Käynti syntymäkylässäni
Salmin Uuksalonpäässä 

Jo vahain keväällä 1991 aloin puhua veljilleni ja veljien perillisille että emmeköhän mekin lähtisi käymään synnyinseudulla. Saimmekin sen matkan järjestymään 5.- 8.7.91. Meitä läksi 4 veljestä ja 3 veljien poikia. Minua esittivät matkatoimistossa matkan johtajaksi. Tuumin mikäpä siinä, sillä tunsinhan kotiseudun hyvinkin. Talvisotaan lähtiessä olin jo 18 vuotta vanha ja 1941-44 lomilla käydessä sain tutustua lisää kotiseutuuni. Niinhän sitten se matka alkoi viides päivä aamulla.
  Pääsimme Niiralassa rajan yli aikalailla pian. Meidän edessä oli vain kaksi linja-autoa. Kävimme mennessä Sortavalassa. Piti vaihtaa valuuttaa siellä kun Salmissa eikä Pitkärannassa ollut mahdollisuutta. Emme me niillä valuutoilla mitään tehneet. Annoimme majoituspaikan asukkaille.
  Esittelin Sortavalaa matkalaisille. Olinhan sota-aikana ollut monasti Sortavalassa ja viime vuonna elokuulla kävin sitä ennen Sortavalassa. Saavuttuamme Pitkärantaan selitin taas minkälainen oli ennen Pitkäranta. Sekin oli muuttunut niin paljon että tunsin vain tehtaan ohikulkiessa. Olin päättänyt kun Uudenkylän kohdalla alkaa näkyä kotikyläni niin lausun matkaseurueelleni kehittämäni runon Karjalan maa. Metsä oli kasvanut näkyvyyden esteeksi. Mutta lausuin silti runoni. Matkalaiset olivat jonkun aikaa hiljaa lausumisen jälkeen, sitten vasta alkoi taputus.
  Menimme Salmiin 5.7. illalla. Alkoi seurueemme jako perheisiin. Meitähän oli kaksi linja-autollista matkalaisia, sillä Salmissa ei ole hotelleita mihin majoittua. Seuraavana aamuna kokoonnuimme ns. kulttuuritalon pihaan. Siellä sai vuokrata sikäläisiä takseja kotikyliin lähtijät. Meidän piti vuokrata kaksi koska mietä oli seitsemän henkeä. Piti ajaa Uuksun lahden ympäri ennen kuin pääsimme kotikyläämme. Tie oli alkupäässä oikein hyvä ja leveä, äsken tehty. Sen tien päähän oli tehty isoja rahtilaivoja varten satama teräksestä. Laiturin juurella oli valtava kasa sepeliä. Siitä edelleen oli vain tien tapainen, mutta kyllä pääsimme perille, kun oli kesäinen hellepäivä ja tie kuiva. Vaikka olin aikuinen mies kun viimeksi läksin kotikylästäni, en ollut tuntea niin oli muuttunut. Sanoisinko muutettu. Katepillarilla oli työnnetty kaikki talon pohjat maantien varressa sileäksi. Samoin pienet mäen nyppylät. Vuonna 1939 poltettiin kylän kaikki rakennukset, mutta sota-aikana 1941-44 välisenä aikana ihmiset tekivät kuka oikeita taloja, kuka saunoja ja jotkut asuivat korsuissa, kun ei ollut rakentajaa. Miehensä tai poikansa oli isänmaata puolustamassa. Nyt ei ollut yhtään rakennusta, ei edes heinälatoja, eikä aidan pätkääkään. Oli niin outoa, piti ottaa suunta hiekkaniemessä ensin, mutta oli päätetty yhteisesti että kotirannassa uimme. Oli kasvanut niin pitkä ja tiheä ruohikko, että uimme hiekkaniemessä, missä ei ollut ruohikkoa. Piti mennä noin puolitoista kilometriä takaisin ja metsään, koska meidän koti oli metsän reunassa. Sieltä se löytyi. ensin saunan pohja. Siinä ihmetellessä ja epäillessä lähdin ja puhuin toisille kaivosta. tunsin kävellessä jaloissa että nyt olen kaivopolun paikalla, koska se vietti vähän kaivolie päin. Huomasin pitkän heinikön seassa kuivaneet omenapuut, luultavasti paleltuneet. Löytyi navetan ylisille johtava kiveys. Sanoin toisille että tästä itään 21 askelta pitäisi löytyä talon paikka ja löytyihän se. Siinä söimme välipalaa ja otimme valokuvia. Minä sytytin matkassa tuodun kynttilän. Silloin pääsi itku aikamiehestä. Tuleepa kyyneleet nytkin tätä kirjoittaessa. Niin näytti tekevän toisillekin kotimme pohjalla seistessä.Tuli mieleen kodin hyväksi tehdyt työt, sekä lapsuudenaikaiset muistot. Ei kuulunut lehmän kellojen kilkettä, eikä kylämme ääniä. Kävelimme entisessä metsässä sekä merirannalla. Meidän kylähän on pitkä niemi Laatokalle.
  Seuraavana päivänä vuokrasimme pienen laivan ja sillä kuljimme Salmista Uuksalonpäähän. Rannat olivat metsittyneet ja ruohottuneet. Ei näkynyt yhtään rakennusta entisillä rannoilla, vaikka ajoimme monen entisen kylän ohi. Ennen sotia oli ihana katsella Salilaivasta käsin kulkiessa mitenkä kylät näkyivät järvelle päin. Mitenkä elämä sykki kylissä. Nyt kuollutta kaikki, ei edes linnutkaan kotikylässä laulelleet meille eikä muille.
  Kävimme Salmin kirkon sisällä, sinnekin laitoin kynttilän palamaan, hiljennyimme hiljaiseen rukoukseen. Olinhan minä käynyt tässä kirkossa aikoinaan ripillä, vaikka meidän kylä kuului Mantsinsaaren seurakuntaan.
  Venäläiset sanoivat päättäneen Salmin kirkon laittavan entiseen kuntoon. Sankarihaudan paikalla oli venäläinen sankarihauta. Uhalla tehty.
  Kirkonkylässä huomasin vain entisen osuuskaupan makasiinin olevan pystyssä. Ennen niin vilkas kirkonkylä, nyt hiljainen, epäsiisti.
  Paikalliset asukkaat järjestivät meille tulo- sekä lähtöjuhlat. En tiedä oliko aikaisemmilla matkalaisilla järjestetty ko. juhlia. Olivat meille ystävällisiä. Lähtöjuhlassa Saarijärven kauniilla rannalla minä kiitin ystävyydestä ja puhuin Karjalan heimoudesta heihin. Kun siellä oli ns. venäjän karjalaisia, mitkä puhuivat suomea, sekä inkeriläisiä.
  Kahdeksas päivä aamulla lähdimme paluumatkalle. Olimme illalla tullissa Niiralassa sekä samana päivänä kotona, matkalla nähtyine muistoineen.
  Kirjoitan tähän lausumani lyhkäsen runon lopuksi.

  Karjalan maa
  Maa jolle me synnyimme.
  Maa jolla me leikimme ja kasvoimme.
  Maa jota me ja meidän isämme ja esi-isämme rakensivat ja raivasivat.
  Maa jota me rakastimme.
  Maa jota me puolustimme.
  Maa jonka me menetimme.
  Maa jossa on juuremme.
  Se on Karjalan maa.

Viktor Saario, Kaavi
Jk. Kyllä olisi Karjalassa töitä jos palauttaisivat takaisin Suomelle.