Olen syntynyt Sotkamossa 10.12.1877. Isäni oli Juho Tahvo Savolaisen poika Uuno syntynyt 1846 Nurmeksessa. Äitini Aune omaa sukuaan Klemetti syntynyt 1850 Kajaanissa,

 Isäni oli ammatiltaan puuseppä. Hän teki myös rekiä, rukkeja, kelkkoja, hevosenlänkiä ja puuastioita. Äitini ei osallistunut kodin ulkopuolella ansiotöihin.

 Lapsuudenkodistani muistan Pitkärannassa oloajaltani sen, että huoneen ja keittiön asunnossa oli vanhempieni lisäksi viisi lasta. Ympäristö oli kaikki työläisasumuksia.

 Siihen aikaan oli juuri Pitkärannassa kaivostyöt parhaassa vauhdissa, kaivostöissä oli paljon työvoimaa. Naapurit olivat kaikki sopuisia ja hyviä ihmisiä, meillä lapsilla ei ollut mahdollisuuksia leikkimiseen, kun ei jäänyt aikaa sellaiseen paljoakaan kun piti olla töissä.

 Sisareni jo lapsuusiässä joutuivat kaivosherrojen perheisiin piikomaaan, se oli piika siihen aikaan eikä talousapulainen niin kuin nykyisin.

 Pojat joutuivat lähtemään töihin ennen kuin olivat täyttäneet 10 vuotta. Harrastuksia ei ollut kotona, työpäivät olivat pitkiä, illat jäivät lyhyiksi. Sunnuntaisin piti mennä aamupäivällä kirkkoon vanhempien kanssa, kun isä ja äiti kävivät joka suunnuntai kirkossa. Vasta sunnuntai iltapäivällä pääsi leikkimään naapurin lasten kanssa.

 Kun kaivostyöt alkoivat Pitkärannassa tyrehtyä ja työttömyyttä ilmaantua, niin meidänkin perheemme muutti Salmiin. Kaivostöiden loppuminen johtui siitä kun suomalaiset insinöörit toisella kaivoksella huomasivat paksumman kultasuonen, niin silloin se osa kaivoksesta lyötiin umpeen ja näin vähitellen loppui koko kaivostyöt niihin aikoihian. Jälkeenpäin niitä jatkoi suomalaiset yhtiöt mutta minä en ollut silloin enää Pitkärannassa.

 Taloudellinen asemamme ei ollut mikään hyvä vaikka varsinaista puutetta ei joutunut kärsimäään. Sisaruksia oli viisi, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Koulunkäyntimme jäi varsin vähiin, kansakoulua ei ollut käynyt sisaruksista kukaan. Kun taas kiertokoulua olimme käyneet kaikki, sen vuoksi osasimme kaikki lukea ja kirjoittaa. Isäni olikin hyvä kynämies, hänellä oli ihmeen kaunis käsiala ja äitini oli kova lukutoukka, hän luki Salmin kunnan lainakirjaston kirjat kai moneen kertaan. Sisareni Esteri meni naimisiin 1906 Heikin kanssa Salmissa. Samoin sisareni Anna meni naimisiin siellä vuonna 1907 Ivan Rekirannan kanssa. Molemmat perheet joutuivat sisällissodan melskeissä pakenemaan Venäjälle ja velipoika Uuno karkasi Amerikkaan. Toinen veljeni Benjami kuoli ennen kapinaa (22.7.1906).

 Lapsuuden kodistani Sotkamosta en paljoakaan muista, olin kahdeksan vuotias kun muutimme Pitkärantaan. Ja jo yhdeksän vuotiaana osallistuin varsinaiseen ansiotyöhön kodin ulkopuolella. Olin Pitkärannan lasitehtaalla pullopoikana. Niin silloin nimitettiin pullon kantajaa. Työpäivän pituus oli silloin kymmenen tuntia minun kohdallani, mutta muistaakseni monellla osastolla oli päivä pitempikin. Minä sain viisitoista penniä  päivässä palkkaa, sitten se nousi kahteenkymmeneen penniin ja lopulta ennenkuin muutimme pois Pitkärannasta oli palkka kaksikymmentäviisi penniä päivässä. Vuorotyössä lasten ei tarvinnut olla, mutta korotettua palkkaa ei maksettu. Palkka käytettiin perheen yhteisiin menoihin, etupäässä ravintoon ja vaatteisiin. Palkka järjestelmät olivat siten, että eri osastoilla oli vähän erilaiset palkat, vaativammassa työssä sai paremman palkan, työni lasitehtaalla oli pysyvää, olin siellä kolme vuotta pullopoikana.

