Manssila ja Aunuksen sota ◄◄Sivuston  alkuun
     ◄ Sota

 

RAGNAR
NORDSTRÖM

VOITTO TAI KUOLEMA

JÄÄKÄRIEVERSTIN ELÄMÄ JA PERINTÖ

Suomentanut ja huomautuksin varustanut
Raimo-Ragnar Nordström

 

 sivu Aluksi lyhennelmä kirjan sivuista 120 - 137.  Lyhennelmää seuraa kopio kirjan ko. sivuista. (Raimo-Ragnar Nordströmin luvalla)
120 Vapaussodan upseerit von Hetzen ja Nordström päättävät käynnistää Itä-Karjalan vapauttamisen. Nordström hankkii siirron lähemmäs toiminta-aluetta Sortavalaan. (Lokakuu 1918)
121 Tehokasta koulutusta Sortavalassa.
122 Nordströmin komppania laivalla Salmiin
123 Majuri Talvelan joukko-osasto palaa Salmista Sortavalaan. Kaupankäyntiä Mensosen kanssa.
124 Majoituspaikan sähköistys, johto haettiin naapurin puolelta.
125 Salmin papiston käännyttäminen uuden ajanlaskun puolelle.
126 Kolme punaisten viestinviejää haetaan Rajakonnusta.
127 Vangitun metsänvartijan vapauttamisyrityksiä
128 Metsänvartijan vapautusyritys rajan taakse Koivuselkään, syntyy taistelu
129 Jääkärimajuri Talvela antoi vinkin: "Seisellä on Sortavalassa kaksi tytärtä, varsinkin vanhempi on todellinen kaunotar." Talvela suunnittelee hänen valloittamisen strategiaa. Mutta Nordström hoiti homman joululoman aikana! Talvela jää nuolemaan näppejään.
130 Hertzen, Talvela ja Nordström alkavat suunnitella hyökkäystä.
131 Taustavoimien hankintaa, vastustusta, organisointia.
132 "Vieljärvellä puhjennut kapina" - keksittiin matkustajakodissa Aleksanterinkadulla. (vrt. Mainilan laukaukset)
133 Kansanliike vaatii Itä-Karjalan vapauttamista.  3.4.1919.
134 Mannerheim saa vihiä provokaatiosta, mutta saadaan uudelleen vakuuttuneeksi hyökkäyksen tarpeellisuudesta.
135 von Hertzenistä tulee ylipäällikkö, Nordströmistä  esikuntapäällikkö, pohjoisen rintaman komentajaksi Talvela.
136 Hyökkäys Rajakonnun kasarmiin alkoi 21.4.1919 klo 5.
137 Aunus vapautetaan (24.4.1919), 11 miljoonan tsaarinruplan saalis pankista. Laatokan itäranta kokonaisuudessaan suomalaisten haltuun. Mutta sitten alkavat vastukset, sekä omat että venäläiset iskevät selkään. Nordström eroaa kesäkuussa 1919 Karjalan retkikunnan palveluksesta.
155 Nina Seisen ja Ragnar Nordströmin häät Salmissa 23.2.1921.
185 Metsäpalstojen ja maatilojen ostot Manssilasta ja Karkusta
  Liite 26: Kilpakosijan ja  Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvelan viesti everstiluutnantti Nordströmille Salmin ja Karkun vapauttamisesta 1941.
 Lue kirjasta lisää. Ragnar Nordström: VOITTO TAI KUOLEMA

 

RAJALLE
JA   I T Ä -KARJALAAN
Syksyllä 1918 tunsin itseni niin hyvin toipuneeksi, että halusin vielä joksikin aikaa palata armeijaan. Me, majuri von Hertzen ja minä, olimme päättäneet yrittää aikaansaada retkikunnan, joka tunkeutuisi Itä-Karjalaan - lempiajatus, jota jo monta kertaa olin esittänyt ollessamme Saksassa - ja liittäisi tämän maan Suomeen. Päätimme, että von Hertzen matkustaisi Lappiin tutkimaan mahdollisuutta sotaretken aloittamiseksi sieltä käsin, ja minä puolestani lähtisin kaakkoisrajalle. Entinen  pataljoonani oli nimitetty kaartinjääkäripataljoonaksi, todennäköisesti muistaen sen suuria saavutuksia ja tappioita vapaussodan aikana. Sen sijoituspaikkana oli nyt Vaasa.
    Matkustin Vaasaan, missä edelleenkin olin komppanianpäällikkönä 1. Komppaniassa, ja anoin siirtoa 6. jalkaväkirykmenttiin Sortavalaan, missä olin jo etukäteen sopinut rykmentinkomentajan, eversti Gadolinin kanssa, että saisin vastaavan viran kuin Vaasassa.
    Koska sotaväen päällikkö oli toistaiseksi kieltänyt siirrot ja muutot, minun oli pakko matkustaa sotaväen päällikön, kenraali Wilkaman luokse pyytämään, että hän hyväksyisi siirron, minkä hän myös teki.
    Tulin Sortavalaan kaikkein huonoimpaan aikaan (lokakuussa 1918). Armeija kärsi ruokapulaa, ja myös kuri oli huono. Vapaussodan aikainen miehistö oli vapautettu palveluk-

120
sesta, ja uutta asevelvollismiehistöä koulutettiin. Ensimmäisenä tehtävänäni Sortavalassa oli siis huolehtia siitä, että saisin komppanialleni suuremmat ja paremmat annokset, mahdollisesti muiden komppanioiden kustannuksella. Joka tapauksessa sain aikaan huomattavan parannuksen tässä suhteessa. Vaadin myös erittäin ankaraa kuria. Kerran harjoituksissa eräs sotilas käveli, vaikka komensin mars mars; toistin käskyn vielä kerran, samoin tuloksin. Komensin silloin kaksi väkivahvaa aliupseeria miehen kummallekin puolelle, käskin heitä tarttumaan miestä korvista - ja sitten kaikille kolmelle mars, mars. Jonkin ajan kuluttua mies juoksi kyllä yksinkin, ja sen jälkeen hän sai levätä arestissa. Kun piti vannoa vala, olimme järjestäytyneet avoneliöön Sortavalan torille. Divisioonan komentaja, kenraali Tunzelman von Adlerflug, ja sotatuomari, varatuomari Wrede pääesikunnasta, olivat saapuneet paikalle, ja vala oli vannottava heidän edessään. Miehistö oli puhunut keskenään, että kieltäydyttäisiin vannomasta valaa. Huhuttiin, että vala piti vannoa kuningasvallalle.
    Ennen torille lähtöä olin pitänyt komppanialleni puhuttelun ja sanonut, että tiesin kaikista huhuista, mutta halusin vain ilmoittaa, että tämä komppania tulisi tottelemaan kaikkia minun käskyjäni ja myös vannomaan valan. Tulisin itse kulkemaan rivistön edessä pistooli kädessä, tulisin huolehtimaan siitä, että suut olivat ammollaan, että sieltä tuli ääntä ja että oikea käsi oli pystyssä ohjesäännön mukaisesti. Jos joku ei tottelisi, ampuisin heti ja aloittaisin oikeasta siivestä. Vala vannottiin komppania komppanialta. Muista komppanioista, jotka olivat minua edellä, ei kuulunut paljon ja upseerit kulkivat rivistön edessä nostaen sotilaiden käsiä, jotka jälleen laskeutuivat, kun he olivat siirtyneet seuraavan miehen kohdalle. Sanoin sotilailleni, että he katsoisivat, miten noissa komppanioissa kävi, ja kehotin heitä varomaan itseään, sillä täällä tehtäisiin, niin kuin olin käskenyt. Kun minun komppaniani vuoro tuli ja annoin käskyn kohottaa oikea käsi, joukossa oli

