SotaS 67

6. SALMI

Otteita Terttu Ritalahden kirjeistä ja päiväkirjoista

"Oikeudenmukaiselta tuntuu saada tämän pienen vapaaehtoisten ryhmän jatkosodan aikainen toiminta suuren yleisön tietoisuuteen, varsinkin kun apusisarjärjestön perustaja on itse sotamarsalkka Mannerheim", kirjoittaa Terttu Ritalahti. Seuraavassa on hänen omia kommenttejaan sekä lainauksia kirjeistä ja päiväkirjoista.

Toukokuun lopussa 1944 SPR:stä tuli tiedustelu, voisinko lähteä komennukselle. Vastaukseni oli myönteinen, ja niin tuli komennus kesäkuun alkupäivinä, perääntymisvaiheen alkaessa, Salmiin SotaS 67:ään. (Siirtopaikkakunta Äänekoski)
    Otin esille sen aikaisia kirjoittamiani kirjeitä, muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä. Noissa kirjoitelmissa on juuri se tunnelma, mikä silloin oli, minkä nuori tyttö koki. Olen tähän poiminut kronologisesti edeten otteita kirjoituksistani.
    Komennukseni päättyi elokuun lopulla v. 1944. Rintamilla tilanne oli muuttunut asemasodan luonteiseksi. Uusia potilaita ei enää paljoa tullut, toipilaat kotiutettiin ja henkilökunta pääsi kotikulmilleen. Olivat kyseessä päivät ennen aselepoa.
    Kukin meistä on, otaksun niin, kokenut sen että ihminen tarvitsee melko pitkän aikavälin joskus aiemmin tapahtuneesta nykypäivään, ennenkuin näkee johdonmukaisesti menneen ajan tapahtumat. Kaikki on nähtävä ja hyväksyttävä sellaisena kuin se oli silloin.
    Kesäkuun alussa v.1944, jolloin lähestyi sodassa perääntymisvaihe, sain kanslia-apusisarena komennuksen Salmiin, SotaS 67:ään. Aivan pieneen nimipäiväkalenteriin olen merkinnyt 6.6.44 kohdalle: "Maihinnousu alkoi Dunkerquessa." 8.6.44: "Sain komennuksen. Ryssä alkanut hyökätä."
    Päiväkirjaani olen kirjoittanut: "10.6.44 lauantaina klo 15.35. Ennen lähtöäni muutama sana. On kova kiire. Menen Joensuun kautta. Kaikki jääkööt täällä Jumalan huomaan. Hän se on, joka pitää meistä huolen." 11.6. joensuussa. Kortti kotiin: "Lähden huomenna klo 13.30. Olen illalla joskus klo 21 jälkeen Uuksussa. Siitä sitten kait jollain pelillä Salmiin, sillä sinne asti ei juna mene."
    Muistan haikeudella ihastuttavat, keltaisenaan kukkivat kultaiset kulleroniityt Impilahden kauniissa maisemassa ja Valamon kirkkojen kupolien kimmellyksen kaukaa Laatokalta, kun juna kolkutteli itäänpäin.
    Junakyydissä pääsin Uuksuun asti ja sieltä sairaalan auto poimi minut ja vei komennuspaikkaani.
     12.6. illalla klo 22.30 Salmissa. Kirjeeni kotiin 13.6.44: "Äiti Rakas. Monet terveiseni teille kaikille! Onnellisesti pääsin perille ja ensimmäinen päivä on pulkassa. Kyllä junissa oli koko matkan aivan kauhean ahdasta. Oli oikein mukavaa seuraakin, eräs porilainen lääkintälotta, joka meni Aunukseen, ja eräs nuori alikersantti, joka tuli urheilukomennukselta. En yhtään tiedä vielä, minkälaisia harrastuksia täkäläisillä täällä on, mutta kovasti minulta on kyselty, onko pyörä mukana. Tämä on hyvin kaunista paikkakuntaa. Ranta on aivan lähellä. Nyt illalla olisin niin mielelläni mennyt ulos kävelemään ja tutkimaan lähi-