 Isäni sai paikan Manssilan myllyllä myllärinä, ja teki myllytuvassa sivutöinä puusepäntöitä. Minä olin kesät uittotöissä ja talvet isäni verstaassa puusepän töissä. Uittotöissä päivän pituus oli aamupimeästä iltapimeään, tunteja tuli noin 15-16 päivää kohden.

 16 vuotiaana pääsin sellaiseen veistoporukkaan, joka veisti ratapölkkyjä Venäjälle, niitä meni hirmumäärät ja ne kaikki tehtiin veistämällä. En muista montako penniä sai kappaleelta, mutta se oli parhainta hanketta siihen aikaan. Sen jälkeen pääsin kirvesmies porukkaan jossa sain varsinaisen ammattini. Työnantajieni kanssa en ole joutunut pahempiin ristiriitoihin sillä aikapalkalla en ole paljoakaan joutunut työskentelemään. Työt tehtiin siihen aikaan urakalla ja urakat tehtiin aina kirjallisesti.

 Kun siihen aikaan ei käytetty sementtiä kaikki perustyöt tehtiin kivestä, jokien sillat, kirkot, rakennusten perustat, aina vain kivestä.

 Mutta tovereiltani kuultuna voin sanoa, että esimerkiksi venäläisten omistamassa Froomovan (Gromovin) sahalla joka oli Tulemajoen rannalla, ei ollut työntekijöillä mitään mahdollisuuksia esittää minkäänlaisia palkkavaavimuksia eikä mitään parannus vaatimuksia sillä sahan herrat määräsivät kaikki asiat, jos joku uskalsi jotain puhua parannuksesta tai muusta työolojen korjaamisesta niin silloin sai pennit näppiin.

 Oliko työnantajilla haukkuma tai lempinimiä, tähän vastaisin, että kyllä niitä oli, haukkuma sekä lempinimiä. Muistan sellaisen tapauksen, kun oli muualta päin tullut työnjohtaja sahalle, hän ei ollut salmilainen koska piti paitaansa housun sisällä, kun taas salmilaiset pitivät paidan housujen päällä, samoin kuin venäläisetkin niin tästä Paavo Ahonen sai nimeksi ”Kurtta” sanomalla että, on se aika kurtta, kun pitää paidan housun sisällä. Sen jälkeen hän oli koko ikänsä Kurtta, muuta nimeä ei.

 Suhteet työntekijöiden kesken: Siihen voisin sanoa että työläisten kesken olivat melko hyvät, ihmiset olivat silloin avuliaampia toisiaan kohtaan kuin nykyisin, puutteeseen joutunutta koetettiin auttaa porukalla. Työläisten kesken oli talkoo toiminta suuressa mittakaavassa. Talkoilla rakennettiin asuinmökit, syksyisin talven pottopuut kuormattiin talkoilla. Kenellä maassa oli viljaa tai perunoita, joko omalla tai vuokramaassa ne otettiin ylös talkoilla.

 Avustus kassoja ei paikkakunnalla ollut, työtapaturmat olivat heikoissa antimissa, muistaakseni isommat firmat maksoivat jotain pientä korvausta sattuneista tapaturmista.

 Froomovan sahalla käytettiin myös paljon naistyövoimaa, keväällä jokirannoilla kuorimatöissä ja kesällä sortteerilla niinkuin siellä sanottiin, lajittelu töissä. Lisäksi naiset olivat kesäisin myös lastaustöissä. Kun Pietariin meni valtavat määrät pottopuita ja metrin pölliä kuorittuina niin naiset auttoivat miehiä proomujen ruumassa latomalla puut, kun miehet kärräsivät ne proomuihin.

