Vas. alokk. Johannes Palviainen, Niilo Summala ja Heikki Pehkoranta Manssilassa 1938. Taustalla Latvuksen talo, jonka Heikki-poika kaatui kotiportilla 30.11.1939

Niilo Summala (ent. Siidoroff) taustalla Hyrsylän kylää 1938

"Kiitos kirjeestäsi, jonka sain yllättäen. Luin sen heti saatuani. Tuli oikein kyynel silmään, kun niin pitkän ajan jälkeen tuli esille entinen ystäväni, jonka en tiennyt edes olevan elossa. Kyllä kirjeesi osui ihan oikealle henkilölle, sillä olen se sama Niilo, jonka tunsit Manssilassa vuosina 1938-39. Kun kyselet kuulumisiani sitten viime tapaamisemme - siitähän on kohta peräti neljä vuosikymmentä - niin kerron niistä muutamien pääkohtia.
  Talvisotahan syttyi silloin, kun olimme viimeksi yksissä Pitkärannassa ja Salmin Kasakkalahdessa. Minä ilmoittauduin, kun kysyttiin vapaaehtoisia, ja niin jouduin 13:sta divis. kaatuneista huolehtivan komennuskunnan johtajaksi. Siinä meni koko sodan aika. Oli siinä hommassa monenlaista vaihetta, kun vielä tiesin äitini ja veljieni olevan Hyrsylään jääneinä vankina, niin oli minulla olemista. En saanut omaisiltani kirjeitä enkä paketteja -sainpahan edes yhden tuntemattomalle sotilaalle tarkoitetun paketin.
  Mutta tuli vihdoin senkin sodan loppu, ja iloa tuotti edes se, että rintamalla olleet veljeni olivat säästyneet pahinmalta, vaikka kotiseutumme menikin. Tuli sitten siviilivankien luovutus, jossa sain olla mukana. Kun äitini Värtsilässä lyhyin askelin käveli valtakuntamme uuden rajan yli itsenäisenä säilyneen Suomen puolelle, ja häntä seurasivat muut omaiset, mm. sisareni pieni lapsi käsivarrellaan, oli se suuri hetki, jota en unohda koskaan. Ja voi sitä kysymysten ja vastausten tulvaa,  voi kyyneleitä! Kovin oli raskasta kertoa setäni perheelle, että heidän poikansa, joka oli kanssamme Manssilassa, oli kaatunut.
  Jatkosodassa toimin lääkintäaliupseerina koko ajan samassa pataljoonassa ja varjelluin ihmeellisesti haavoittumatta. Sodasta voisi kertoa paljonkin, mutta mitäpä niistä tässä yhteydessä. Kuitenkin yhden sodanaikaisen iloisen muistelman kuitenkin tässä kerron:
  Kun jsp:mme oli Vieljärven ja Prääzän välillä, olin hakemassa lääketäydennystä Hyrsylän koululta, jolloin ensi kerran 1939 jälkeen sain pistäytyä kotosalla. Kun pihamaalla katselin tuttuja ja rakkaita paikkoja, niin avautui tuvan ikkuna, ja rouva Teiskonen, ent. Manssilan sotilaskodin hoitaja, minut tuntien huikkasi sisälle. Jälleennäkeminen vuosien jälkeen oli iloinen, mutta sitä juhlisti vielä se, että tapasimme lapsuuskodissani. Se oli sotilaskotikeskuksena ja arvaa sen, että vaikka paikan kautta kulki paljon miehiä, niin minua kestitettiin erikoisesti. Sillä aikaa kun kävin tutustumassa viljelyksiimme, oli isännälle lämmitetty sauna, jossa sitten sain muistella lapsuuteni ja nuoruuteni vaiheita. Eihän se mitään ruusuilla tanssimista ollut, kun minä lapsista nuorimpana jäin puolivuotiaaksi. Siihen aikaan oli ankeampaa aurinkoisemmillakin rinnemailla kuin vain Hyrsylän mutkassa, jota vielä muun lisäksi rasittivat rajan kirot. Monesti, kun aamuisin tai aamuöisin heräsin, niin tavoitin äitini rukoilemasta. Voi arvata etteivät nuo äitini rukoushetket olleet pinnallisia, vaan sydämen tuskassa pyydettyä apua ja neuvoja. Mutta nyt ei enää äitinikään tarvitse huokailla hädän keskellä, vaan hän saa siellä täydellisyyden maassa veisata kiitosta Luojalleen.
   Äidistäni vielä kerron sen, että yhdessä hänen ja vaimoni kanssa kävimme äitini lapsuuskodissa Vieljärven Honganan kylässä. Kun menimme äitini synnyinkodin ovesta sisälle ja kerroimme keitä olemme, niin kauan äitini ja hänen sisarensa itkivät kaulakkain väliin ihan epäilin, että onkohan kaikki lainkaan totta. Että ihanko olet elävä 26 vuoden tietämättömyyden jälkeen.
  Kun tätä kirjettäni jatkan toisena päivänä, niin kerron, että heräsin uneen, jossa vanha paksuhirsinen rakennus ensin vavahteli ja sitten sortui, mutta minä pääsin kuin ihmeen kaupalla suojaan. Kun tätä unta ajattelen, niin kuvittelen, että niinhän se on: monen savimaja vavahtelee, kenen henkisissä, kenen ruumillisissa vaivoissa. Ken hätäilee omansa ja omaistensa sielujen autuuden puolesta -ken mistäkin. Se on kuitenkin harras rukoukseni, että jos minun kohdallani savimajan sortuminen tulee tänä vuonna, niin sielullani olisivat taivaalliset noutajat.
  Mikko-veljelleni tulivat taivaalliset noutajat Leningradin rautatieasemalla, kun olimme matkailla Petroskoihin ja sen seuduille sukuloimaan. Siellähän asuu mm. serkkuni."

  Tässä katkelmia erään kohtalonvuosien tuttavani kirjeestä, ja lisäyksenä lopuksi katkelma Helge Ukkolan kirjasta Iskevän kiilan matkasta SyväriItä Ylimuonioon:

  "Myös pastori Porra, sotilaskotisisar, rouva Teiskonen ja vääpeli Summala Ryhmä P:n esikunnasta kävivät tuomassa joulusanoman (pohjoisrintamalla -45)."

  Monenlaisia teitä on kohtalo kuljettanut tätäkin Raja-Karjalan poikaa.