s. 130-131

ympäristöä, mutta kun alkoi sataa niin kauheasti. Seuraavana aamuna klo 6.45. Olin eilen jo saunassakin, sain matkan pölyt pestä pois. Täällä on hyvin asiat, ei mitään lentoja eikä muuta sellaista ole havaittu täälläpäin. Kirjoitan sitten lisää muutaman päivän päästä, kun olen päässyt alkuun ensin. Jumala on puolellamme. Rakkain terveisin, Terttu."
Seuraava kirje onkin kirjoitettu jo 15.6.44: "Rakkahin Äiti. Olen nyt päivällä vähän vapaana ja päätin ruveta heti kirjoittamaan. Kyllä täällä on oikeata hullunmyllyä, potilaita menee ja tulee, viedään, tuodaan. Olette kai saaneet olla siellä ainakin toistaiseksi rauhassa pommeilta. Viipurissahan se on kuulemma käynytkin jo. Asun nyt kolmen muun aps:n kanssa samassa huoneessa, neljäs on parhaillaan lomalla. Sähkölevykin on täällä, joskin vähän rikkinäinen, niin että korvike kestää toista tuntia ennen kuin kiehahtaa (ei ole muuta keittoastiaa kuin paksu pakki. Olisipa pieni kaisa!) Tuon vastakkaisen kämpän tytöillä (heitä onkin vain kaksi ja heillä on oikea puuhella, paistinuuni ym. ihanuudet) on keittoastianaan isokoinen harmaasta emaljista valmistettu -pissapottu ( ! ! ! ) Ihan totta! Se on kieltämättä hyvin käytännöllinen! Mainitsin, että olin illalla erään aps:n kanssa kylällä. Oikein Raja-Karjalaa tämä on totisesti -mutta kuinka kauan se on enää meillä? Jumala tietää -.Luulen, että joudun täksi illaksi myöhäiseen työhön, tulee taas niin kamalasti uusia. Jos en joudu olemaan kovin myöhäiseen, lähden talsimaan leffaan, muutaman kilometrin mennen tullen. Pari tyttöä meni ylihoitajan kanssa istuttamaan 500 lantuntainta, (eilen istuttivat 100 tomaatintainta).

Ajatelkaa, täällä on teiden varret ja metsänreunat aivan punaisenaan mesimarjan kukkia! Kunpa tulisi marjoja yhtä paljon! Näyttää taas niin kovin sateiselta ja Laatokalla on kova vedenkäynti. Äidille minä tämän osoitin, mutta kaikille siinä kirjoitin; älkää unohtako rukoilla poikiemme puolesta, meidän kaikkien puolesta, minunkin puolestani."

Noista kirjeotteista näkee, miten "normaalia" elämä siellä vielä yritti olla noina päivinä 13-15.6.44. Lantun- ja tomaatintaimia istutettiin, vaikka huomenna olisi tullut maailmanloppu! Potilaita evakuoitiin paljon, tilanteet muuttuivat nopeasti. Kannaksesta taisteltiin. Pienen kalenterini reunaan olen merkinnyt noiden päivien kohdalle lyhyesti: Uusikirkko ja Kanneljärvi luovutettu.
Sairaalan kanttiinista ostin pienen päiväkirjan ja kirjasin siihen joitakin näkemyksiäni. Ensimmäinen: "Koko päivän on ollut kuin hullunmyllyä. Sairaalaamme on alettu evakuoida. Potilastoimistossa on aivan kauhea kiire. Jokusen desantinkin ovat pudottaneet ja yksi niistä kiertelee ja vaanii edelleen sairaalamme aluetta. Varastivat roistot veneen rannastamme. Miehet menivät kohta laajaan ketjuun, mutta yhden onnistui pelastua. Tytöt ovat pakanneet tavaroitaan ja lähettävät niitä kiitotavarana. Sähköttää ei saa. Yksityispuheluja ei saa. Tästä evakuointisairaalasta tulee SotaS mahdollisesti Lahteen, ja tähän tulee kenttäsairaala kai luostarista. Sota on tullut taas kovaksi todellisuudeksi. Alan kirjoittaa vielä kirjettä kotiin, viimeistä (?) kirjettä Salmista, ihanan Laatokan rannalta."
"Salmi 18.6.44 klo 22. Rakkaat omaiseni. Aloin kirjoittaa Teille, nähtävästi viimeistä kirjettä näiltä ihanilta Laatokan rantamilta. Meille tulee nyt lähtö, eli meistä tulee jokin SotaS ja tähän tulee KS. Kyllä tämä on yhtä hulinata! Tänne ei saa paketteja lähettää ollenkaan ja osoitteenikin taitaa muuttua. Asemalla ottavat meidän kolleja vastaan kiitotavarana. En osannut oikein mitään lähettää, jätin kaikki laukkuihini, toivottavasti ne seuraavat mukana ja ellei, niin pikkuseikka, kunhan