 Toinen saha joka sijaitsi Tulemajoen suussa oli Oy Hosainan omistama. Siellä oli kuusiraaminen saha ja siellä käytettiin paljon naistyövoimaa.

 Työmaa sananparsia ja kaskuja, niitähän oli millä mitalla vain, mutta ei niitä enää muista. Kerran sattui yhdelle työnhakijalle että sen voi kertoa vaikka kaskuna. Kun Miinalan kujasil eli Ruuskun leski ja tämän lesken kanssa Anroobof (Andropoff) niminen mies, sen jälkee Anrooboff ei kuullut koskaa oikeata nimeää häntä aina sanottii ”Riuskuksi”. Riusku oli Hosainan sahalla pomona. Työhön pyrkimään tulee Anroobovan naapuri Porin Arhippa niminen mies. Kun Anrooboff oli menossa lauta tarhalle päin niin hänen perässään kulki Arhippa ja yritti saada kiinni Anroboffin ja välillä huusi, ”Riusku, Riusku” ei kuullut mitään, ja taas ”Riusku, Riusku” ei kuullut jatkoi vain matkaansa, silloin Arhippa hihkaisi ”Anrooboff” silloin Anroopoff kääntyi ympäri ja kysyi: ”Mitä jieluo on aa vot ruadiel kysyisin ei voi lisätä ruatajii nyköi.  Silloin Arhippa hatun tempoi päästä ja iski tantereh, hyppäsi sen piäle ja sanoi, voi kopetti jekoin lammas ruskei kudsu, kun tulinahi sanoituksi Anrooboffiksi.

 Kuinka vanhemmat työntekijät kohtelivat nuorempia: Siihen vastaisin että ei se oikein sopivaa vastaanottamista ollut niihin aikoihin vaikka se oli leikillistä, mutta kiusallista kuitenkin, kun nuorta tulokasta pyrittiin kiusaamaan vähän liikaa.

 Joka työmaalla vaadittiin suorittamaan vala, esimerkiksi uittotöihin tullut nuori joutui suorittamaan uittomiehen valan. Se oli sellainen, että piti ajaa yhdellä pölkyllä määrätty matka, Sen jälkeen lyötiin haka tukkiin pystyyn kun tukki oli vapaana vedessä ja sen ympäri piti kiertää niin ettei putoisi veteen. Kuka tämän pystyi suorittamaan, hän oli silloin täysi tukkijätkä eikä häntä sen jälkeen kiusattu. Mutta jos putosi veteen, niin siitä riitti sanomista. Kaikki tämä tapahtui leikillisessä mielessä. Tähän ottivat osaa usein pienemmät pomotkin ”hakapomo” niinkuin uittotöissä näitä nimitetään, jos myöskin kympeiksi.

 Merkkipäivien vietot työpaikoilla olivat melkein olemattomat, lukuun ottamatta muutamia poikkeustapauksia.

 Teollisuudesta puhuttaessa voinee erikoisesti mainita Salmin sahateollisuuden. 1800-luvun alussa oli Salmissa viisi sahaa, joista kaksi 4-raamista Tulemajoessa sekä yksi 4-raaminen ja 2-raamista Uuksunjoessa. Ensimmäisen pienemmän hörysahan perustivat Salmiin Hosainovin veljekset v. 1903. Samana vuonna tmi. Hosainov perusti 4-raamisen sahan Tulemajoen suuhun. 1912 saha laajennettiin 6-raamiseksi, jolloin se oli suurin ja ajanmukaisin laitos. Toinen suuri höyrysaha  Kotkanniemen saha rakennettiin Salmiin Lunkulansaareen v. 1907.

 Paitsi sahoja oli Salmissa 21 jauhomyllyä, joista suurimmalla osalla oli vesivoima. Vanhimpia niistä olivat Mantsilan mylly Mantsilassa, Dolgosen mylly Tulemalla, Dorgoutsan mylly Räimåälässä ja Setkäsen mylly – joella.

