Oili Mäki akateemikko professori Mantsinsaari

Murun Mikin nuorin tytär Olga synt. 1925 Oritselässä Mantsinsaarella,.vanhemmat: Nikita Vasiljev Muru ja Pelagia Vasiljeva.

Kuvassa hiilikoukun kanssa Espoossa kotinsa leivinuunin edessä 23. elokuuta 2006.

Tekstiilitaiteilija Oili Mäki perusti nimeään kantavan museon Espoon Laajalahteen vuonna 1983. Taiteilijan työt olivat 80-luvulle tultaessa kiertäneet jo yli viidessäkymmenessä näyttelyssä koti- ja ulkomailla. Professori Mäki halusi näin ollen vihdoinkin löytää töilleen pysyvämmän näyttelypaikan. Museokokonaisuus on toiminut kauniin suomalaisen mäntymaiseman ympäröimänä jo 20 vuotta. Mikäli haluat tulla tutustumaan taidemuseoon, niin otamme vastaan vähintään viiden henkilön ryhmiä. Esittely ja museokierros kestää noin tunnin. Museossa on myös kahvio. Varaa aika puhelimitse 09-541 5899.

◄◄Sivuston alkuun
◄ Salmilaisia kuuluisuuksia

Atlantis-Mantsinsaari

Saareni on minulle
Atlantis,
kadonnut mutta tosi.
Kerron siitä perimätiedon lapsilleni
aina kuudenteen, kymmenenteen polveen
(kuten Babylonian vankeudesta 70 polvea).
Sitä historiaa ei himmennä kukaan.
Väinämöiseni ja Pojan neito
palauttavat muistiin
unohdetut arvot.
Minä ja puoli miljoonaa
juuriltaan revittyä
(oi me Karjalan heimo)
vaellamme edelleen...

Äiti meri

Olen hetken tallannut
Koosin maaperää
kuin kotisaartani Mantsia.
Samanlaisia ovat.
Hippokrateena Mantsissa
toimi jokainen vaimo.
Ja marttyyreja olemme,
kaikki karjalaiset.
Samaksiko jäi minulta maa?
Ei:
Kotimetsäni karjapolut jäivät kaipaamaan
lukemattomien askelteni jälkiä.
Koosin ranta muutamaa kiveä.
Muurin varjo yhtä käpyä.
Mantelipuut kyyneliään.
Tahtomattamme
muutamme maailmaa.
Oreste?

(Kirjan alkuosassa Outi kirjoittaa myyttisen tarinan perheensä muutosta Pyhästä maasta Volgaa myöten Laatokalle ja Mantsiin sekä eri perheenjäsenten omat tarinat Mantsinsaaressa. Seuraavassa vanhimman tyttären Anastasian tarina.)

Sinä yönä näin unen:
-Kahdeksan valkokaulaista joutsenta oli ilmestynyt saunakaivoon. Ei ollut tilaa uida, ei kellua. Ne yrittivät epätoivoisesti raivata itselleen elintilaa, mutta toiset nokkivat heti yrittäjän hiljaiseksi. Lensi musta joutsen. Se otti komennon. Valkeat joutsenet pyristelivät kaivossa aikansa, kunnes kohosivat siivilleen. Vain yksi valkea jäi, jota musta alkoi nokkia aikansa kuluksi. Kunnes pyssymies tuli ja ampui molemmat. Siihen heräsin.

     Synnyin Nikitan ja Pelagean rakkauden tai vietin ensi hedelmänä. Ikivanhan tarinan mukaan lapsi, joka avaa äitinsä kohdun, on pyhitettävä Herralle. Vaan mitä se pyhittäminen oli. Minun kohdallani se oli lorun "tyttö olkoon ensimmäinen joka niitä hoitaa" toteuttamista. Kätkyen liekuttamista siitä lähtien, kun seisomaan nousin omien jalkojen päälle, parin vuoden ikäisenä.
    Vaikka pilvinen sulkakynä olisikin piirustellut varalleni aamutaivaan kaikki hyvät merkit, ne eivät kaiketi toteutuneet. Vaikka mistä minä tiedän, mitä taivaassa oli minun varalleni suunniteltu. Ja kun kerran laiva karahti tähän saareen, Jumalan selän taakse, kuten sanonta kuului, mahdollisuudet jonkin toisenlaisen kohtalon haltijaksi olivat sittenkin vähäiset. On mahdotonta tietää, ellei tiedä.
     Jatkan uusin kielin, jonka opin kotipihallani.

Olin tsoma tyttöne. Ku silmy vältti, nousin varpasilleh da kurkotin zirkaloh. Siel katzoi vesselsilmäne, ruskietukkane, rusoiroshane da ylen motorane, hos itze papadjan mutzoikse kazvatettavu. Vai menes hengiämäh! Nagrettu olis vatzat hyppien. Paras oli siästiä -ku pieruu persien ragoh.
Mamma poigi joga igine rastavu libo kevät. Katja ja Sandra rukat suadih tulirokko da kuoldih samannu talvennu. Bokakkai muattih lautzalla. Tata - se koiranleugu - pyörähytti mammua da patzkai: "Älä itke, Palagu, uuttu tehas tegöö! " Mamma-rukku pamahti endisty suurembah loilotukseh: "Vai johai tyttöset saimmo kouluigäh."