s.132-133

vain potilaat saadaan turvaan. Henkilökunta ajattelee nyt hyvin vähän omaa parastaan. -En ole kuullut uutisia radiosta, mutta, suupuheena olen kuullut Saksan hirmuaseesta. -Älkää murehtiko minusta, kyllä se täällä menee, meneehän se potilaillakin, pojillamme. Jumala on kanssamme ja me voitamme. Rakkaat terveiset kaikille Tertultanne."

    (Saksan hirmuaseella kirjoittaja tarkoittaa V2-ohjuksia, joita sittemmin käytettiin Lontoon pommituksissa.)
    "18.6.44. Saatiin desantteja kiinni! 18.-20.6. Yhtenään evakuoitu potilaita. Kiire kova. Viipuri luovutettu."
    Kirje kotiin: "Salmi 20.6.44. Äiti Rakas, olemme edelleen täällä, on niin kamalan epävarmaa koko elämä täällä. Olen niin kuin pussissa, en tiedä yhtään mistään, mitä sielläpäin tapahtuu, mutta kait tästä jokin selvyys tulee. Juhannus menee kyllä varmasti niin, ettei sitä huomaakaan. Maaselän suunnallakin kun ryssä kuulemma on jo alkanut höökiä. Meidän pojilla on nyt totisesti hommia. -Onko siellä ollut kauniita ilmoja, niin että mehiläiset ovat voineet lentää? Uusia parviakin on nähtävästi jo tullut. Juhannuksena saatte kait tuoreista karviaisista soppaa ja äiti paistaa ohukaisia. Minä voin vain laulaa, että 'oi aika vanha kultainen...' 21.6.44 klo 20.30. Aivan sekavalta näyttää tämä nykyinen elämärnrne. Aina tulee vain lisää uusia eikä näytä loppua tulevan. Pian me jäädään mottiin tänne. Ryssä-piruhan on jo Viipurissa asti. Kamalalta tuntui kuulla se uutinen. -Meidän huoneesta pääsi eräs viipurilainen aps 5 vrk:n komennukselle kotiinsa, evakuoimaan, hän lähti joskus lauantaina, niin että pahoin pelkään, ettei ehtinyt kotiinsa asti. Missäpä lie tyttöressu nytkin."
    Muistan oikein hyvin, miten olin menossa kahvihuoneeseen, siellä oli radio auki ja oli uutisten aika. Perässäni sinne oli tulossa muitakin. Ovi oli auki, mutta en astunut huoneeseen, sillä uutinen pysähdytti, se iski kuin pommi: Viipuri on luovutettu. Huomasin että vasemmalla puolellani seisoi lääk.kapt. Ollinen Turusta ja oikealla puolellani lääk.kapt. Tötterman Helsingistä. Siinä kynnyksellä seisoimme emmekä ymmärtäneet uutista. Sitä ei voinut uskoa.
    "Kyllä näillä karjalaisilla on kova kohtalo, totisesti. Ajatelkaa, nuo aunukselaiset kun vaeltavat jalan tuolta kaukaa ja edelleen. Heille ei voida järjestää mitään kyytiä, mutta vapaus valita joko ryssänvalta tai Suomi, ja suuri osa vaeltaa tänne. Toistaiseksi on kaikki täällä suht. hyvin, joten älkää olko murheissanne. Olen hirveän väsynyt ja pitäisi vielä mennä saunaankin. Hyvää yötä! Terttu."
    Kirurgit olivat ylityöllistettyjä. Puhuttiin, että ylilääkärimme oli leikannut yhtä mittaa 36 tunnin ajan ennen kuin vuoro vaihtui.