 Ensimmäisen nahkatehtaan perustivat Röppänen ja pojat. Myöhemmin perustivat samanlaisia tehtaita T. Papunen ja A.K. Röppänen Tulemalle, I Suvioja Miinalaan sekä S ja V Okulov ja Ärmänen Varpaselkään.

 Paitsi tehdasteollisuutta oli Salmissa käsiteollisuuskin erittäin huomattava. Työ- ja ajoreet, kärryt, länget, sukset, rukit, soutu- ja moottoriveneet valmistettiin paikkakunnalla.

 Salmissa oli myös useita tiili- ja ruukkutehtaita, mm. Tulemalla ja Lunkulansaaressa.

 Rinkelileipomoja oli kauppias M A Röppäsellä Manssilassa, I Afanasevilla Mäkipäässä, veljekset Hosainovilla Miinalassa ja I Lujasella Mantsinsaaressa. Viime vuosina olivat Tulemalla O Sistosen,  A Huovisen ja Salosen leipomot.

  Salmissa asuin vanhempieni kanssa vuokramökissä. Naimisiin mentyäni ensin asuin toisen perheen yhteydessä, kunnes oma mökki tuli rakennettua Salmin Tuleman kylään. Vuokralaisia ei ollut, paitsi yö vieraita kyllä tuli paljon. Naapurukset auttoivat poikkeuksessa toisiaan taloustöissä, mutta varsinkin isommissa töissä, kuten mökin rakentamisessa tai perunan nostossa ja maan laitossa, viljan korjuussa ja niin edespäin.

 Naapurien oli tapana kokoontua iltaisin keskustelemaan niin poliittisista kuin muistakin asioista ja varsinkin sunnuntaisin oli miesten tapana kokoontua kioskinemännälle keskustelemaan. Viinan juominen ja kortin peluu ei siihen kuulunut, niitä ehkä harrastettiin pienemmissä ryhmissä. Nimi- ja syntymäpäiviä vietettiin kyllä, niissä tarjottiin vain kahvia ja pullaan. Häissä ja hautajaisissa tarjottiin ruokaa ja kotiviiniä.

 Kirkosta ja papeista ajattelen näin: Kirkkoa vastaan ei minulla  ole mitään, mutta kirkko saisi olla erikseen valtiosta. Vappaehtoisella pohjalla, niinkuin kaikki muutkin uskonsuuntaukset ovat. Mielestäni ei ole oikeaa meininkiä, että valtio pitää yllä kirkkoa ja kirkko ja papit kiskovat pakolla kirkollismaksut. Kyllähän papinkin täytyy saada elatuksensa, mutta olkoon nämä vapaaehtoiset maksut, niinkuin on kaikissa muissakin seurakunnissa.

 Sanomalehtiä tuli kotiin ensin Työmies sitten myöhemmässä vaiheessa Kansanvoima joka painettiin Sortavalassa. Usein naapurien kanssa sovittiin niin, että kun toinen tilasi Kansanvoiman niin toinen tilasi Sosiaalidemokraatin ja niitä luettiin vuoroin. Porvarillisia sanomalehtiä tuli paikkakunnalle Laatokka ja Karjala.

 Salmilaiset, kuten kaikki karjalaiset ovaavat myös iloita. Sitä todistavat entisellä kotiseudulla vietetyt yhteiset kyläjuhlat eli praasniekat. Silloin sukulaiset ja tuttavat tapasivat toisensa, kertoilivat kuulumisia ja nauttivat yhdessäolosta.

 Praasniekka ei ollut ainoastaan vanhojen, vaan myös nuorten ja ennenkaikkea juuri heidän juhlansa. Jo viikkoja ennen praasniekkaa oli kylässä touhua ja liikettä. Sinne haettiin hevosilla sukulaistyttöjä, ns. ”advoja”. Nämä nuoret neitoset tekivät tavallisesti käsitöitä ja auttoivat tarpeen mukaan juhlan valmisteluissa.

