SOTAVAINAJIAMME
RAJAN TAKAA

Suomen sodissa 1939-45
kentälle jääneiden etsinnät ja muiston vaaliminen

Toimittanut Aulis Blinnikka
Julkaisija: Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry
Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä  2004

◄◄Sivuston alkuun
    ◄ Sota

Ismo Mikkonen

Mantsilan miehet

Lämmin toukokuun 26. päivä 1999 tuntui enteilevän jotain erikoista ajaessani Mantsilan peltoaukeilla entisessä Salmin kunnassa. Oppaani oli Rajakonnun mies, joka oli sodan päätyttyä asunut noiden laajojen peltojen keskellä Alanko-nimisellä tilalla. Hän tiesi, että talossa olivat asuneet ennen sotia Romot.

LM: Talo 70 Manssilan kartalla, talon nimi Romoi, siinä asui Vasili Petterinpoika Alanko. Laatokan rannasta kilometri ja vanhalle rajalle 200 m. Rajakonnun miehen nimi on Heikki Mokeijev.

Pauli Alangon (Vasilin veljen poika) haastattelu 2006: Rajamiehet löysivät Vasili Petrov Alangon pihasta mahorkkatumpin.  Etsivät pidättivät Vasilin, veivät metsään, hakkasivat ja lopuksi tuomittiin Tammisaaren vankileirille 7 kuukaudeksi. Vasili oli syytön, Vasilin kaveri kävi kauppaa rajan yli, vei neppareita, hajusaippuaa, neulomistarvikkeita ja sai maksuksi  vodkaa ja mahorkkaa. Näitä ulkomaan tuomisia sitten Vasili poltteli kohtalokkain seurauksin.

Nyt menimme Niemiojan tuntumaan, vanhan rajan ja Nurmostenniittyjen välillä olleen kärrytien luo. Pysäköimme auton pellolle ja syvennyimme vielä kertaalleen etsintätilanteeseen.

Ennen matkaa olin hankkinut tietoja JR 2:n II pataljoonan eräiden komppanioiden hyökkäyksestä pohjoisesta kohti Laatokan rantaa 1.7.1944, kun vihollisjoukot olivat olleet pääsemässä Nurmostenniittyjen suuntaan sulkemaan sitä kautta vetäytyvien suomalaisjoukkojen tien.

Olin hakemassa nyt tuon sivustahyökkäyksen aikana kentälle jääneiden sotilaidemme jäänteitä asian tietävän paikallisen asukkaan kanssa. Häneen olin saanut yhteyden kyselemällä edellisenä kesänä. Opas oli tunnettu metsästäjä, joka tiesi suomalaissotilaiden ruumiita olleen maastossa. Pohjoissuunnassa oleviin peltoaukeisiin rajoittuva harju, jonka laitaan suunnistimme, oli hänelle tuttu. Hän oli väijynyt siellä usein mäyriä ja kaatanut useita karhuja, jotka olivat tulleet erämaasta herkuttelemaan kolhoosin kaurahalmeeseen. Noilla yksinäisillä retkillään Heikki oli lyönyt kerran päänsä puun oksalle nostettuun pääkalloon. Sen hän tiesi kuuluneen suomalaissotilaalle.

Oppaanani oli nyt paras mahdollinen henkilö, joka tiesi vielä löytyvän jäänteitä, vaikka eläimet olivat levitelleet niitä vuosikymmenien kuluessa maastoon. Heikki vei meidät varmoin askelin suoraan erään jyrkän penkan laidalle, jossa näkyi karikkeessa muutamia luita.

Metallinilmaisin paljasti jäänteiden joukosta heti suomalaisen sotilaspuvun nappeja ja llves-rintamerkin. Seuraavasta Heikin osoittamasta hieman kauempana sijaitsevasta paikasta, jossa jäänteet olivat hautaamatta, löytyi suomalaisnappeja, tuntolevy 291721 ja käsikranaatti. Kolmas kohde oli edellisestä 50 metrin päässä saman harjanteen reunalla. Sieltäkin paljastui suomalaisia esineitä ja tuntolevy 006875. Etsintä maastossa oli kerrankin
helppoa. Heikin tapa tunnustella karikkeista maanpintaa oli kyllä erikoinen. Hän nimittäin polki pintakasvullisuutta lakoon ja löysi luita pelkästään tällä tekniikalla.

Minulla oli tietenkin lapio, jolla jatkoin siitä mihin Heikki jäi jalkatyöskentelyllään. Harjun pohjoislaidassa oli kuitenkin vielä siksi paljon routaa että jäänteitä piti tavallaan takoa irti jäästä. Tunteja kestäneen työskentelyn aikana yrittivät ajatukset väkisinkin tavoittaa niitä maanmiehiä, jotka olivat kauan sitten joutuneet hyökkäämään todella pahaan paikkaan, vasten harjua, jonka päällä vihollissotilaat olivat asemissaan. Tutkiessani tapahtumien kulkua olin saanut selville, että hyökkäyksessä oli jollakin suomalaisella ollut jopa liekinheitin.