121
2-3 kättä, jotka eivät nousseet. Otin heti muutaman askeleen miehiä kohti ja kädet lensivät ilmaan. Koko komppania vannoi valan selvällä ja voimakkaalla äänellä. - Olin jälkeenpäin parturissa, ja sieltä lähtiessäni parturi sanoi, että minulla oli kummallinen joukko. Hän ihmetteli, että muista komppanioista ei kuulunut juuri mitään, mutta kun minun komppaniani vuoro tuli, miehet huusivat niin, että koko kaupunki kaikui. Heti Sortavalaan saavuttuani olin anonut siirtoa rajalle, mieluimmin Salmiin. Olin tullut kaupunkiin lokakuun alussa, ja marraskuun lopulla pataljoona siirrettiin Suojärven-Salmin rajalle. Siinä yhteydessä minun komppaniani tuli Salmiin. Minua ennen Salmissa oli ollut nykyinen kenraaliluutnantti Talvela, jonka tilalle silloin tulin. Lähtöä ennen rykmentissä levisi jälleen huhu, että meidät lähetettäisiin sotaan. Pidin sen vuoksi taas puhuttelun sotilailleni ja sanoin, että olin kuullut kaikki huhut ja väitteet, että monet aikoivat karata, minkä vuoksi ilmoitin, että asettaisin vartiot, jotka huolehtisivat siitä, ettei kukaan päässyt toteuttamaan suunnitelmiaan siltä varalta, että tästä komppaniasta myös löytyisi sotilaita, jotka olivat ajatelleet tuollaisia aatoksia. Samalla ilmoitin toivovani, että matkaan lähtiessämme laulaisimme isänmaallisia lauluja, niin että siviiliväki näkisi ja kuulisi sotaväen keskuudessa vallitsevan hyvän hengen. Annoin myös käskyn harjoitella lauluja ennen matkaa.
    Lähdimme Salmiin laivalla, ja oli aika mielenkiintoista nähdä suuri Laatokka niemineen ja saarineen. Valamon saaristo jäi meistä länteen, kun tulimme Tulemanlahdelle Mantsinsaaren ja Lunkulansaaren ohitse. Joitakin satoja metrejä ylös jokea oli silta, johon kaikki laivat kiinnittyivät, ja siinä meidätkin purettiin, ja sitten meidät majoitettiin kansakoulun rakennuksiin aivan lähelle joenrantaa. Saapuminen Salmiin tapahtui myös laulun raikuessa, ja tunnelma miehistön keskuudessa oli ensiluokkainen.

122
Majuri Talvelan joukko-osasto palasi Sortavalaan samana päivänä kuin minun saapui Salmiin.
    Salmin-aika oli upseerille mielenkiintoinen ja miellyttävä. Vartiotehtävät rajalla kenttävartioineen ja aina välillä tapahtuvine partiointineen, olivat positiivista toimintaa ja ylläpitivät sotilaiden mielenkiinnon. Meillä ei ollut mitään yhteyttä vastustajiin, vaikka edelleenkin vallitsi sotatila Suomen ja Venäjän vähillä. Punaisten etappitoiminta oli vilkasta, ja monet etappilinjat kulkivat Salmin ja Suojärven erämaiden kautta Venäjälle. Ne minä yritin omalta alueeltani tuhota täydellisesti. Ensiksi ryhdyin luomaan majoitusta miehistölle niin mukavaksi kuin mahdollista, samoin hankkimaan parempaa muonitusta. Jokaisesta kenttävartiosta lähetettiin joka viikko useita partioita ampumaan metsälintuja, joita oli runsaasti. Söimme lintua kerran pari viikossa, joten ruoka tuli monipuolisemmaksi, ja siten näiden päivien ruoka-annokset voitiin säästää muita päiviä varten.
     Eräänä päivänä luokseni tuli kaksi henkilöä, suurtilallinen Mensonen ja toinen talonpoika Lunkulansaarelta. Mensonen halusi myydä yhden lehmän ja kaksi lammasta. Sanoin, että ostaisin ne kyllä valtiolle sotilaita varten, mutta minulla ei ollut rahaa. Mensonen tiedusteli silloin, eikö ollut mahdollista tehdä vaihtokauppaa. Muistinkin, että minulla oli kasarmialueen navetan takana ns. selluloosajauhoa, jonka valtio oli ostanut Serlachiukselta Mäntästä sekoitettavaksi jauhoihin ja leivottavaksi sotaväelle. Emme olleet kokeilleet sitä, minkä myös kerroin Mensoselle, mutta sanoin hänelle, että jos tarkoitus oli, että armeijan piti syödä sitä, täytyi sen myös kelvata siviiliasukkaille. Hän sai mennä katsomaan sitä, ottaa kokeeksi näytteen ja palata kauppaan. Hän teki työtä käskettyä, palasi vaihtokauppaan ja pyysi monta kymmentä säkkiä. Valtion maksaman kilohinnan perusteella hän ei kuitenkaan voinut saada kuin 14 säkkiä yhdestä lehmästä ja kahdesta lampaasta. Kauppa lyötiin lukkoon tällä tavalla. Komppania sai näin ylimääräi- 