 ”Advoja piettih kogo aiga gostinna eigo ruatutettu ni midä, enindäh min itse kehtattih autella emändie kebiembis kodiroadielois, ruogien valmistukses da muus sellazes.” Iltaisin järjestettiin heidän kunniakseen kylätanssiaisia, ”besoudoja”.

 Jokaisella Salmin kylällä oli oma nimikko praasniekkansa, toisilla kaksikin, jotka niin ollen pidettiin eri vuodenaikoina ja silloin saatiin vuoroin vieraisilla käydä. Tärkeimmät eri kylissä pidetyistä praasniekoista, muistitietojen mukaa, olivat seuraavat: Tulemalla kirkonkylässä joulu ”rastava”. Hiivassa, Kerämaassa, Karkussa ja Kaunoselässä helatorstai ”voznenna” ja juhannus ”iivananpäivä” ja loppiainen ”vieristä”, Koverossa Johannes Kastajan kuolinpäivä ”syys- eli kuiva Ivan”, Käsnäselässä Simeon Erakon päivä. Manssilassa Pyh. Nikolauksen ”syys-miikula”, Miinalassa Neitsyt Marian kuolinpäivä ”emänpäivä” ja laskiainen ”pyhälasku”, Orusjärvellä Puhän Nikolauksen päivä eli kynttilänpäivä ”streetsennä”, Räimälässä vietettiin Petrun päivää, Lunkulassa   Sopasenpäivää, Uuksalonpäässä suuri-pruasniekka, Uuksussa ja Uusikylässä streetsennä ja pokrova ja syys-miikula, Peltoisissa sviizoi.

Kustaa Savolaisen muistelmat 2 - Työväenliike Salmissa

 Työväenliikkeen kanssa jouduin tekemisiin kun isäni oli muuttanut Manssilan myllyltä Räimälän kylään ja Räimälän myllytuvassa teki puusepän töitä ja kun ihmiset kävivät hakemassa töitään pois niin silloin puhuttiin työväenliikkeen noususta ja kun isäni oli innokas tästä asiasta niin siitä puhuttiin aina, kun yksikin vieras oli isäni verstaassa käymässä niin silloin puhuttiin äänioikeudesta, torpparivapaudest, työläisten pääsemisestä eduskuntaan ja niin edespäin.

 Jo ennen suurlakkoa oli Salmissa työläisten keskuudessa mielipiteet muokkautuneet niin, että Salmiinkin on saatava työväenyhdistys. Työväenyhdistys perustettiin Salmin Tuleman kylässä Olli Ahosen talossa 1906. Perustavassa kokouksessa oli läsnä noin parikymmentä osaan ottajaa, näistä muistan henkilöt jotka silloin liittyivät yhdistykseen:

 Perustavan kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Mirnoff, sihteerinä toimi Olli Ahonen. Johtokuntaan valittiin Mikko Mirnoff, Juho Savolainen, Olli Ahonen, Josuva Meriläinen, Vihtori Koskinen, Ivan Rekiranta, varalla Anna Savolainen, Matti Ahonen, Aune Savolainen, Matti Huohnainen. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Mirnoff sihteeriksi Olli Ahonen. rahaston hoitajaksi Juhana Ahonen, tilintarkastajiksi Aleksenteri Mirnoff  ja Kristian Heinonen.

 Alussa ei ollut vakinaista aikaa koska yhdistys kokoontui, se kutsuttiin kokoon tarpeen vaatiessa, kun taas myöhemmin vakiintui kerran kuussa. Yhdistyksen toiminta rahoitettiin jäsenmaksuilla ja iltamilla joita järjestettiin alussa heinäladoissa, siellä pidettiin tanssi ja ohjelmallisiakin iltamia.

  Kokous ja puhe tilaisuuksia pidettiin Mirnoffien veljesten talossa, kun heillä oli iso maalaistalo ja suuri tupa, niinkuin maalaistaloissa on, siellä oli tilaa, monesti pidettiin siellä tanssitkin. Nämä  veljekset omistivat suuren maatilan ja paljon metsää. Mutta silti olivat innokkaita työväenmiehiä. Mirnoff Mikko  (Mihail (Mikko) Petrov Smirnov *28.9.1883 Tulema +10.3.1947 Pielavesi)

  oli käynyt kansakoulun lisäksi kauppakoulun ja veljensä Aleksanteri  (Aleksander Petrov Smirnov  *16.11.1875 Tulema)  oli myös lukenut mies.