Opas, tuo mainio Heikki, kertoi hiljaisella vanhan miehen tavallaan, että ne kolme, jotka nyt löytyivät hänen muistinsa ansiosta, olivat olleet alkuaan aika ylhäällä rinteessä. Vähitellen heidän irronneet luunsa olivat kuitenkin kulkeutuneet alemmas. Heikillä oli näkemys kokonaistilanteesta, mutta minua jäi vaivaamaan ettei ensimmäisen vainajan tuntolevy löytynyt. No, myöhemmin roudan sulettua kävin sen etsimässä. Numero oli 974046.

Tämä etsintätehtävä oli nyt selvä, mutta vain osittain. Heikki johdatti minut saman harjanteen vierellä olevalle paikalle, jossa oli ollut rivissä seitsemän suomalaisen sotilaan ruumiit manttelilla peitettynä. Hän oli seurannut metsästysretkillään niiden myöhempiä vaiheita. Viimeisenä havaintonaan hän muisti, että jokaisen kohdalla oli kasvanut voimakkaasti tummaa heinää. Vähitellen kaikki oli tasaantunut ympäröivän maaston mukaiseksi. Lähelle kaivetusta ojasta oli siirretty maata hautapaikkojen suuntaan. Heikkotehoinen metallinilmaisin ei kyennyt löytämään maamassojen alta metalliesineitä. Aivan alueen laidassa oli huuliharpun metallirunko kielipainikkeineen, mutta muuta emme tavoittaneet.

Heikki sanoi tietävänsä Mantsilasta traktorikaivurin, jolla jäänteet voitaisiin kaivaa, jos suomalaiset haluaisivat. Viestitin asiasta eteenpäin, mutta jäimme jostain syystä suunnitelminemme Heikin kanssa kaksistaan. Itse luotan Heikkiin,  koska hän pystyi löytämään kaukana toisistaan olevat jäänteet. Mantsilasta ohi ajaessani olen aina muistanut niitä seitsemää, joiden jäänteet ovat taistelupaikalla jyrkän harjanteen alla. He, kuten löytyneetkin, ovat JR 2:n taistelijoita.

Melko kaukana kolmesta löydetystä oli ollut vielä yksi sotilas, jonka luut olivat levinneet laajalle alueelle. Paikalle oli tehty jo vuosikymmeniä sitten traktoriura, jota pitkin oli ajettu puutavaraa. Tietä tehtäessä oli harjua poistettu ja samalla luut olivat kulkeutuneet ties minne.

Kuulin kesällä 2002, että yksi löytämistämme kolmesta oli Nikolai Putro Salmin Miinalan kylästä. Hän oli päässyt SyväriItä vetäytyessään miltei kotitilansa maille. Nikolain omaiset ottivat minuun yhteyttä ja lähettivät lehtileikkeen hautajaisista. Ne oli pidetty Äänekoskella, jonne Nikolain suku oli joutunut siirtymään sodan jälkeen.

Laatokan Karjalassa asuvilla vanhoilla ihmisillä on vielä tietoja suomalaisten ns. hautapaikoista, mutta varsinaisilla etsintämatkoilla ei voi eikä ehdi ajella tarkistamaan asioita. Useissa tapauksissa tietäjistä on merkitty paperille vain nimi ja asuinpaikka.

Tapaus Mantsila selvisi Rajakonnussa asuvan asiamieheni välityksellä. Jos kylissä kulkiessaan keskustelee riittävästi kentälle jääneistä, niin viimeistään seuraavalla matkalla tulee tietoja kuka on nähnyt ja rnissä suimalaisten ruumiita. Rajakonnussa asuvan toisen miehen avustuksella tuli esimerkiksi tuntolevylöytö Kattilasepänojalta.

Kertomallani Mantsilan tapauksella olen halunnut tuoda esille kunnioitukseni uhrautuvia ja ystävällisiä naapureita kohtaan. Yhteistyö on ollut eräs etsintöjen tärkeimmistä osa-alueista. Kiitokset siitä ansaitsevat tavalliset kansalaiset.

Joissain tapauksissa odotetaan suomalaisetsijöitä. Odottajille joudutaan tavalla tai toisella ilmoittamaan, että laajamittaiset etsinnät ovat ohi.

Etsintämatkojeni eräiksi arvokkaimmiksi eväiksi loppuelämääni varten ovat jääneet karjalaismiesten toivotukset taloista lähtiessäni: "Mene Jumalan kera".  (Toimittajan ja kirjoittajan lupa 28.9.2006)

         ***