Silloin niinä evakuoimispäivinä kun oli siinä myrskyn silmässä, ei osannut ihmetellä, miten on mahdollista, että suuri sairaala voitiin niin joustavasti ja nopeasti pakata sekä kuljettaa kaikki kalustoon kuuluva. Jälkeenpäin olen monesti kunnioittaen ajatellut joka ikistä hoitohenkilökuntaan kuulunutta. He tekivät samalla vielä "normaalia" työtään, pakkasivat, laativat sisällysluettelot tavarakolleihin, erikseen ne joita sairaalajunassa tarvittiin ja erikseen varastoon menevät, myöhemmin käyttöön otettavat. Sairaala aivan kuin liukui autojen kuljettamana lastausta odottaviin juniin. Toimistopuolella samoin esimerkiksi arkisto rtg-kuvineen ja sairauskertomuksineen pakattiin omiin laatikoihinsa kuten koneetkin.
Tottakai tällaiset muutot on etukäteen erilaisia tapauksia ajatellen ohjelmoitu. Miten huiman nopeaa onkaan vastaava toiminta nykyaikana!
Pienessä kalenterissani on merkintä 21.6.44 kohdalla: "KS (kenttäsairaala) tuli meille. Kauheasti haavoittuneita."

s.134-136

Päiväkirjasta: "22.6.44 torstaina klo 16.20. Olemme vielä täällä Salmissa, mutta nähtävästi viimeistä päivää. KS 26 on siirretty tänne. Suoraan kentältä tuotuja, haavoittuneita, toiset hyvinkin pahasti. Juna tulee nähtävästi illaksi asemalle, niin että me toimistolaiset pääsemme taipaleelle. Jaa-a, minkälainen matka lie edessä, minne me menemme? Viipuri on luovutettu. Syvärin voimalaitos niinikään. Kauhealta tuntuu jättää tämä ihana Salmi ihanine rantoineen, jättää Laatokka."
    Lähtöpäiväksi meille oli määrätty juhannusaatto. Lähdimme kahdella sairasjunalla, ensimmäinen niistä lähti juhannusaattoa vasten yöllä. Myöhemmin lähteneessä oli minun vuoroni. Meillä oli vielä päällikkölääkärin puhuttelu ja lipunlasku. Edelleen oli epätietoisuutta, mikä lienee päämäärämme. Tuskin eteläinen Suomi. Kannakselta siirettäisiin kuulemamrne mukaan Lahteen ja Heinolaan, joten Aunuksen kannakselta evakuoitaisiin ylemmäs.
    Päiväkirjasta: "Sinä viimeisenä aamuna, jolloin olimme viimeisen kerran Laatokan vedessä, tiesimme ettemme tule siihen rantaan pitkiin aikoihin -kenties ei enää koskaan. Katse lepäsi viimeisen kerran Laatokan sinessä, silloin ei voinut enää pidättää kyyneleitään. Näin murhemielellä alkoi juhannusaatto armon vuonna 1944, juhannus, jota ei koskaan voi unohtaa."
    Yli Laatokan kuului yhtämittainen jylhä jymy ja kumina kuin kovan ukkosen jyrinä kaukaa: Karjalan kannaksesta taisteltiin.
