Jaakko Levojev

Kolhoosin vaurastuessa erilaisia päälliköitä vieraili kylässämme yhä useammin. Pahamaineinen vuosi 1937 oli lopuillaan. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalit lähenivät. Meidän vaalipiirissämme kansanedustajaehdokkaana oli Stalinin maineikas kotka — napalentäjä Ilja Mazuruk. Kerran piirikomiteasta tiedotettiin että kansanedustajaehdokkaamme on tulossa luoksemme. Oli suunniteltu että hän saapuu lentokoneella, joka laskeutuu Laatokan jäälle puolen kilometrin päähän valtionrajalta. Isäni oli mukana vierasta vastaanottamassa. Vastaan lähetetyt kylän miehet ja rajavartiolaiset olivat hevosen selässä, mukana oli myös rajavartioaseman päällikkö. Mazuruk oli jo heitä odottelemassa. Hän tervehti kaikkia reippaasti ja iloisesti ja kertoi vaikutelmiaan talvisesta Laatokasta ja lähiseudun maisemista, jotka näki ilmasta hyvin.

Sankarilentäjiä otettiin silloin vastaan yhtä riemukkaasti kuin myöhemmin avaruuslentäjiä. Saattue ajoi kylän klubille. Paljon väkeä oli kokoontunut sinne vierasta tervehtimään. Mazuruk otettiin vastaan myrskyisin aplodein. Hän nousi lavalle ja istuutui puhemiehistöön. Tervehdyspuheet alkoivat. Meikäläiset päälliköt lukivat niitä luntasta. Sitten puhujankorokkeelle nousi maineikas vieras. Hän oli keskikokoinen, ryhdikäs ja harteikas mies, joka muistutti venäläisten tarujen sankaria. Mazuruk kiitti kyläläisiä ja rajavartijoita hänelle osoitetusta luottamuksesta ja kertoi lyhyesti maan ja maailman tilanteesta. Hän kertoi myös lentäjän työstään, mm. siitä kuinka lensi tovereittensa kanssa pohjoisnavan yllä. Kolhoosilainen Fjodor Levojev — hänellä oli sama sukunimi kuin meillä — nousi salissa paikaltaan ja ehdotti, että kolhoosimme nimettäisiin Mazurukille. Kokousväki kannatti tätä ehdotusta. Pian kolhoosillemme myönnettiin Mazurukin nimi.

Näennäisestä juhlavuudesta ja kansan innostuksesta huolimatta ajat olivat levottomia. Ihmiset eivät luottaneet toisiinsa eivätkä paljastaneet toisilleen omia ajatuksiaan. Silti kylästämme löytyi paljon hyväntahtoisia ja auttavaisia ihmisiä.

Mihail Mikkonen ja Aleksei Koskin olivat kotikylämme iskureita. He niittivät päivässä hehtaarin apilaa ja jopa enemmänkin. Aleksei oli naimisissa siskoni kanssa, siksi tiesin hänestä paljon. He olivat menneet naimisiin vielä ennen vallankumousta. Heidän lapsensa kuolivat toinen toisensa jälkeen ja vain yksi heistä varttui aikuiseksi. Aleksei oli monitaitoinen työntekijä. Hän osasi käyttää kolhoosin maatalouskoneita.
124

Kun kommunistit pääsivät lopullisesti valtaan, he löysivät keinot raivata tieltään hankalia miehiä. Aleksei Koskiniin ei toistaiseksi koskettu, vaikka hän oli luonteeltaan riippumaton mies eikä ketään imarrellut. Kolhoosista ei löytynyt toista yhtä taitavaa ja ahkeraa miestä, jolle olisi voitu uskoa koneiden käyttö. Tätä työtä ei voitu antaa juopolle, ja Aleksei oli juuri raittiusmies. Rajavartioaseman päällikkö pyysi usein Alekseita avuksi eri asioissa eikä tämä koskaan kieltäytynyt. Hänellä oli kunnon työkalusto, jonka hän oli ostanut eräältä suomalaiselta, joka myöhemmin vangittiin.