123
en liha-annoksen moneksi päiväksi eteenpäin, jota kyllä todella tarvittiin. Mensonen oli poissa viikon, tuli sitten kasarmille ja sanoi minulle:
    »Voi hitto minkä kaupan olen tehnyt. Ihmisille se ei kelpaa. Lehmät pudistavat vain päätään, eikä se kelpaa edes lannaksi pelloille. En ole koskaan menettänyt missään kaupassa, mutta nyt menetin aivan sataprosenttisesti.»
    Koska kauppa oli täysin rehellinen, sotilaille hyödyllinen, oli ehkä oikein, että Mensonen, joka toimiessaan suurkeinottelijana sodan aikana ja jälkeen oli onnistunut tekemään monta hyvää kauppaa valtion ja muiden kanssa, sai kokea jonkin vastoinkäymisenkin. Vähän myöhemmin hän oli käynyt Sortavalassa tapaamassa eversti Gadolinia ja sanonut tälle, että tällä on Salmissa komentajana yksikätinen mies, joka teki kauppoja kuin hänellä olisi kymmenen. - Olin poissa Salmista pari kolme vuotta, ja kun seuraavan kerran tulin siellä käymään, tuli mies ja tervehti minua ja kysyi, vieläkö muistan hänet. Kun en muistanut, hän sanoi olleensa mukana silloin kun Mensonen teki tuon paljon puhutun selluloosakaupan. Kysyin, missä he nyt säilyttivät selluloosaansa. Mies kertoi, että selluloosa oli Mensosen uuden talon vintillä täytteenä, ja »joka kerta kun hän kiipeää ullakolle, hän polkee selluloosaa ja muistaa Sinut».
    Esitin, että yhteiskoululle, jossa majailimme saataisiin sähkövalot, mutta esitys torjuttiin. Silloin lähetin venäläisten puolelle vahvan partion, joka katkaisi monta kilometriä johtoa pois Konnun ja Vitelen kylien väliltä. Se minkä partio toi tullessaan, riitti ulkojohtoihin, ja jonkin verran jäi vielä ylikin. Kuitenkin myös lamppuja ja sisäjohtoja tarvittiin. Lähetin jonkin päivän kuluttua partion uudelleen matkaan, ja se huomasi silloin, että venäläiset vetivät parhaillaan uutta johtoa sinne, mistä muutama päivä aikaisemmin olimme ottaneet johdon pois. Kun venäläiset olivat päättäneet työnsä, partio ryhtyi leikkaamaan johtoa poikki ja käärimään rullalle uudelleen vedettyä johtoa, joka tuotiin mukana komppaniaan. Johto myy-

124
tiin Salmin nimismiehelle, joka myi johdon edelleen. Rahoilla ostettiin sisäjohdot ja lamppuja. Ylikin jäi vielä monta tuhatta markkaa rahaa, millä varoilla miehistölle ostettiin muonaa. Ilmoitin asianomaisille, että olin asentanut sähkövalon ja lahjoitin sen kaikkinensa talon varusteeksi.
    Eräänä päivänä kaksi suurtilallista, Sauhke ja Jouhke, tulivat hevosella kasarmialueelle. Salmissa oli esiintynyt riitoja vanhan ja uuden suuntauksen välillä. Vanha suuntaus noudatti vanhaa ajanlaskua, joka laahasi kaksi viikkoa omamme jäljessä, ja halusi muutenkin pitää kiinni vanhoista kreikkalaiskatolisista tavoista. Uusi suuntaus halusi noudattaa Suomen ajanlaskua ja muutoinkin seurata kehitystä yhteisessä isänmaassamme. Sauhke ja Jouhke pyysivät nyt minua auttamaan heitä saamaan uuden ajanlaskun toteutetuksi Salmin papiston keskuudessa. Ajoimme kahdella hevosella johtavan papin luo, ja minä ilmoitin hänelle - tämä tapahtui muutamaa viikkoa ennen joulua - että uusi ajanlasku oli heti otettava käyttöön Salmissa, ja sanoin hänelle myös, että he eivät saisi viettää joulua ja uuttavuotta vanhan ajan mukaan, vaan yhdessä meidän kanssamme. Samoin ilmoitin hänelle, että jos hän ei tottelisi, tulisin asettamaan sotilasvartion huolehtimaan siitä, että määräystä noudatetaan. Pappi pyysi saada käskyn kirjallisesti. Sanoin hänelle:
    »Kyllä se riittää Sinulle suullisesti.»
    Sauhke, joka oli suuri kasvultaan ja ulkoiselta olemukseltaan hyvin arvovaltainen, sanoi Salmin murteellaan:
    Ah muistaki Sinä pappi liboh vanhan ajanlaskun mugah kirikköh menet tungemmo Sinut heinykuormah dah viemmö rajal kus bolshevikit Sinult hengen ottaa. (Muistakin Sinä pappi, että jos menet kirkkoon vanhan ajan mukaan, me panemme Sinut heinäkuormaan, ajamme Sinut rajalle, ja siellä bolsevikit kyllä ottavat Sinulta hengen.)
    Sama pappi vihki minut avioliittoon kaksi vuotta myöhemmin Salmin kreikkalaiskatolisessa kirkossa, ja minua kohtaan

125
tuntemansa suuren kunnioituksen vuoksi hän ei ottanut ensinkään maksua vihkitoimituksesta.
    Eräänä päivänä taas Etsivän keskuspoliisin mies kävi rajalla Mantsilan kylässä ja sanoi minun kenttävartiopäällikölleni, että noin kolmensadan metrin päässä rajalta, eräässä nimenomaisessa talossa oli kolme suomalaista kommunistia, joilla oli mukanaan postia Suomessa toimivalle maanalaiselle kommunistiliikkeelle. Hän sanoi, että olisi hyvä kaappaus, jos heidät saataisiin kiinni. Kun kenttävartiopäällikkö ehdotti, että hän lähettäisi partion yllättämään miehet ja toisi heidät Suomen puolelle, Etsivän keskuspoliisin mies tiedusteli, kuka vastaisi rajarauhan rikkomisesta. Vartiopäällikkö vastasi siihen: »Siitä ottaa kyllä vastuun meidän päällikkömme.» Yllätys onnistui, ja miehet posteineen tuotiin Suomen puolelle. Kuulustelun jälkeen heidät lähetettiin vankileirille Sortavalaan, ja postin sai valtiollinen poliisi.
    Minulla oli kasarmialueella omat paikalliset putkat, ja myös kuulustelut hoidettiin täällä. Monen viikon päästä tuli kaksi edellä mainituista kommunisteista takaisin kasarmialueelle ja sanoi tulleensa etsimään linkkuveistä, joka oli jäänyt putkaan. Kutsuin paikalle aliupseerin ja pyysin häntä viemään heidät uudestaan putkaan, siellä kun oli heidän linkkuveitsensä. Annoin toisin sanoen lukita heidät häkkiin uudestaan. Katsoin, että oli ennenkuulumatonta, että vakoilijat ja etappimiehet eivät Sortavalassa 2-3 viikon kuulustelujen jälkeen saaneet mitään rangaistusta, vaan heidät laskettiin vapaaksi, nämäkin, jotka olivat olleet suorassa yhteistoiminnassa vihollisen kanssa. Annoin heidän istua lukkojen takana useita viikkoja, enkä lopulta tiennyt, mitä heidän kanssaan tekisin. Lopulta ilmoitin heille, että he nyt pääsisivät vapauteen, mutta koska heidän asiansa ei vielä ollut selvä, vaadin, että he ilmoittautuisivat lähimmälle kenttävartiolle kerran viikossa. Näin he myös tekivät jonkin aikaa eteenpäin, kunnes he taas katosivat venäläisten puolelle.