 Näin ollen oli Tuleman työväenyhdistyksellä käytettävissä hyviä miehiä. Mikko Mirnoff oli Salmin kunnan valtuuskunnassa aina talvisotaan saakka työläisten edustajana.

 Ensimmäinen puhuja joka kävi paikkakunnalla pyydettiin Sortavalasta, hänen nimeään en muista, puhetilaisuus pidettiin Mirnoffin isossa tuvassa. Tämä puhuja piti voimakkaan puheen työväen luokan noususta ja valmistautumisesta eduskuntavaaleihin, ja tuloksena oli että hän sai Salmista paljon ääniä ja pääsi Suomen ensimmäiseen eduskuntaan, johon työläiset pääsi ensi kerran mukaan kun menestys valeissa oli hyvä. Vaikka ei enemmistöä saatukaan niin se hätkähdytti porvareita aikalailla. Tämän perästä ei paikkakunnallani kukaan työläinen epäillyt liittyä työväenyhdistykseen vaan jäsenluku lisääntyi ja yhdistys voimistui nopeasti.

 Työnantajien taholta ei ollut esteitä yhdistyksen perustamiselle eikä ulkopuolista painostusta ollut. Yhdistyksestä tuli voimakas, toimintakykyinen yhdistys. Kun saatiin oma työväentalo niin toiminta monipuolistui. Meillä olitoiminnassa työväenteatteri, teatterin johtajana toimi Lauri Näre. Yhdistyksellä oli oma torvisoittokunta jnka johtajana toimi Pekka Tuomisalo.

 Ensimmäistä työväentaloa olin rakentamassa, työt alettiin 1909 ja talo valmistui 1910 joka paloi myöhemmin vuonna 1921. Sen jälkeen rakennettiin uusi vuonna 1924 joka on vieläkin olemassa, missä tarkoituksessa naapuri sitä pitää en tiedä. Vappujuhlia vietimme joka Vappuna, pääjuhla pidettiin torilla, työväentalolta lähdettiin marssimaan työväen lippu edessä ja sitten pahvipaloille tekstattuja iskulauseita mitä kulloinkin vaadittiin. Vappujuhlia saimme viettää aina vuoteen 1917 saakka jonka jälkeen oli kaikki Vapun vietto työläisiltä kielletty.

 Kapinan jälkeen alettiin viettämään vappujuhlia mutta marssioikeutta emme saaneet, juhlat pidettiin työväentalolla ja työväen urheilukentällä, silloin kun oli kaunis sää.

 Keskinäisiä erimielisyyksiä ei ollut ennenkuin 1916 alkoi erimielisyyksiä olla, kun osa yhdistyksen jäsenistä alkoi puuhata punakaartia. Silloinen yhdistyksen puheenjohtaja Pekka Manninen oli kaartin perustamista vastaan. Kun  kaartin kannattajat saivat enemmistön niin kaarti perustettiin. Kaartin johtohenkilöt: kelloseppä Heikkinen, Raumavirta, Laakkonen, Sorsa, Eino Manninen, joka toimi kaartin sihterinä. Pienempiä kihoja olivat Lukin, Lappinen, Reino Turunen, Erkki Turunen, Heikki Turunen ja Antti Jurvanen.

 Kun Salmissa oli venäläistynyt toiminta jo niin pitkälle, että kansakouluissa oli jo venäläiset kirjat ja opetus suoritettiin venäjän kielellä, tätä ei punakaarti hyväksynyt. Ensimmäinen julkinen toimenpide oli, jonka punakaarti suoritti, että kierrettiin kaikki koulut ja revittiin keisarin kuvat seiniltä, ja kaikki venläinen kirjallisuus heitettiin ulos.