Vangitsemisista puheen ollen kerrottakoon, miten ne tapahtuivat. Paikalliset viranomaiset sopivat etukäteen rajavartioaseman päällikön kanssa, kenet ja milloin vangitaan. Päällikkö johti itse vangitsemista. Se tapahtui yöllä. Rajavartiolaiset hakivat uhreja kotoa mukamas papereiden tarkastamiseksi tai jonkun henkilön tunnistamiseksi, eikä mies enää palannut kotiin.

Silti me teini-ikäiset suhtauduimme rajavartiolaisiin hyvin. Heidän palveluksensa tuntui meistä salaperäiseltä ja romanttiselta. Silloiset kirjat ja elokuvat antoivat rajavartiolaisille sankaruuden hohtoa. Mutta sodan alettua tämä rakkaus muuttui epäluuloksi. Osa rajavartiolaisista oli nimittäin toisessa portaassa, selustaa suojelemassa. Myöhemmin heistä muodostettiin sulkupataljoonia jotka estivät joukkojen perääntymistä. He metsästivät ja ampuivat perääntyviä puna-armeijalaisia. Näin itse miten tämä tapahtui Olhavanjoen rannalla.

Aleksei Koskinin elämässä oli sattunut eräs ikävä tapaus. Kun suomalaiset valloittivat Rajakonnun vuonna 1921, he suorittivat heti liikekannallepanon. Paikalliset miehet vietiin väkisin Aunukseen. Siellä heidät puettiin sotilaspukuihin, mutta aseita heille ei annettu. Punaisten joukot aloittivat pian hyökkäyksen Lotinapellon suunnalta. Suomalaiset lyötiin Aunuksesta ja häädettiin rajan taakse. Väkisin mobilisoidut joutuivat nyt omien vangeiksi. Asia selvitettiin silloin oikeudenmukaisesti ja miehet päästettiin kotiin. Myöhemmin koko juttu unohtui vähitellen eikä sitä suotta muisteltu. Kolmekymmentäluvun vainoaikaan alettiin penkoa vanhoja syntejä eikä siinä keinoja kaihdettu. Eräs ilmiantaja muisti että Koskin oli suomalaisten mobilisoimien joukossa. Hänen elämänsä musta päivä koitti 21. kesäkuuta 1941, päivää ennen sodan alkamista. Näin punoutuivat yhteen yhden perheen ja koko kansan tragedia. Aleksei vangittiin päivällä, kaksi rajavartiolaista tuli häntä hakemaan. Pian mies sai kymmenen vuoden tuomion. Hän menehtyi vankileirillä jossain Siperiassa. Aleksei Koskin rehabilitoitiin vasta vuonna 1964.

Paljon kärsimyksiä lankesi myös hänen vaimonsa, vanhemman Maria-siskoni osalle. Hän suri miehensä vangitsemista ja toivoi sisimmissään että oikeudenmukaisuus voittaa ja Aleksei päästetään kotiin tai siirretään asepalvelukseen. Nämä toiveet auttoivat kestämään surua. Maria oli kookas kaunis nainen. Hän osasi hyvin maalaistyöt ja oli aina parhaiden joukossa. Hänet palkittiin monesti hyvistä työtuloksistaan.

Alekseista ei kuulunut mitään viestejä. Maria hoiti yksin kolmea lasta, joista vanhin oli kolmentoista ja nuorin vasta vuoden vanha. Neljäs lapsi syntyi evakuoinnin aikana Vologdan alueella lähellä Vytegraa, kun Maria pakeni sodan jaloista. Kotikylästä lähdettiin jalkaisin. Siskoni nuoremmat lapset kuolivat evakkomatkalla viikon päästä, vanhempi poika menehtyi nälkään evakossa. Maria ja hänen ainoa hengissä selvinnyt kaksitoistavuotias poikansa palasivat kotikylään vuonna 1944. Siskoni määrättiin kolhoosin vihannesviljelijäin
125

prikaatin johtajaksi. Myöhemmin hänen johtamansa työryhmä erikoistui kaalin viljelyyn.