    Sairaalan pihalla oli vieri vieressä haavoittuneita, JSP:ltä tuotuja. Nuori kersantti makasi aivan siinä meitä lähimpänä, kun meille junalle menijöille tuli komennus nousta autoihin. Kumarnrin häntä kohti. Hän oli haavoittunut oikealle puolelle kaulaan. Hän ei sanonut mitään. Ehkä hän ei voinut puhua, mutta hän katsoi kuin kysyen: Miksi te lähdette? Ottakaa mukaan! Kuulin huudettavan minua nimeltä, oli lähdettävä. Kosketin kevyesti hänen kättään. Tuota kysyvää katsetta en voi unohtaa. -Lipputangon juurelta olin ottanut kaksi orvokkia muistoksi. Ne ovat jäljellä vieläkin päiväkirjani välissä.
    "Hirveän täyteen tavaroita ahdatussa autossa meidät vietiin klo 10.30. asemalle. Matka sinne oli hirveä. En tiedä, minkä päällä eli minkä avulla pysyin seisomassa, mutta jalkojen päällä en ainakaan seisonut. Koko maantiematkan evakkoja matkalla Aunuksesta Uuksuun päin, aivan katkeamattomana jonona, kuornat lehvitetty koivuin. Joukossa oli aina silloin tällöin armeijaammekin. Siinä oli pieniä samettiturpaisia varsoja, oli aivan pieniä vasikoita, lampaita vuonineen ja näitä kaikkia paimensivat pienet lapset, joiden kasvoilla oli vanhojen ihmisten vakava ilme. -Silloin sitä katkeamatonta kolonnaa katsellessani ja kuullessani samalla vihollisen pommilaivueen surinaa, ymmärsin, minkälaista on sota siltäkin puolelta katsottuna. -Kauniisti lainehtivat ruispellot, vahvaa heinää kasvavat niityt, kaikki viljelysmaat olivat nyt vapaat karjan tallataja syödä. Siellä täällä, metsien reunoilla olevilla pelloilla oli suuret laumat hevosia syömässä -armeijan hevosia. - Muistan miten eräs sotilas selitti meille, kun olimme joutuneet pysähtymään matkallarnme, että ne ovat IV armeijakunnan hevosia. -"Sitä tunnetta, joka silloin oli, kun tiesi, että tämä kaikki on jätettävä, sitä ei voi -en minä ainakaan pysty sanoin kuvaamaan. Armeijarnme perääntymässä -me sen mukana ja siviiliväestö mierontiellä."
    "Junamme lastaus vei pitkän ajan. Vitelestä odotimme tulevaksi viisi autolastia potilaita vielä omiemme lisäksi, ja tulivathan nekin autot koettuaan monet kuumat paikat matkalla. Siviiliväestöä otimme myöskin junaamme niin paljon kuin suinkin vain saimme sopimaan. Voi kun olisi niin mielellään mennyt auttamaan heitä poloisia, mutta emme saaneet poistua junasta."
    Nyt jälkeenpäin on selvinnyt eri tietolähteistä, että vihollisen maihinnousu Tuuloksessa oli alkanut juuri sinä juhannusaattona