 Punakaartin esikunta sijaitsi työväentalolla. Harjoituksia pidettiin iltaisin ja sunnuntaisin. Aseita oli luvassa tulla Sortavalasta, mutta niitä ei tullut. Mutta valkokaarti sai aseita Sortavalasta. Varsinaisia taisteluja ei käyty Salmissa. Mutta Salmin punakaartilaiset taistelivat Rautussa ja Ahvolassa. Samoin kuin valkokaartilaiset samoilla rintamilla, sillä eroituksella että valkoiset kaatuneet tuotiin Salmiin ja niillä on komia sankarihautakin, kun taas punaisten kaatuneista ei ole tietoa missä he lepäävät. Suurin osa Salmin punakaartilaisista kuului Rahjan joukkoihin ja osa Viipurista lähtiessä meni Rahjan mukana Venäjälle.

 Kun valkokaarti sai aselähetyksen Sortavalasta ja siinä mukana tuli 20 koulutettua miestä. Silloin alkoivat pidätykset, työväentalo joutui valkoisten haltuun. Valkoisten esikunta sijaitsi yhteiskoululla, toisessa yhteiskoulun rakennuksessa säilytettiin vankeja. Kansakoulurakennukset olivat valkoisten majoitu paikkoina, silloin kun ympäri pitäjää koottiin joukkoja Tulemalle missä niitä koulutettiin.

  Pidätetyiksi joutuivat isäni Juho Savolainen, äitini Aune Savolainen, veljeni Uuno Savolainen, kelloseppä Heikkinen, Sorsa, Koksu, Eino Manninen, Lauri Turunen, Reino Turunen, Erkki Turunen, Antti Jurvanen, Pekka Jänis, Antti Jänis, Lappinen, Timotrijeff ja paljon muita joiden nimiä en jaksa muistaa. Näistä vangeista osa joutui kiertämään tutkimuksia varten aina Helsingissä asti. Heikkinen ja Eino Manninen passitettiin Viipuriin silloisen maaherran Lauri Relanderin tutkittavaksi, sieltä heidät passitettiin Helsinkiin josta heidät vapautettiin maaliskuussa 1919. Kun he tulivat Salmiin pääsiäis aattona niin Pekka Mannisen vaimo sanoi Eino Manniselle, että sinua on käyty kyselemässä. Silloin Eino --- rivi puuttuu ---

mutta (kelloseppä) Heikkinen ei pitänyt mitään kiirettä vaan alkoi vartoa kunnes vaimo laittaa ruokaa ja kun selvät vapautus paperit taskussa niin ei osannut aavistaakaan, että hänet vielä pidätettäisiin.

 Mutta niin kävi kaksi tuntia myöhemmin siitä kun  hän oli tullut kotia, tuli kaksi miestä ja pidättivät hänet. Heikkinen vietiin Hosainankorpeen ja siellä ammuttiin pääsiäis vastaisena yönä. Pekka Manninen piileskeli pahimman ajan kai Venäjän puolella, ei hän koskaan kertonut missä piileskeli.

 Velipoika Uuno Savolainen passitettiin Mikkeliin tutkittavaksi. Mutta hän karkasi Mikkelin vankilasta. Liittyi Oskari Tokoin joukkoihin ja oli Muurmannin ja Arkangelin taisteluissa. Sieltä hän meni Ameriikan Yhdysvaltoihin. Minua ei vangittu kuulemma sen takia, että jää liian iso lapsilauma kunnan elätettäväksi. Mutta ammuttavien listalla oli ollut minunkin nimeni, sen sain tietooni jälkeen päin. Kahdeksankymmentä oli nimiluettelossa jotka jäivät ampumatta kun oli tullut kielto Helsingistä, että ei saa yhtään enää ampua ihmisiä.

 Niinkutsuttu Virssinkangas oli se paikka jonne ammuttiin punikeita. Lappinen, hänen vaimonsa ja tyttärensä ammuttiin, Timitroffin koko perhe ammuttiin, Mujunen, Levonti, Rytsy ammuttiin ja sitten vähemmän tuttuja niitten nimiä en muista.