Sodanjälkeinen elo oli raskasta ja köyhää. Ruoka oli kortilla aina kevääseen 1948 asti. Sodan tuhoamat kolhoosit eivät millään päässeet jaloilleen. Kyläläiset tulivat toimeen kotitalouksien turvin. Mariakin onnistui hankkimaan lehmän. Hän raatoi aamusta iltaan kolhoosin pelloilla ja pitihän vielä ehtiä hoitaa omaa kotitaloutta. Ylivoimainen työ, huonot elinolot ja lääkärinavun puute pilasivat siskoni terveyden. Kerran hän matkusti Suojärven piirin Loimolaan poikansa luo vierailemaan, sairastui äkkiä ja kuoli. Sinne Maria haudattiinkin...

Mutta palatkaamme levottomaan vainoaikaan. Kutsumattomia öisiä vieraita pelättiin silloin joka talossa, myös meillä. Isäni ei riisunut yöksi vaatteitaan ja heräsi pienestäkin kahahduksesta. Hänellä oli omat syynsä pelätä. Ennen vallankumousta isäni piti postiasemaa ja palkkasi puunkorjuuseen yhden tai kaksi työntekijää. Häntä voitiin helposti syyttää työihmisten riistosta. Isälläni oli muitakin syntejä. Niinpä kirkkopyhien aikana hän kävi Mansilan kirkossa ja tulkkasi saarnoja venäjän kielestä karjalaksi, koska Mansilassa taidettiin huonosti venäjää. Tämäkin olisi voinut johtaa kanteluun ja vangitsemiseen. Mutta isäni elämäkerrassa oli sellainenkin välikohtaus, joka saattoi pelastaa hänet vangitsemiselta. Kun valkosuomalaiset olivat valloittaneet Rajakonnun, heidän esikuntansa oli meidän talossa. Keskellä kylää seisova avara kaksikerroksinen talo miellytti suomalaisia. Kerran esikuntaan tuotiin kylän mies nimeltä Fjodor Gavrilov. Eräs Mansilan asukas oli kannellut suomalaisille että Gavrilov on muka ryöstänyt hänet Laatokan jäällä lähellä rantatietä. Gavrilovia kuulosteltiin ja hänet vietiin pihalle ammuttavaksi. Isä päätti pelastaa miehen ja rukoili suomalaisia upseereita: "Mitä te teette? Odottakaa! Hän saattaa olla syytön, te tapatte syyttömän!" Sotilaat ottivat isääni käsistä kiinni. Hän pelästyi että nyt hukka perii hänetkin. Mutta isäni vietiin päivystävän upseerin puheille ja tämä kysyi, miksi isä puolustelee Gavrilovia. Isäni kertoi että ryöstäjänä oli toinen Gavrilov, nimittäin Sekki, siis Semjon, eivätkä he edes ole sukua keskenään. Paikalle sattui eräs mies Mansilasta joka vahvisti isän sanat: "Juu, Sekki oli sen tehnyt." Sekkiä ei kylästä enää löytynyt, mutta Fjodor päästettiin kotiin. Samana yönä hän pakeni Viteleeseen punaisten luo. Hän kertoi heille pelastajastaan, Fjodor Gavrilov oli koko ikänsä kiitollinen isälleni ja koko kylän väki tiesi tämän. Gavrilovista tuli myöhemmin bolsevikki ja hän yleni metsätyömaan päälliköksi. Isälläni oli vainovuosina luotettava suojelija.

Isäni oli tunnollinen, ahkera ja rehellinen mies, siksi häneen luotettiin ja hänelle uskottiin vaativia tehtäviä, kuten esimerkiksi viedä voita tai lihaa Aunukseen myytäväksi tai käydä Lotinapellossa ostamassa sieltä jauhoja, polttoöljyä tai muita tavatoirta. Isäni ei juonut, ei tupakoinut eikä edes kiroillut, niin kuin se oli tapana kylän miehillä. Hän oli kanssaihmisenä hyväntahtoinen ja osasi tulla toimeen ihmisten kanssa. Ennen sotaa hänet määrättiin mehiläistarhan hoitajaksi ja traktoreiden tankkaajaksi.