Minun omas koulunkäyndis ei oigei tulluh valmistu, ku ainavo da vanhin olin. Ainos kuulin: "Mene, Anastasia sinne, rua, Anastasia tämä!" Shuorita Anni, libo Jovan, libo mene kasvimual, verkoil, nurmel, keriä kiviaidah kivii!" Vie mushikan tagan olless korvis soi ainos: "Mene sinne, tule tänne!"

Lugemah en kerrinnyh. Vai lienen kirjan kädeh kopannuh, jo sanottih: -Jouvuhai viemäh lehmii nurmel! Sain sentäh yhten kirjan luvettuu. Da se jäi lopuksi igiä mieleh: LIZELOTTEN AVIOLIITTO. Ku nuoremmat sisaret ruvettih pryshmittelemäh, sanoin: -"Ettehäi työ, gorat, ellendä elämäs ni midä, ku ettö ees ole lugennuh Lizelotten avioliittuo. Sen lugemine olis andannuh teille leviemmän ymmärryksen." Kehnot sen gu nagroivat, ei ellendetty.
Besodois aloin käyvvä, ku olin kuuventoista. Emmö myö brihoin ker vastakkai pläshinnyh. Piiris pyörimmö ja tziiputimmo. Brihat lykättih tripatskua. Sidä sanottih hoorakse. Kehnot brihat humalpäissäh lishättih u:n. Vai sillo myö suutuimmo da lähtimmö iäres. Siel besodois oli yksi ylen tsoma briha. Häi soitti haitarii. Tata da mamma kielettih meidy besodoih menemäs. Hyögu ainos mendih kirikköh molimah. Vai minä oli ku kapalline kirppuloi -milbo kiini piät.

Jo viishitostukezäzenny alotin tehä myynii. Tata oli luodjinnuh suuren puukirstun. Sen tsuppuseh virkain enzimäzen laganan pitsin, ruusumallin. Allus pitsi oli ylen löllö. Vai ku käsiala parani, ni loppu oli ylen hyvä. Sidä pitsii en pannuh laganoih. Duumaitsin pidiä muistonnu. Parin vuuvven piästä myynii oli jo muga äijy, jot kirstun kanttu pidi polvel painua; muite kansi olis jiänyh löngälleh.

Puavo se minut sit peri. Tata andoi priduanoi-lehmän da lohkoi muapalan, ku Puavo lubai itze pykätä sih taloin. Mugai käi. Puavon myynit oli teräväzeh luvettu: haitari irvisteli lautsan piäs. Vai muite Puavo oli sutki mushikku. Ku pidi olla tosissah, Puavo murjautti shuutkan. Ni konzu sen ker ei voinut paista ku ristjikansan ker. Ainos oli koiruuksissah.

Kerran se kuvai kummat: oli heinytalgoiss da kuadannuh yhten kylän akan da ruadannuh! Tunnustihai se, vai minä en prostjinnuh kogo igäin, muga syvämistyin.
Yhteh pigah ne meijän perilliset sulettih. Puavo ei sen koommin lekauttanut minuu ni märräl sormel. Muudaman kerran kishkoin suudu, vai eihäi se maistunnuh, ku toine oli ku puupökkelö.

Elos meni kukkapenkkilöi laitelles, lishiä myynii tehes. Kai pidi jättiä, ku soda tuli. Kaksi kirstullitu käsityödy haudain muah. Ku sovan jäIles tulimmo järilleh, sohvatyynyt, tuukit da pitsilaganat kylvettih veis da homehes. Kai oldih uuven uutugazet - duumaitzin nääs siästiä poijan varal - misbo tiijät, mittusen poropeikalon yhyttää.Ollah ees hiäyönny muamon pitsilaganat all, duumaitzin. Vai siästäjäl syöjy löydyi. Itkin voivuksih. Myynit oldih minun ainavot ruadjiet hos kel ozuttua Vai midäbö nygöi osutat?
Ku uuvestah lähtimmö sodua pagoh, en enembiä merkannuh kukkasii tuukin kulmih engo virkannuh pitsilöi laganoih da tyynyvuaruloih. Rubein ostamah itzelleni leningikangahii uuven kirstun täppösen täydeh. Ku kansi ei enembiä mennyh kiini, hyppäin kannel da rutskain kannen kiini, njapsautin munalukon piälle da duumaitzin: - Ornbahan sobua lopuksi igiä.

Anastasia halvaantui eikä pystynyt enää puhumaan. Hän kuoli vanhainkodin sairasosastolla. Avainta leninkikangaskirstuun ei milloinkaan löydetty.