 Vankileireille kuoli monta toveria, Sorsakin kuoli nälkään vankileirillä. Monet tulivat huonossa kunnossa takaisin leiriltä. Jäniksen Anttikin painoi vain 45 kiloa kun vankileiriltä vapautettiin, vaikka mies oli iso ja vahva painoi yli sata kiloa kun joutui vankileirille. Venäjälle meni suurin osa yhdistyksen jäsenistä ja punakaartilaisista.

 Valkoisten johtomiehinä oli Salmin ”keisari” liikemies Seise. Sitten siellä oli venäläinen kapteeni hänen nimeään en muista hän johti sotilaallista puolta. Kaksikymmentä miestä jotka tulivat Sortavalasta kouluuttivat valkoisia. Salmin johtaviin valkoisiin ”keisarin” lisäksi kuuluivat kauppias Kima Röppänen, Laitinen, Sokoloff, maisteri Setkänen, liikemiehet Hosainan veljekset ja isompia maatalon isäntiä.  Valkoisten rintamamiesten johtokunta: liikemies Jaakko Seise, lääkäri Kaarlo Kalske ja kauppias Tuomas Laitinen.

 Valkokaartin jälkeen perustettiin Salmin suojeluskunta tammikuun 27 päivänä 1918. Sen ensimmäiseen esikuntaan kuuluivat liikemies J.A.Seise, Heikki Vesterinen, Simo Paavola, Kaarlo Kalske ja kauppias Tuomas Laitinen. Harjoituspäälliköksi tuli poliisikonstaapeli Stepan Hippi. 25.2.1918 yhdenmukaistettiin sk:n toiminta koko piirin alueella. Salmin sk:n esikuntapäälliköksi tuli tällöin liikemies Jaakko Seise, Emil Savonen ja kanslianhoitajaksi opettaja Vilho Aarnio. Salmin suojeluskunnan ensimmäisenä pitkäaikaisena aluepäällikkönä toimi kapt. Antti Haikonen. Suojeluskunnan vahvuus oli 500 miestä.

 Työväenyhdistyksen toiminta pääsi uudestaan käyntiin vasta 1919 tammikuussa. Joulukuussa 1918 tuli Sortavalan piiristä kirjelmä, jonka allekirjoittajana oli silloinen sos.dem. ryhmän puheenjohtaja kansanedustaja Antton Kotonen. Kirjelmässä pyydettiin järjestämään kansalais kokous ja siinä vaatimaan työväenyhdistyksen omaisuus takaisin suojeluskunnalta.

 Kansalaiskokous kutsuttiin kokoon joulukuun lopulla, se pidettiin kansantalolla. Kokouksen avasi P. Manninen joka valittiin myös kokouksen puheenjohtajaksi. Sortavalasta saapui kokoukseen kansanedustaja Tuomikoski joka silloisiin oloihin nähden piti rohkean puheen. Kokouksessa valittiin lähetystö, joka kävi vaatimassa suojeluskuntalaisilta työväenyhdistyksen omaisuuden takaisin. Omaisuus lunastettiin takaisin vuoden alussa 1919. Niin taas alkoi toiminta yhtä vilkkaana kuin ennenkin. Pekka Manninen valittiin uudelleen puheenjohtajaksi ja Pekka hoitelikin puheenjohtajan tointa aina vuoteen 1945. Pitäjän aluella oli 3 työväenyhdistystä nim. Tulemalla, Mantsinsaaressa ja Uuksussa.

 Tuleman työväenyhdistyksellä oli oma opintokerho, työväen näyttämö, torvisoittokunta, oma kirjasto. Yhdistyksen aikaisempina puheenjohtajina oli toiminut Mikko Mirnoff, puuseppä I. Savolainen sekä pitkäaikaisin puheenjohtaja Pekka Mannien.

 Myös Salmin vapaaopisto työskenteli pirteästi vuosikausia. Useimmat seurat ja yhdistykset järjestivät paikakunnalle esitelmätilaisuuksia, juhlia, näyttelyitä ja erilaisia kilpailuja.

 * * * * * *