Keväällä 1941 kolhoosin mehiläistarhassa oli peräti kaksikymmentä mehiläispönttöä. Kun joukkomme perääntyivät sodan alussa, mehiläispöntöt varastettiin, samoin kuin muukin kolhoosin omaisuus: toinen otti kotiin porsaan, toinen lampaan tai hiehon. Tosin tämä ei tehnyt ihmisiä sen onnellisemmiksi. Kolhoosin omaisuuden vartiointi oli nuorisoliittolaisten tehtävänä. Minäkin olin nuorisoliiton jäsen. Meitä oli vähän — vain kuusi henkeä — emmekä me voi-
126

neet estää mielivaltaista anastamista. Vaistosimme että kolhoosi tekee loppua ja sisimmissämme katsoimme parhaaksi että omaisuus jaettaisiin ihmisten kesken. Vihollisjoukotkin lähestyivät jo kyläämme.

Kolhoosin nuorisoliittojärjestön sihteerinä oli Ira Vasiljeva. Tyttö oli kotoisin Viteleestä, kävi opettajaopiston Petroskoissa ja sai kiinnityksen kasvattajaksi Rajakontuun. Nuoresta iästään huolimatta hän osasi työnsä hyvin ja nautti kyläläisten kunnioitusta. Kaiken lisäksi häntä pidettiin kylän kaunottarena. Olin silloin seitsemäntoistavuotias, tienasin itse ja aloin pukeutua paremmin. Ostin itselleni polkupyörän ja rannekellon. Nämä esineet tuntuivat silloin kallisarvoisilta eikä niitä monillakaan ollut. Samoin kuin isänikin, en ryypännyt enkä polttanut tupakkaa. Vanhempani suhtautuivat myötämielisesti minun harrastuksiini. Soitin melko hyvin hanuria, osasin laskea leikkiä ja viihdyin hyvin ikäkumppaneitteni seurassa. Kerran klubilla tutustuin Irinaan ja me ystävystyimme pian. Mutta emme olleet ehtineet tottua toisiimme kunnolla kun minulle tuli lähtö sotaväkeen ja Iran evakkomatkalle. Mutta tästä kerrottakoon alempana.

Rajakonnun levottomia öitä

Kaikista sotaa edeltäneen ajan vaikeuksista huolimatta kylä uudistui ja ajanmukaistui. Nuorten elämäntavatkin muuttuivat, tosin eivät aina parempaan päin. Vilkas tie kulki kylän halki, sen molemmille puolille rakennettiin jalkakäytävät ja kaivettiin ojat. Kylän kaduille saatiin sähkövalaistus. Vuonna 1935 alettiin rakentaa kaksikerroksista taloa, johon oli tarkoitus keskittää kylän kulttuuririennot. Sinne suunniteltiin klubia, kahdensadan katsojan elokuvasalia, kirjastoa, kerhohuonetta ja postia. Talo saatiin valmiiksi vuoden kolmekymmentä kahdeksan alkuun mennessä.

Kolmekymmentäluku oli levotonta ja ristiriitaista aikaa. Toisaalta maa uudistui ja oli tietynlaista nousukautta, toisaalta tapahtui joukkovainoja ja hädän enteet sävyttivät ihmiseloa. Vain harvat kylät säästyivät vainoilta. Nyt on julkistettu vainottujen piiriä ja kyläkohtaisia luetteloja. Niistä löytyy myös muutaman kymmenen rajakontulaisen nimi. Harva perhe sai nukkua rauhassa siihen levottomaan aikaan.