126
Eversti Gadolin saapui tarkastusmatkalle Salmiin pataljoonankomentajan, majuri Tiaisen kanssa. Kysyin, halusivatko he nähdä ryssiä, ja kun he vaikuttivat kiinnostuneilta, lähdimme edelleen Kananprojärvelle. Raja kulkee keskeltä järven poikki. Meidän puolellamme oli suomalainen Kananprojärvi ja toisella puolella saman niminen venäläinen. Kylissä oli sekä suomalainen että venäläinen kenttävartio. Menin alas rantaan, oli talvi ja järvi oli jäässä. Huusin venäläiselle puolelle, että päällikkö heti tulisi yli meidän puolellemme. Minun oli toistettava kehotukseni muutamia kertoja, kunnes venäläiseltä puolelta kysyttiin, mitä asiaa minulla oli. Vastasin, että venäläisen joukko-osaston päällikön piti heti tulla yli neuvottelemaan kanssani; muussa tapauksessa minä tulisin yli hakemaan hänet. Monta miestä ryhtyi toisella puolella neuvonpitoon. Sitten huudettiin: »Tullaan heti.» Kolme miestä tuli hiihtäen venäläiseltä puolelta. Gadolin, Tiainen ja minä sekä pari muuta upseeria kuljimme heitä vastaan, kun he huusivat, että vain kolme miestä sai tulla. Gadolin, minä ja kenttävartiopäällikkö hiihdimme silloin heitä vastaan, ja Gadolin kysyi, mitä hänen piti sanoa. Minä pyysin luvan saada hoitaa keskustelun.
    Sanoin ryssälle, että venäläinen partio oli Suomen puolelta ottanut vangiksi metsänvartijan, joka oli edelleenkin vangittuna. Vaadin, että hänet oli heti luovutettava. Edelleen sanoin, että venäläiset partiot olivat koko ajan ampuneet Suomen puolelle ja tulleet Suomen alueelle. Varoitin heitä mitä ankarimmin jatkamasta sellaisia temppuja sekä vaadin, että sellainen oli lopetettava. Venäläinen kenttävartiopäällikkö ei osannut suomea, mutta hänen molemmat seuralaisensa olivat suomalaisia kommunisteja ja yksi heistä toimi tulkkina. Ryssä sanoi, että metsänvartija oli itse tullut venäläisten alueelle. Heidän partionsa eivät olleet käyneet suomalaisella alueella eivätkä myöskään olleet ampuneet Suomen aluetta päin, mutta sitä vastoin suomalaiset partiot koko ajan olivat heidän alueellaan. (Venäläinen oli kyllä oikeassa.) Sanoin, että hänen sanomansa

127
oli valetta. Ryssä sanoi: »Taas olette sisäpuolella venäläistä aluetta.» Sanoin, että olimme suomalaisella. Ryssä sanoi, että raja kulki keskeltä järveä. Sanoin, että koko järvi kuului Suomelle. Ryssä sanoi, että hänellä oli selvät kartat, ja minä siihen, että kartoista he eivät ymmärtäneet yhtään mitään. Kaksi sotilastani seisoi kauempana takanamme, mutta pystyi kuulemaan keskustelun. Toinen sanoi kuuluvalla äänellä:
    Mitä siitä rajasta riidellä. Minä kuljen edessä kiväärin kanssa ja Patjas kulkee perässä rajapylvään kanssa, ja kyllä sitä rajaa muutetaan.
    Keskustelu päättyi minun taholtani ultimaatumiin. Venäläisten oli pysyttävä nahoissaan ja metsänvartija oli 24 tunnin sisällä luovutettava meille; muussa tapauksessa tulisin ampumaan kaikki venäläiset rajalla ja polttamaan kaikki talot, mistä vain suomalaisia kommunisteja löytyisi. Metsänvartijaa ei luovutettu, minkä takia minä muutaman päivän päästä lähetin joukkueen upseerin komennossa lähimpään kylään Kananprojärven taakse - luulen, että se oli nimeltään Koivuselkä - piirittämään kylän ja tuomaan mukanaan kaikki venäläiset sotilaat sekä metsänvartijan. Minulle oli ilmoitettu, että he pitivät tätä siinä kylässä. Joukkue toteutti operaation yöllä, joutui sekaantumaan taisteluun. Melkoinen määrä venäläisiä ammuttiin ja kolme otettiin vangiksi, mutta metsänvartija oli viety muualle. Hänen onnistui vasta seuraavana keväänä Pietarista Karjalan kannaksen kautta tulla takaisin Suomeen.
    Olin usein ratsastusretkillä tarkastamassa eri kenttävartioita ja hiihdin myös rajaa pitkin kenttävartijalta kenttävartijalIe. Aggressiivisen toimintani tuloksena etappitoiminta minun alueellani lakkasi lähes kokonaan; se siirrettiin kauempana pohjoisessa oleville alueille. Toimintamme punaisia vastaan oli kyllä ollutkin intensiivistä koko ajan monine pidätyksineen ja putkaamme ahkerasti käyttävää. Kun eversti Gadolin tutustui putkaamme, vahti teki putkassa ilmoituksen ja sanoi, että siellä oli 21 pidätettyä. Minä sanoin: »Ilmoitatte virheellisesti,

