilla avaruusaluksilla Marsiin. Aniara -nimisessä aluksessa on tuhansia ihmisiä. Sen ohjaamisessa sattui virhe ja se lähti kohti pimeää avaruutta. Runot kertovat avaruusaluksessa olevan yhteisön elämästä vuosikymmenien ajalta lopullista tuhoa odotellen.

 Ihmeellistä on, että joukossa on Karjalaan liittyvä muistelusruno. Aarni Krohn kirjoittaa, että kirjailija pyrki yhdessä muiden "proletaarikirjailijoiden" Vilhelm Mobergin ja Eyvind Jonsonin kanssa osallistumaan Suomen Talvisotaan, mutta häntä ei hyväksytty terveyden takia. Onko runoilija ollut Karjalassa tai ylipäätään Suomessa? Joku voisi tietää kirjailijan taustasta enemmän ja ehkäpä miten Karjalan muisteluruno on syntynyt.

Runot on suomentanut Aila Meriluoto ja julkaisi WSOY vuonna 1956. Kirjan täydellinen nimi on: ANIARA  katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa.

Nuori Karjala 4/1983
Sakari Talvitien luento nuorisoseuratyön vuosijuhlassa Kuopion Raittiustalossa 26.2.1983

  On väitetty ruotsinmaalaisen kirjailijan ja runoilijan sittemmin Ruotsin Akatemian jäsenen Harry Martinsonin vieneen Runon Karjalan nimeä niin kauas maailmalle kuin vain Kalevala, Sibelius ja Gallen-Kallela ennen häntä. Todellakin, Suomen talvisotaan vapaaehtoisena osallistuneella Harry Martinsonilla oli aito unelmansa Karjalasta!
  Atomi- ja avaruusajan suuri eepos, tieteiskirjallisuuden ja alkuvoimaisen runouden loistelias synteesi, Harry Martinsonin Aniara ilmestyi vuonna 1956. Sen jälkeen se on käännetty useille kielille.
  Juoni Aniarassa on seuraava: Avaruusalus eli goldonderi Aniara on yhdellä tavanomaisista matkoistaan sekä fyysisesti että ideologisesti saastuneesta maasta kohti Mars-tähteä. Yllättäen ilmestyy Aniaran eteen muuan pikkuplaneetta, jota väistäessään sen ohjausmekanismi vioittuu ja Aniara alkaa syöksyä kohti huimaavassa tyhjyydessä loistavaa Lyyraa, runollisen nimistä tähteä. Aniaran matkustajat valtaa aluksi paniikki, mutta sitten he alistuvat kohtalonsa välttämättömyyteen ja ryhtyvät etsimään lohtua todellisuuspakoisista unelmista.
  Avaruusmatkailija-runoilija palauttaa mieleensä maanpäällisen paratiisiin, Arkadian, Karjalan. Aniaran kiitäessä kylmän avaruuden halki kertoja esittää "Laulun Karjalasta". Hän palaa muistoissaan ikävänsä maahan, Karjalaan.

Esko Länsimies
Elo aikaa vailla

Haikean kaipuun kuvauksista voimakkaimmin vaikuttavia on Harry Martinsonin Aniaran laulu numero 72, Laulu Karjalasta. Aniaran 29 ensimmäistä runoa julkaistiin 50 vuotta sitten otsikolla Sången om Doris och Mima. Kun kirjallisuuden Nobelilla palkittu teos sitten ilmestyi 1956 lopullisessa muodossaan, oli sen yli sadasta runosta vain neljänneksellä nimi ja vain yksi – Laulu Karjalasta – kertoi todellisesta paikasta maapallolla.

Kohti ikuista, entrooppista kylmyyttä kiitävän avaruusaluksen 6000 matkustajasta yksi palaa ajatuksissaan muistelemaan kolmeakymmentä elinvuottaan ihanassa Karjalassa "…kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan kuiskivassa Karjalassa" (suomennos Aila Meriluoto).

Martinsonilla oli yhteyksiä Suomeen ja Edith Södergraniin sekä omakohtaisia kokemuksia Talvisodan Sallasta. Runomitta tässä runossa on kalevalainen neljä- ja kahdeksantavuinen trokee – samanlainen, kuin intialaisessa Ramayana-eepoksessa. Tätä kautta lienee löydettävissä yhteys runon "hitaaseen sielunvaellukseen". Tuo käsitehän on tuntematon Kalevalassa mutta tuttu intialaisessa uskonnossa (Ralf-Erik Sjöström: Varför sjunger Harry Martinson en sång om Karelen i Aniara? Horisont, 5/ 1999).

Ihminen tuhosi Doriksen, aurinkokunnan helmen, josta "käsikkäin Jumala kera Saatanan maan läpi, myrkyn, liekkien yöt päivät paeta sai näin ihmistä: tuhkan kuningasta" (runo 79). Siten ihmiset tuhosivat 1900-luvulla ja sama meno jatkuu 2000-luvulla. Niin paljon ja niin peruuttamattomasti tuhoutuu.

Emme me Karjalan evakot ja heidän lapsensa kaipaa olemassa olevaa, käsin kosketeltavaa ja silmin hiveltävää paikkaa. Me kaihoamme kaikkien kansojen ja kaikkien heimojen tavoin ja kera sitä menetettyä, minkä olemme nähneet tuhoutuvan tai olemme tuhonneet ja mitä emme voi koskaan enää tavoittaa.