Senaikaisista ristiriidoista puheen ollen muistutettakoon, että nuorilla oli mahdollisuus opiskella, hankkia keski- ja korkeakoulusivistys. Maalaistyttöjä ja -poikia lähti kaupunkeihin opiskelemaan ammattikouluissa, opistoissa ja korkeakouluissa. Toiset hakeutuivat Viteleessä toimineeseen konemieskouluun. Lukuvuoden alussa nuorten määrä kylässä väheni. Monilta nuorilta oli vangittu sukulaisia. He saivat helposti potkut ammattikoulusta tai opistosta eikä heitä hyväksytty nuorisoliittoon, mikä sulki tien korkeakouluun.

Köyhiä perheitä oli kylässä vähän. Kyläläisten toimeentulo oli pääasiassa hyvä. Ihmiset tekivät työtä, pyrkivät parempaan eivätkä tahtoneet ajatella pahaa, mutta jatkuvat keskustelut ja viestit kansanvihollisista ja vahingontekijöistä lietsoivat heihin levottomuuden, epävarmuuden ja pelon tunnetta. Monia miehiä syytettiinkin tihutyöstä ja vahingon aiheuttamisesta. Viljankorjuun aikana lyhteitä koottiin pieniin pieleksiin. Ruista ei voitu puida ajoissa, koska amerikkalaista puimuria käytettiin muissa töissä. Jatkuvat sateet kastelivat pieleksiä joita ei peitetty kunnolla. Tämän takia lyhteitä mätäni. Asia tulkittiin
127

tihutyöksi. Kylään saapui tutkintalautakunta sitä selvittämään. Ensin kuulusteltiin työryhmien johtajia, sitten miehiä jotka olivat laittaneet lyhteitä pieleksiin. Kaksi Levojev-sukunimistä miestä, jotka eivät olleet meille sukua, vangittiin, samoin Ivan Artijev, Pjotr Denojev, Mihail Petrov ja Aleksei Gappojev. Kaksi viimeksi mainittua päästettiin pian vapaaksi, muut tuomittiin vankileirille, josta kukaan heistä ei enää palannut. Näin suoritettiin puhdistuksia rajavyöhykkeellä. Rajavartioaseman päällikkö Gavrilov intoili erityisesti vainojen aikana.

Sodan kynnyksellä

Kaikki tajusivat että sota on väistämätön. Näimme että rajavartiolaiset valmistautuvat sotatoimiin. Sotavalmisteluja tehtiin myös Suomen puolella. Erilaisia linnoituksia rakennettiin Rajakonnun ympäristöön rajan molemmin puolin. Vuonna 1937 kylään saapui pioneeripataljoona. Kylän ympärille rakennettiin kolmen metrin korkuinen aita jossa oli neljä riviä piikkilankaa. Kylä muistutti nyt vankileiriä. Piikkilankaan ripustettiin havuja, mukamas naamioinniksi. Mutta Suomen puolella Mansilassa oli kolmekymmentä metriä korkea tähystystorni, josta Rajakontu näkyi erinomaisesti.

Sitten sotilaat rakensivat uuden tien Kavainoon ja alkoivat rakentaa tulikorsuja, bunkkereita ja muita linnoitteita. Kylän ympärille rakennettiin yhteensä kymmenisen eri linnoitetta, tosin osa niistä jäi keskeneräiseksi. Sodan alettua näistä lujatekoisista puolustuslaitteista ei ammuttu laukaustakaan. Ehkä näin olikin parempi, koska tulikorsujen sijoittaminen kylän lähelle oli tehnyt kyläläisistä sodan panttivankeja.

Honkin lohkotilalle rakennettiin kasarmeja ja asuintaloja upseereille. Vuosina 1937—1938 sotilaat asuivat maamajoissa. Varusmiehillä oli iso sikala ja paljon nautakarjaa. Karjaa paimennettiin Uudenpellon metsikössä, jottei sitä näkyisi Suomen puolelle. Talousasiatkin pyrittiin jostain syystä pitämään salassa.