128
siellä on vain 20», johon sotilas: »Kahdeskymmenesensimmäinen tuli jo, herra kapteeni.» Lievemmin syylliset päästettiin kuulustelun jälkeen vapauteen. Henkilöt, joilla oli vakavampia rikkomuksia tilillään, lähetettiin edelleen Sortavalaan. Vaihto oli koko ajan hyvin suuri.
    Ennen kuin jääkärimajuri Talvela matkusti Salmista, hän kertoi minulle, että liikemies J. A. Seisellä, Salmin pitäjän ja sen ympäristöalueen vaikutusvaltaisimmalla miehellä, jota sen vuoksi myös kutsuttiin »Salmin keisariksi», oli Sortavalassa kaksi tytärtä, joista etenkin vanhempi oli tunnettu kauneudestaan. Talvela aikoi ryhtyä tavoittelemaan tätä. - Kun ainoastaan kaksi viikkoa oli jäljellä joululomaan, päätin tehdä joululoman aikana Talvelalle kiusaa ja seurustella tämän tytön kanssa heti kun hän vain tulisi kotiin joululomalle. Kuulin Talvelalta Sortavalasta, että hän oli tutustunut kyseiseen henkilöön ja he olivat jo käyneet ulkona yhteisillä ratsastusretkillä. Valmistelin sen vuoksi vastaavanlaista offensiivia Salmiin ja olin suunnitellut valmiiksi pari retkeä. Kirkonkylässä järjestettiin myös muita tilaisuuksia varsinaisen joulun ja uudenvuoden aikana. Erään kerran Salmin nuoret tekivät retken Koveron kylään, missä vanha tunnettu kanteleensoittaja soitti ja lauloi illan istujaisissa. Toisella retkellä minun ja Ninan perässä ajoi eräs hänen entisiä ihailijoitaan yksin reessään, ja myöhemmin iltaman aikana seurusteltaessa, Salmin lääkäri sanoi tälle ihailijalle:
    Olethan sinäkin Jussi mies. Ajat tänne yksin ja annat kaikkien maailman kulkureiden tuoda tänne kylän daamit.
    Kuulin tämän vaikka niin ei ollut tarkoitus, ja jälkeenpäin lääkäri, joka myöhemmin sai komennuksen rykmentin sotilaslääkäriksi oman toimensa ohella, joutui kyllä monella tavalla kiusani kohteeksi.
    Erään kerran kun meidän jälleen piti lähteä rekiretkelle, pyysin sotilaspalvelijaani käymään lainaamassa jostakin päin hienon reen. Hän kysyi, kuinka suuren sen piti olla, mihin

129
vastasin, että sen piti olla yhdelle hengelle tarkoitettu, mutta myös niin suuri, että kaksi hyvin tiukkaan pakaten mahtuisi siihen. Hän meni suoraa päätä tulevan appeni luo, ja reki saatiin, kuitenkin ehkä vähän vastahakoisesti.
    Talvela soitti monta kertaa joululoman aikana Sortavalasta ja tiedusteli, mitä oikein puuhasin. Hän oli kiertoteitse kuullut, että pidin hauskaa yhdessä Nina Seisen kanssa, eikä hyväksynyt asiaa ollenkaan. Seurustelu kuitenkin päättyi siten, että kun joululoma oli ohi ja Nina jatkoi kouluaan - hän oli silloin 8:nnella luokalla - mistään seurustelusta ei enää ollut puhetta hänen ja Talvelan kesken, ei liioin kenenkään muun kanssa.
    Kuitenkin kaikitenkin minä täällä ollessani ensimmäisestä päivästä lähtien ryhdyin suunnittelemaan »Suur-Suomea». Seise tunsi Itä-Karjalan, etenkin Aunuksen, sen kylät ja asukkaat, sillä hän oli liikemiehenä puutavara-alalla työskennellyt paljon näillä seuduilla ja jopa omistanut suuria omia metsiä Aunuksen eteläosissa. Lisäksi hän oli pääesikunnan tiedustelutoiminnan paikallispäällikkö. Hän kuulusteli kaikki pidätetyt, ja myös kaikki jotka lähetettiin rajan yli hankkimaan tietoja vihollisesta ja tilanteesta, lähetti hän. Hänen kanssaan olin sen vuoksi intensiivisessä yhteistyössä ja perehdyin kaikkiin kysymyksiin, jotka koskivat Aunusta ja sen asukkaita. Olin myös suorassa kosketuksessa pakolaisiin, jotka kuuluivat tähän joukkoon.
    Jonkin ajan kuluttua ilmoitin majuri von Hertzenille, että paras paikka hyökkäystä varten oli kaakkoisraja, Laatokan pohjois- ja itäpuoli. von Hertzen tuli Salmiin ja Sortavalaan. Sortavalassa pidimme kokouksen yhdessä Talvelan ja jääkärimajuri Kyanderin kanssa joka tuolloin oli esikuntineen Pitkässärannassa rajavartiopäällikkönä. Siellä päätettiin, että perustettaisiin vapaaehtoinen joukko-osasto, joka tunkeutuisi rajan yli auttamaan Vienan ja Aunuksen asukkaita irrottautumaan bolsevismista ja Venäjästä. Näillä alueilla nimittäin vallitsi sa- ma kurjuus ja sorto, joka oli ollut meillä Suomessa vallalla niin

130
sanotun punakapinan aikana. von Hertzen matkusti Helsinkiin ja otti siellä yhteyttä aktivistipiireihin kuten suojeluskunnan pääesikunnassa toimivaan vaikutusvaltaiseen Elmo Kailaan, ja joihinkin muihin henkilöihin. Helsingistä otettiin yhteyttä aktivistijohtajiin eri puolille maata. Erityisen vahvasti olivat mukana Pohjanmaa ja Karjala. Perustettiin komitea, jonka jäsenet edustivat useimpia maakuntia. von Hertzen lähetti Salmiin suksia, hiihtovarusteita ja muuta tarpeistoa, jotka oli hankittu yksityisesti hänen yhteyksiensä kautta ja tutta vilta. von Hetzen kävi myös tapaamassa valtionhoitaja Mannerheimiä, joka suhtautui ehdotukseen sympaattisesti,
    Minä perustin Salmissa komitean, jonka jäsenet koostuivat pakolaisten edustajista, ja ryhdyin mitä suurimmassa salaisuudessa värväämään vapaaehtoisia pakolaisten ja Salmin asukkaiden keskuudessa. Nämä olivat Karjalan-retkikunnan ensimmäiset vapaaehtoiset.
    Koska suunnitelmamme kohtasi vastustusta monella taholla niin poliitikkojen kuin myös korkeamman sotilasjohdon keskuudessa, Mannerheimia lukuun ottamatta, lähetystöjä kutsuttiin eri puolilta maata Helsinkiin käymään asianomaisten puheilla ja saamaan retkikunnalle hyväksymisen. Matkustin Salmista Helsinkiin ollakseni läsnä ja osallistuakseni neuvotteluihin. Meidän puoleltamme von Hertzen oli yksin läsnä Mannerheimin luona, kun tämä oli kutsunut luokseen joitakuita korkeita sotilashenkilöitä ja poliitikkoja kuten yleisesikunnan päällikön Tunzelman von Adlerflugin ja pääministeri Ingmanin. Mannerheim pyysi Tunzelmania selostamaan Au- nuksen tilannetta ja mahdollisuuksia voida vapauttaa ja pitää alue. Kun tämä oli lopettanut esityksensä, Mannerheim kysyi, miten monta miestä hän tarvitsisi tehtävän suorittamiseen. Tämä vastasi: Minst 20 000 man. (Vähintään 20 000 miestä. ) Mannerheim sanoi, kääntyen von Hertzenin puoleen: Vad säger majoren till detta? (Mitä majuri sanoo tähän?), johon von Hertzen vastasi: Om översten behöver 20 000 man behöver

