Manssilaa ja 1/SR:ää muistellen Nuori Karjala 4/1977 Heikki Pehkoranta (1/SR = Salmin rajavartioston 1. komppania)	◄◄Sivuston alkuun     ◄ Manssilan rajavartiosto
Se oli kaunista syyskuuta 1938, kun joukko Raja-Karjalan poikia matkusti Manssilaan suorittamaan asevelvollisuuttaan l/SR:ssä. He tulivat olemaan sitä ikäluokkaa, joka viimeisenä palveli Manssilassa.      Ilta jo enteili hämärää, kun ohitimme Salmin kirkot, ja pimeys peitti Karjalan, kun joku rajavartioston kuorma-auton lavalta, jossa meitä oli parikymmentä pojkaa, huudahti:   -Nuo lähemmät valot ovat Manssilaa, mutta kauempaa tuikkivat Rajakontua, naapurin puolta.   Auto pysähtyi sinivalikoiseksi maalatun puomin eteen, jossa seisoi kivääriniekka vartiomies, jonka tunsin koulutoverikseni Aleksanteri Sannikaksi. Hän oli huhtiikuussa palvelukseen astunutta Pitkärannan komppanian poikia. Kun sitten Manssilan alokkaat saivat riittävän koulutuksen, jäi vartiointi tuolla puomilla, josta oli rajalle 300 m, heidän huolekseen.   Ensimmäinen yö kasarmilla oli levotonta, johtuen osittain edellisen ikäluokan tekemistä pyöreihköistä vuoteista, joitten päällä oli vaikea pysytellä. Yöllä heräsimmekin huutoon, kun Suistamon poika, Tunninen, putosi yläpetiltä lattialle. Huudon aiheuttajana oli kuulemma pojan näkemä painajaisuni. Vaan tulihan siitä aamu ja ensimmäinen herätys, kersantti Muhosen pimputtaessa käytävän kulmaukseen sijoitettua kolmiorautaa ja julistaessa :   -Herätys, nyt ei olla enää siviilissä!   Siitähän se lähti rullaamaan ja totuttautuminen talon tavoille alkoi. Palvelusajalta olisi monta muistoa kerrottavana, mutta kun kaikki sellaiset eivät mahdu tällaisen kirjoitelman puitteisiin, niin niistä vain muutama henkilökohtaisesti lähimmistä.   Talviurheilukilpailuitten 5-otteluun oli sijoitettu yhdeksi lajiksi myös kahdella täysinäisellä sementtisäkillä kuormitetun ahkion veto 2 kilometrin matkalla. Kun vuoroni oli vasta loppupäässä, tutustuin perusteellisesti rataan ja toisten käyttämiin tyyleihin, joitten pohjalta muodostin omani. Kun sitten kilpailuvuoroni tuli, otin kasarmin kentältä, jossa olivat lähtö sekä maali, mahdollisimman lujan vauhdin ennen 100 m päässä alkavaa melkoista laskua, jonka reunalla hajoitin jalkani sekä vähän hidastin vauhtia ja annoin ahkion solua jalkojeni väliin. Sitten istahdin ahkioon ja huristin vauhdilla mäkeä alas. Kun vauhti alkoi vähän hidastua, nousin suksille ja voimakkaasti sauvoen sain ahkion vetohihnan jälleen kireälle ja nousin vauhdilla vastamäen, jonka kipuamisessa toiset olivat käyttäneet sivuaskeltamista. Tasaisella vauhti jatkui edelleen lujana ja viimeisessä laskussa ja nousussa uudistin jo aikaisemmin kertomani tempun. Kun kaikki meni nappiin, ei ihme, jos eroa seuraaviin tuli lähes 10 minuuttia, vain Suojärven vahvan Leskisen, joka oli ottanut oppia tyylistäni, päästessä muutaman minuutin päähän. Ja kun muutkin lajit sujuivat kommelluksitta, niin sain palkintoloman sekä kauniin karhunpää hopealusikan, joka ikävä kyllä evakkomatkoilla on kadonnut. Se oli palkinnoistani rakkain.   