Kolmekymmentäluvun lopussa Rajakontuun saapui töihin paljon muualta värvättyjä nuoria. Heidät majoitettiin kolhoosin ruokalarakennukseen. Sieltä aina tuoksui maukkaalle ruoalle. Rakennusmiehiä muonitettiin hyvin armeijan ruokavarastoista. He tekivätkin työtä kunnolla. Laastia tuotiin rakennustyömaille autoilla Laatokan rannasta, jossa oli betonimylly. Hyvälaatuista betonia ja sementtiä tuotiin sinne proomuilla. Lastaus- ja purkaustöitä tehtiin pääasiassa käsin, rakennuskoneiden asemesta käytettiin lapioita ja työntökärryjä. Silti työt etenivät nopeasti. Mutta syksyllä 1939 rakennustyömaat hiljenivät. Rakennusmiehet käskettiin jonnekin muualle tärkeämpinä pidettyjä linnoitteita rakentamaan.

Rakentajien lähdettyä Rajakontuun alkoi saapua jalkaväkiyksiköitä. Miehiä majoitettiin maamajoihin Viteleen tien varressa. He eivät olleet kaaderijoukoista, vaan vasta palvelukseen kutsuttuja varusmiehiä tai reserviläisiä. Miehet oli mobilisoitu sotilasvalmennusta saamaan. Rykmentin esikunta toimi meidän talossa. Minä ja Nikolai Arestov teimme silloin työtä kylän radioasemalla. Sotamiehetkin asensivat sinne omat radiolaitteet, mutta he järjestivät radiolähetyksiä harvoin. Nikolai ja minä jatkoimme työtä ikään kuin mitään erikoista ei olisikaan tapahtunut. Sotajoukkoja saapui yhä vain lisää. Niitä majoitettiin
128

pitkin rajaa. Mitään maansiirtotöitä Rajakonnun lähettyvillä ei enää tehty. Suomen puolellakaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään merkillistä. Kunnon kenttä-kiikari roikkui esikuntahuoneen seinällä ja kun ketään ei ollut paikalla katselin kiikarilla Suomen puolelle. Näkemäni ei poikennut rauhallisesta arkielämästä.

Talvisota

Vuonna 1939 heti heinänteon jälkeen monet kotikylämme miehet kutsuttiin sotaväkeen. Heidän joukossaan oli myös Pekka-veljeni. Pojat lähetettiin maineettomaan talvisotaan.Monet heistä, kuten esimerkiksi Ivan Larijev, Vasili Larionov ja Aleksandr Paskov, eivät enää palanneet kotiin. Veljeni palasi talvisodasta invalidina. Hän oli palelluttanut jalkansa. Samoin oli käynyt myös Petroville. Sotatalvi oli erittäin ankara, mutta aina tammikuuhun saakka sotamiehiltämme puuttui lämpimiä jalkineita.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939. Neuvostojohto oli suunnitellut salamannopeaa iskua. Suomalaisten vastarinta oli aikomus murtaa enintään kuukaudessa. Kuusisen johtama Terijoen hallitus oli jo valmiina astumaan remmiin Suomessa. Neuvostojoukkoja ei edes vaatetettu eikä varustettu kunnolla. Vastoin odotuksia suomalaiset puolustautuivat sinnikkäästi ja taitavasti, sotatoimet kestivät suunniteltua pitempään. Ankarat pakkaset huononsivat kevyesti puettujen puna-armeijalaisten tilannetta. Monet heistä palelluttivat jalkansa tai kätensä.

Joulukuun 1. päivänä 1939 Rajakonnun asukkaat evakuoitiin Viteleeseen. Mukaan saatiin ottaa vain kaikkein välttämättömimmät tavarat. Viteleeseen siirrettiin myös kolhoosin karja. Meidän perhe majoittui siellä vaarini, äitini isän taloon. Monet muutkin kyläläiset pääsivät asumaan sukulaistensa tai tuttaviensa koteihin. Osa rajakontulaisia lähetettiin Tuuloksen kylään. Näin Rajakontu puhdistettiin epäluotettavista kanta-asukkaista, vaikka siellä ei tapahtunut mitään sotatoimia.