131
jag 1 000. (Jos eversti tarvitsee 20000 miestä, tarvitsen minä 1000.) Tunzelman oli koko ajan vastustanut retkeä, ja ilman muuta hän suhtautui nyt, von Hertzenin suoraselkäisen vastauksen jälkeen, vielä enemmän vihamielisesti. Sitten Mannerheim pyysi pääministeri Ingmania, myöhempää arkkipiispaa, selostamaan poliittista tilannetta, minkä tämä tekikin ja puhui hyvin pessimistisesti koko asiasta. Mannerheim kääntyi jälleen von Hertzenin puoleen ja kysyi, mitä hänellä oli tähän sanottavana. von Hertzen vastasi: Herra pääministeri puhuu Pötyä-
    Lähetystöt kokoontuivat Helsinkiin, missä me teimme heille selkoa tilanteesta. Sen jälkeen he vuorostaan kävivät tapaamassa kaikkia ratkaisevia instansseja. Lähetystöihin kuului monta tunnettua nimeä, kuten Kosola Lapualta, Herttua Ylistarosta, Ekola Härmästä. Se lähetystö, joka kävi tapaamassa pääministeri Ingmania, ja johon Ekola myös kuului, kuunteli Ingmanin pitkiä selityksiä aikansa. Kyllästyneenä vuodatukseen Ekola viimein lausui voimakkaasti ja määrätietoisesti: Nyt ei ole kysymys siitä, voimmeko mennä vai emmekö voi mennä, vaan nyt on mentävä. Kun lähetystö, joka kävi Mannerheimin luona, oli selvittänyt Aunuksen ja Vienan tilannetta, Mannerheim sanoi: Sådant läget nu är har jag svårt att göra något, men om det skulle utveckla sig så, att där någonstans skulle utbryta uppror, bör Finland genast ingripa. (Vallitsevassa tilanteessa minun on vaikea tehdä mitään, mutta jos kehitys kulkisi siihen suuntaan, että jossakin siellä puhkeaisi kapina, Suomen on heti puututtava asiaan.) Kun tämä mielenilmaisu tuli tietoomme, maisteri Kaukoranta tuli luokseni ja ehdotti, että »järjestäisimme» tilanteen Mannerheimin toivomuksen mukaan. Minä asuin Hellbergin matkustajakodissa Aleksanterinkadulla, ja siellä kirjoitimme minulle Sortavalasta tulevan puhelinsanoman sananmuodoltaan seuraavaksi:
     »Vieljärvellä on puhjennut kapina. 700 miestä on kokoontunut erään vänrikin komennossa, 10 miestä on tullut rajal-

132
lemme Suojärven kohdalla ja pyytänyt aseita ja sotilaallista apua Suomelta. Aunuksen kaupungista oli lähetetty kommunistipataljoonan mukana 4 konekivääriä kommunistipäällikkö Protopopoffin komennossa kukistamaan kapinan, josta syystä he pyytävät välitöntä apua.»
    Sanoma monistettiin seuraavana päivänä ja jaettiin lähetystöjen jäsenille, kuten myös hallituksen ja eduskunnan jäsenille. Kun Mannerheimille ilmoitettiin tästä kehityksen uudesta käänteestä, hän sanoi, että nyt oli Suomen puututtava asiaan. Komitean ja lähetystöjen jäsenille oli samana päivänä järjestetty kokous Säätytalolle, ja siihen myös von Hertzen ja minä osallistuimme. Eräs muita paremmin tunnettu Aunuksen pakolainen, Palojärvi Säämäjärveltä, luki ääneen juuri mainittua tiedotusta, kun liikutuksen kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistään. Kaukorannan ja minun, jotka istuimme vastapäätä toisiamme, oli silloin vaikeata pysyä vakavina.
    Päätettiin, että minä samana päivänä (3.4.1919) matkustaisin Sortavalaan panemaan siellä käyntiin toiminnan. Vapaaehtoisia oli maassa jo osittain värvätty, ja jonkin verran aseita olimme saaneet suojeluskuntien varastoista, kuitenkin kaikkein suurimman salaisuuden vallitessa. Elmo Kaila oli pääesikunnassa onnistunut järjestämään aseiden ja ammusten lähettämisen eri varikoista Sortavalaan. Kun Sortavalassa toimiva suojeluskuntapiirin päällikkö, jääkärikapteeni Kuisma, ei uskaltanut ottaa itselleen vastuuta osallistumalla salahankkeeseen, hän anoi virkavapaata ja minut nimitettiin suojeluskunnan vt. piiripäälliköksi Sortavalan piiriin. Aseet ja ampumatarvikkeet, jotka saapuivat, kätkettiin sillä tavalla, että ne pääesikunnan käskyn mukaan oli jaettava piirin eri suojeluskunnille, mitä ei tietystikään tapahtunut, vaan minä määräsin ne omiin säilytyspaikkoihinsa Sortavalaan ja Salmiin.
    Kun seuraavana päivänä saavuin Sortavalaan, sain heti von Hertzeniltä ilmoituksen, missä kerrottiin Mannerheimin saaneen tietää, että tilannetiedotus, joka oli annettu viranomaisil-