s.136-137

n. klo 5.30. Muistan, miten puhuttiin, että Vitelen sillat olisi jo tuhottu ja jos joku noista autoista jäi sinne toiselle puolelle, miten heidän kävi? Puhuttiin, että kaksi noista autoista olisi kuitenkin myöhästynyt junamme lähdöstä. Matka ei kilometreissä ollut pitkä, mutta...
"Vaunuissa oli kauhean kuuma ja tyttöjä alkoi hermostuttaa se pitkäaikainen seisominen, kun ryssäkin hääräili koneineen, mutta -sitten ei enää oltu hermostuneita, kun tuli huuto:'Hälytys! Kaikki nopeasti metsään suojaan!' Kyllä oli nopeaa toimintaa! Metsään juoksimme suuri lauma ihmisiä, jotta rapa roiskui. Kauhulla kuuntelimme pommikoneiden jyrinää ja näimme 9 suurta teräslintua lentävän meitä kohti, lisäksi aika matalalla. Pommeja ei kuitenkaan alkanut pudota, vain kk:t rätisivät. Onneksi siinä aseman luona oli juuri sellaista tiheää puseikkoa, joka antoi mainion ilmasuojan. Koneet lensivät aikansa kierrettyään kauniissa muodostelmassa takaisin kohti itää- Jalkoja palelsi, juhannusaattona, koska seisoimme suossa, silmiä korvia myöten ravassa. Ei ollut kovinkaan mukava eikä lupaava alku pitkälle matkallemme. Tunnin seisoimme vielä asemalla. Siviileitä lastattiin avovaunuihin junan loppupäähän. Niin paljon otettiin kuin suinkin saatiin sopimaan -loput oli jätettävä, vaikka kuinka pyysivät, suorastaan rukoilivat päästä mukaan. Sairasjunarnrne oli viimeinenjuna. -Klo 14.10 lähdimme matkaan. Kaikkien silmissä kimmelsi kyynel. Jossakin aloitettiin virsi 'Oi Kuningasten Kuningas'. Senjälkeen oli aivan hiljaista, vain joku nyyhkytys kuuluijostain hytistä. {Saimme matkustaa 3. lk:n makuuvaunuissa, joskin jouduimme jakamaan tilamme siviiliäitien ja pienokaisten kanssa, mutta teimme sen ilomielin.) -Radan varrella olevan talon pihassa oli hevonen valmiiksi valjastettu evakkomatkaa varten. Isäntä käveli vielä ruisvainionsa keskellä ja tarkkaili tähkiä...

  Pitkätannassa jätettiin ensimmäinen exitus pois. Oli hälytys, ei pommitusta. Tuli lisää vaunuja ja saimme toisen veturin. Nyt alkoi matkanteko sujua aika nopeaan. Olisi pitänyt päästä mitä pikimmin Joensuuhun. Matkaselässäkään emme viipyneet pitkää aikaa. Ilma oli muuttunut jo hyvin koleaksi ja alkoi sataa. Yö vastassa. Voi niitä siviiliraukkoja siellä avovaunuissa."
    Valamoa ei näkynyt. Kaiken yllä harnaa sateinen taivas ja Laatokka aaltoili raskaasti. Kontrasti saapumispäivän kaikinpuolisen heleyden ja sitten lähtöpäivän raskaiden tunnelmien välillä oli käsinkosketeltava.
    Suomi sodassa -teoksen (Valitut Palat, Otava 1982) julkaisemasta lentotilastosta voi nähdä, että päivät 21.-23.6.1944 olivat juuri Aunuksen kannaksella vihollisen vilkkaimmat lentopäivät, eniten lentoja juuri siellä.
    "Olimme tasan klo 24.00 Joensuussa. Kirjoitin kortin kotiin. Keskiyöllä ilma alkoi seljetä ja minäkin seisoin vaunun rappusillaja aloin seurata auringonnousua." -Kuulin, että noin tuhat salmilaista oli päässyt kyydissämme Keski-Suomeen. - Illalla viimein Äänekosken asemalle hirveässä sateessa.
    "Lopullinen osoite: Suolahti. Joudin heti täyttämään patjapusseja ja tyynyjä."
    "26.6.44 Talissa taistellaan ja ryssä on menettänyt 36 höökivaunua. Muista uutisista en tiedäkään mitään."
    "1.-12.7.44 Salmi luovutettu. Pitkärannassa jo taistellaan."
    "10.7.44. tuli 80 uutta potilasta pihaan ja alkoi suuri ruljanssi. Kahtena yönä valvoin, etten nukkunut kuin 3 tuntia. Kofeiinitablettien nojalla olen jaksanut istua valveilla."
    "Tali-lhantala: Vihollisen valtavat panssarivoimat rynnivät kohti Suomea. Huhuja liikkuu, mitä ihmeellisimpiä. Turhaan ei ollut julisteita, muistan julisteen, jossa lukolla on pantu suu kiinni ja varoitus: Seinilläkin on korvat."

s. 138-139

KS 26 oli Hämäläisdivisioonan eli 5. Divisioonan kenttäsairaala. Se oli Kasakkalahdessa menomatkalla Syvärille (hyökkäsvaiheessa 1941) sekä paluumatkalla SS 67:n poistuttua Salmista.