Jo pikkupojasta saakka olin tutustunut suunnistukseen Mauno-veljeni, joka oli mm. sk-järjestön kisoissa, opastuksella ja erikoisesti olin kiinnostunut karttoihin, joita myös ahkerasti piirtelin. Näin ollen oli luonnollista, että Manssilan ympäristönkin maastopisteet jäivät kohta mieleen aina sitä mukaa, kun niitä harjoituksissa kolusimme. Kun sitten tuli suunnistuskilpailut ja parinani oli hyvällä hankikelillä mainio hiihtäjä Leskinen, vilkaisin vain missä kukin rasti on ja huristimme niille ilman kompassia. Kun tulimme maaliin, olivat kaikki toimitsijat kahvilla eivätkä uskoneet meidän käyneen kaikilla rasteilla, ennen kuin rastimiehet vahvistivat asian. Kesäsuunnistuksessa, jossa parinani oli hyvä juoksija Suojärven Hilonen, oli ero seuraavaksi sijoittuneisiin samaa luokkaa kuin talvellakin, 34 minuuttia. Se on aika paljon 10 km matkalla.   Onhan sieltä toisenlaisiakin muistoja, koska elettiin vielä sitä "preussilaiskoulutuksen" aikaa, mutta yleispiirteenä voi kuitenkin sanoa, että esimiestemme suhtautuminen alaisiinsa oli rehtiä ja reilua. Eikä ihme, sillä olivathan he jämeriä rajamiehiä. Tulevat tässä mieleen nimet sellaiset kuin kapteeni Nikula, luutnantti Inomaa, raja-aliupseerit Kuusimaa, Autio, Tuominen, Marjanen, Kiiski, Muhonen, Tyynelä, Kivistö, Candelin ja Mäntynen. Koska Manssilassa vuosittain palveli vain yksi 50 varusmiehen ikäluokka, koulutustehtävissä olivat vain kantahenkilöstöön kuuluvat aliupseerit.    Teimmepä me joskus luvatontakin. Erään kerran menimme Saatsin Alvin kanssa ev.luutn. Susitaipaleen poliittiseen puhetilaisuuteen, kuullaksemme melko paksua tekstiä rajan pinnassa, rajan, jonka kiroista ikäluokkammekin oli saanut esimerkkejä. Ei ollut rajanaapuruksilla luottamusta toisiinsa ja siitä kärsivät myös niin Manssilan kuin Rajakonnunkin asukkaat, jotka eivät olleet päässeet sukuloimaan ja kyläilemään toistensa luona kahteen vuosikymmeneen. Ja silloin, kesällä -39, oli ilmassa yleismaailmallista uhkaa, joka säteili myös pienen maamme rajoille. Kuin tulevaa kohtaloamme aavistellen sanoi komppaniamme päällikkö Nikula jäähyväispuheessaan:    -Muille siviiliin lähteville olen jättänyt hyvästit, mutta teille sanon: näkemiin!    Kun sitten se linja-auto, jossa Alvi Saatsin kanssa saavuimme kotikyläämme Koittoon, ajoi kyläaukeaman reunaan, mielessäni vannoin :    -Täällä tahdon elää elämäni ja työni tehdä.   Mutta se oli "variksen vala", ei tosin oma-alotteisesti rikkomani. Jo kuukauden kuluttua jouduimme, me nuorin ikäluokka, vahvistukseksi rajavartiointiin, josta sitten siirryttiin aikanaan tosisotaan, joka teki tyhjäksi niin minun valani kuin muittenkin päätökset ja halun elää siellä koti-Karjalassamme. Se sota rikkoi monen suunnitelmat, se sammutti myös monen ikäluokkamme pojan elämän. Ikäluokamme pojista tiedän kaatuneiksi ainakin Suojärven Siidorovin, Siikasen, Merran, Kärjen, Levyn, Isotoffin, Hapon, Suistamon Laapinin, Karppisen, Tunnisen, Penttosen, Turusen, Nurmisen, Bundan, Soanlahden Nissisten, Sal- min Skrökin, Kokotin, Martiskinin, Impilahden Koskisen. Jo tuossa on puolet ikäluokastamme, mutta varmaan heitä on vielä muitakin ja se on paljon.   Ihmiskunnalle on luotu ihmeellinen maailma elää, mutta me ihmiset itse olemme sen turmelleet. Turmelleet niin perusteellisesti, että olemme riistäneet monilta elämisen oikeudenkin, muista vääryyksistä ja synneistä puhumattakaan. Kaiho ja murhe valtaa mielen, kun edellä kerrotunlaisiakin muistelee.                                 Heikki Pehkoranta
Rajavartija Arssi Jormalaisen muistomerkki Salmin ev.lut. hautausmaalla