133
le Helsingissä, oli pelkkä provokaatio, ja heidän nyt vaativan pikaista vahvistusta todellisesta tilanteesta. Pääesikunnan tiedusteluosastolla oli Sortavalassa alaosastonsa johtajana luutnantti Lukkarinen, yliopiston dosentti. Kävin hänen luonaan saadakseni hänet vahvistamaan Helsinkiin tilanteen sellaiseksi kuin siellä oli jo ilmoitettu, mutta hän oli matkoilla. Sain selville, että hän oli ensimmäisessä majatalossa Läskelästä itään. Lähetin erään upseerin hevosella ja reellä hakemaan häntä. Kun hän oli saapunut, selostin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä vahvistamaan Helsinkiin, että tilanne vastasi tietoja, jotka siellä olin antanut-
    Lukkarinen jätti tiedot pääesikuntaan kenraali Ignatiukselle, joka sanoi: Jos liioittelette tai valehtelette, joudutte sotaoikeuteen, mihin Lukkarinen: Milloin olen aikaisemmin valehdellut? Vahvistus siis saatiin, ja ehkäistäkseni enemmät yllätykset annoin käskyn puhelinsensuurin toimeenpanemiseksi kaikissa puhelinkeskuksissa kaikissa pitäjissä Sortavalasta itään. Erityisesti määräys koski Salmia ja Suojärveä. Sen jälkeen Mannerheim hyväksyi suunnitelmamme ja sanoi von Hertzenille: Jag önskar att jag vore i majorens byxor. (Toivon, että olisin majurin housuissa. )
    Rahoituskysymys kuten aseet, varusteet ja muu tarpeisto ratkaistiin komitean ja asianomaisten viranomaisten välillä. Mannerheim hyväksyi myös hyökkäyssuunnitelman, jonka minä olin laatinut yhteisymmärryksessä von Hertzenin kanssa niiden tietojen pohjalta, joita olin saanut Seiseltä ja pakolaisten edustajilta koskien vihollisen vahvuuksia eri paikoilla, teitä ja muita strategisia kohteita sekä niiden laatua. von Hertzenistä tuli ylipäällikkö, minusta hänen esikuntapäällikkönsä. Komentajaksi pohjoiselle rintamalle Petrozavodskia (Petroskoi) vastaan tuli majuri Talvela, mutta hänet oli alistettu meille.
    Tunzelman von Adlerflug ja hänen kanssaan samanmieliset, jotka olivat koettaneet estää retkikuntaa (sen vahvuus oli määrätty 1 000 mieheksi), aiheutti vaikeuksia koko ajan ja

134
yritti venyttää aikataulua, jotta joutuisimme kelirikkoon ja retkikunta kariutuisi. Everstit Tunzelman ja Renwall tulivat tässä tarkoituksessa Sortavalaan, ja meillä oli siellä useita kiivaita keskusteluja, etenkin ensin mainitun kanssa. Koko ajan virtasi vapaaehtoisia Sortavalaan maan eri kolkilta sekä aseita, ampumatarvikkeita, varusteita, elintarvikkeita.
    Kesken kaiken Helsingistä tuli ilmoitus, että sosiaalidemokraatit esittäisivät hallitukselle välikysymyksen ja halusivat tietää, mitä Sortavalassa tapahtui. Samana yönä annoimme lähtökäskyn, niin että taistelujoukon pääosa kuljetettiin Laatokan jään yli Salmiin, mistä sen oli määrä tunkeutua Konnun (Rajakonnun) kautta Syvärijoelle. Pääjoukosta erotetun pienemmän joukon tuli Talvelan komennossa Tulemajärven ja Vieljärven kautta tunkeutua Prjäshaan (Prääsään). Jääkärikapteeni Maskulan alaisuudessa oli pienehkö osasto jo kuljetettu samana yönä Suojärvelle, ja sen oli määrä hyökätä sieltä käsin Prääsään. Maskulan tuli siellä liittyä Salmista lähteneeseen Talvelan alaiseen joukkoon. Seuraavana päivänä sosiaalidemokraatit esittivät välikysymyksen ja pääministeri Ingman vastasi (kysymyksessä lienee ollut Castrenin hallitus), ettei hän ollut kuullut Sortavalassa olevan mitään erikoista tapahtumassa vaan että kaikki oli rauhallista ja hiljaista kuten tavallista. - Seuraavana yönä kaikki kolme joukkoa klo 5 aamulla ylittivät rajan, ja niin taistelu Aunuksen ja Vienan irrottamiseksi oli alkanut (21.4.1919). Karjalan retkikunnan vahvuus oli kaikkien kolmen paikan osalta yhteensä 1 000 miestä sekä 4 japanilaista vuoristotykkiä ja jokin määrä konekiväärejä. Venäläisten vahvuus oli useita tuhansia miehiä ja apujoukkoja sille puolelle virtasi jatkuvasti. Kun retkikunta tuli hyväksytyksi Helsingissä, oli sovittu, että se vapauttaisi alueet, jotka sitten meidän sotaväkemme olisi miehitettävä, kuin myös ettei mitään uutta komentajaa saanut nimittää ellei komitea häntä hyväksynyt.
     Minä olin jo omasta pyynnöstäni saanut eron armeijasta

135
helmikuussa (28.2.1919), samoin kuin kaikki ne upseerit, jotka armeijasta tulisivat aktiivisesti osallistumaan Karjalan retkikuntaan. Minun tilalleni komppanianpäälliköksi Salmiin oli tullut jääkärikapteeni Holopainen. Kun kuitenkin useimmat olivat suunnitelleet karkaamista komppaniasta ja liittymistä minuun taistellakseen kanssani Aunuksessa, komppania pari päivää ennen tuloamme Salmiin vaihdettiin toiseen ja kuljetettiin takaisin Sortavalaan. Silti komppaniasta karkasi useita miehiä ja tuli Aunukseen vapaaehtoisina. Vielä ollessani komppanianpäällikkönä mutta retkikuntaa koskevien valrnistelut jo käynnistyttyä, sotilaat lauloivat kasarmilla:

Aunuksen tornil' on leijonalippu
 jääkärin veri meitä velvoittaa.

Esikunta seurasi pääjoukkoa Aunuksen kaupunkia kohti. Kun raja ylitettiin Mantsilan ja Rajakonnun kylien välistä, päätettiin, että ainoastaan upseerit ja alipäällystö yllättäisivät venäläisen kasarmin, joka oli sata metriä toisella puolen rajan. Näin myös toimittiin. Ryntäsimme yllättäen kohti, saarroimme talon, heitimme ikkunoista sisään käsikranaatteja ja tunkeuduimme sitten sisään ovista. Venäläiset yllätettiin täydellisesti, ja he hyppivät ulos ikkunoista, ne nimittäin jotka eivät olleet kaatuneet tai haavoittuneet. Vastarintaa oli 40-50 miestä. Meillä ei ollut tappioita.
    Majuri von Hertzen jatkoi etujoukon kanssa heti Vitelen kylään, joka sijaitsi 5 km:n päässä edessäpäin, ja minä seurasin pääjoukon kanssa perässä niin pian kuin meidän tiemme päätepisteen ja venäläisten kasarmin välinen kulkukelvoton tie oli aurattu, niin että kuormasto ja kaikki raskas materiaali, joka oli pantu rekiin, saattoivat seurata perässä. Kun tulin pääjoukon kanssa Viteleen, siellä oli käynnissä täysi taistelu. Punaiset, jotka olivat selvinneet hengissä, olivat linnoittautuneet kivikirkkoon ja puolustautuivat itsepintaisesti. Meidän oli am-

136
muttava useita laukauksia tykillä kirkon oven läpi ja lisäksi räjäytettävä yksi seinä voimakkaalla dynamiittilatauksella, ennen kuin vastarinta loppui. Jatkoimme heti etelään, puoli vahvuutta maantietä pitkin ja toinen puoli jäitten yli Ontrusovan (Ontroisen) luostarilIe Laatokan rannalle, Alavoisen länsipuolelle. Joukot yhtyivät tässä kylässä, missä vihollinen yritti tehdä kiivasta vastarintaa. Meidän oli suoritettava voimakas hyökkäys heidän rintamaansa vastaan, missä he makasivat juoksuhaudoissa piikkilankaesteen takana. Heidät ajettiin tiehensä asemistaan, ja takaa-ajo jatkui 5 km:n päähän Aunuksen kaupungista. Kärsimme tässä taistelussa joitakin menetyksiä. Aunuksen kaupunki otettiin rynnäköllä (24.4.1919), ja sieltä saimme suuren sotasaaliin, sen joukossa 11 miljoonan tsaarin- ruplan suuruisen sotakassan, useita tykkejä, lukuisia konekiväärejä ja kiväärejä ja erilaisia muita varusteita. Jatkoimme takaa-ajoa jääkärimajuri Sihvosen komennossa aina Alexandersvirskin (Aleksanteri Syväriläisen) luostarilIe saakka (26.4.1919), ja partiomme liikkuivat jo Syvärin joella.
    Samana päivänä ja samalla kellonlyömällä kun me hyökkäsimme rajan yli, hyökkäsivät Vitelettä, Tuulosta, Alavoista, Pisin kylää ja erästä paikkaa vastaan Syvärinjoesta etelään Laatokalta ne eri yhtymät, jotka hevosella ja reellä yli jäiden olivat lähteneet lähempänä rajaa oleviin paikkakuntiin. Ne joukot, jotka hyökkäsivät pitemmällä olevia paikkakuntia vastaan, olivat jo edellisenä yönä ajaneet Salmista ja pysytelleet seuraavan päivän piilossa osittain jäällä, peitettyinä valkoisten lakanoiden alle. Näiden osastojen kaikki hyökkäykset onnistuivat hyvin. Kauimpana etelässä aunuslaisen vänrikin Marttinan komennossa operoiva joukko toi mukanaan vangittuna melko korkean venäläisen esikunnan kenraalimajurin arvoisine päälliköineen.
    Sen jälkeen alkoivat vastoinkäymiset.

137
.......
Kun Nina ja minä olimme päättäneet mennä keväällä (1920) naimisiin, ehdotin, että hän keskeyttäisi opintonsa ja että menisimme naimisiin ennen matkaa Danzigiin. Ylioppilastutkinnon jälkeen olin ehdottanut hänelle, että hän opiskelisi ruoanlaittoa, ja hän oli sen vuoksi mennyt Helsingin Kasvatusopilliseen Talouskouluun oppiakseen tekemään ruokaa kunnolla. Nyt hän keskusteli johtajattaren kanssa, ja tämä suostui antamaan päästötodistuksen vaikka hän lopettikin muutamaa kuukautta aikaisemmin. Häämme pidettiin 23. helmikuuta 1921. Matkustimme Loviisaan, sieltä edelleen Hankoon ja sitten F .Å.A:n Poseidonilla Danzigiin. Häät olivat suuret, ja niissä oli paljon väkeä. Myös joitakuita upseeritovereistani oli tullut paikalle. Vihkiminen toimitettiin ensin kreikkalaiskatolisessa kirkossa, mikä kesti varsin kauan, ja kummankin piti seistä kruunu päänsä yllä. Sen jälkeen seurasi toinen vihkiminen Salmin luterilaisessa kirkossa. Kummatkin kirkot olivat tupaten täynnä, eivätkä kaikki edes mahtuneet sisään. ...

155
Olimme sitten muutamia kesiä kaupungissa, mutta teimme paljon retkiä. Joitakin vuosia myöhemmin aloimme viettää kesiä Karjalassa, Laatokan rannalla. Ostin sieltä maa- ja metsätiloja. Ensimmäisen metsätilan, Saarijärven, joka oli noin 75 ha, ostin jo vuonna 1927. Tila sijaitsi maantien varrella Salmissa, Venäjän rajalla. Siihen kuului puolet kahdesta järvestä, Merijärvestä  ja Saarijärvestä.  Toiset puolet omisti Salmin kunta. Tällä alueella, mutta kunnan puolella, rajavartiosto piti joka vuosi kesäleiriä. Ostin vuosittain lisää metsätiloja, samoin 3-4 maatilaa Karkun kylästä. Ne yhdistettiin, joten yhteenlaskettu menetys sodan päätyttyä oli 4 000 ha, josta 65 ha peltoa. Puolet oli ostettu Ab R. Nordström & Co. Oy:n nimiin, toinen puoli minun ja lasteni nimiin.

185 ja 186

Liite 26
    1.8.1941

Ev .ltn Nordström
     Jossakin,

     H.V.

     En tiedä osotettasi, mutta koetan lähettää tämän Päämajan  kautta.
Tahdon vaan kertoa, että Karkku on hallussamme ja hävittämättä. Salmin kirkonkylä on poltettu, paitsi sk. talo ja eräitä pienempiä rakennuksia. Kirkkojoki on ehjä, Orusjärvi ja Palojärvi täysin ehjät.
     Manssilassa, Rajakonnussa, Vitelessä vain vähän hävitystä. Vieljärven kylät ehjät.
   Etenemisemme on ylempää pysäytetty. Olen siihen tyytymätön, samoinkuin yleensä Maran kelvottomaan hommaan. Vain minun AK:ni on täällä päässyt eteenpäin.

Tervehtien
ystäväsi PaT-a

P.S. Paitsi ehjä, on Karkku täysin viljelty, odottaa korjaajaa.

646