Kolhoosin radioasema niin ikään evakuoitiin. En tiedä miksi: mehän saimme täten mahdollisuuden kuunnella Suomen radiota. Jo sodan jälkeen kuulin Suomen radiosta että Puna-armeija menetti talvisodassa peräti 37 000 ja Suomen joukot 45 000 henkeä. Silloin näihin lukemiin uskottiin, mutta vasta myöhemmin, 60-luvulla, selvisi että neuvostojoukkojen tappiot olivat paljon suuremmat ja suomalaisten moninkertaisesti pienemmät niihin verrattuina. Tämä johtui eri syistä. Ensiksikin, talvisota oli meikäläisille hyökkäystä ja suomalaisille puolustusta. Hyökkääjiä kaatuu aina paljon enemmän kuin puolustautuvia. Suomalaisten puolustusasemissa oli hyödynnetty sen ajan parhaita sota-teknisiä saavutuksia. Toiseksi, Puna-armeija aloitti sodan huonosti vaatetettuna ja varustettuna, parhaat kenraalit ja marsalkat oli tuhottu vainojen aikana ja joukkojen johdossa oli ylistettyjä mutta lahjattomia komentajia. Sota oli epäsuosittu, sillä monet eivät uskoneet että pieni Suomi olisi hyökännyt ensimmäisenä Neuvostoliittoon. Sotavangiksi joutumista ei annettu puna-armeijalaisille anteeksi. Suomesta sotavankeudesta palanneita ammuttiin synnyinmaan pettureina. Eräs rajakontulainen mies joutui suomalaisten vangiksi ja uskalsi palata kotiin sodan päätyttyä. Hänet vangittiin heti ja teloitettiin pian ampumalla.

129

Pian talvisodan alettua Rajakonnun asukkaat palautettiin kotikylään. Sinne alettiin tuoda kaatuneiden puna-armeijalaisten ruumiita. Ne tuotiin saunoihin, joiden isännät saivat käskyn pestä ja pukea ruumiit puhtaisiin vaatteisiin. Kylän miehet tekivät ruumisarkkuja vastahöylätyistä laudoista. Mutta näitä sotilaallisia kunnianosoituksia suotiin kaatuneille vain sodan alussa. Sodan pitkittyessä kaatuneita tuotiin kylään yhä enemmän. Ampumahaavoja oli harvoilla, sotamiehiä kuoli pääasiassa miinanräjähdykseen. Puna-armeijalaisten vaatetuksena olivat manttelit ja kengät, upseereilla oli puoliturkkeja ja saappaita. Kun kuolleiden määrä oli lisääntynyt tuntuvasti, tuli käsky haudata ruumiit veljeshautoihin ja niissä tamineissa joihin vainajat oli puettu.

Pian kuolleita lakattiin tuomasta Rajakontuun. Salmin ja Karkun valloituksen jälkeen haavoittuneita ja kuolleita kuljetettiin selustaan Laatokan rantaa myötäilevää alatietä pitkin. Veljeshautoja alkoi ilmestyä Viteleeseen, Aunukseen, Alavoiseen ja Lotinapeltoon. Kaatuneita haudattiin melkein salaa, jotta todelliset tappiot eivät paljastuisi.

Meidän suunnalta Suomen puolelle kulki yksi ainoa tie, jota ei voitu kiertää: tien molemmin puolin oli metsää, soita ja järviä. Suomen sodanjohto oli huomioinut tämän seikan ja miinoittanut tien mitä perusteellisimmin. Paljon puna-armeijalaisia kaatui suomalaisten tarkka-ampujien luoteihin. Meikäläiset käyttivät heistä käki-nimitystä, koska nämä istuivat tuntikaupalla liikahtamatta puussa uhreja väijymässä. He ampuivat erinomaisen tarkkaan. Tarkka-ampujat olivat ammattimetsästäjiä, heillä oli lämmin ja mukava vaatetus. Nämä ampujat pystyivät pitkään istumaan tai loikomaan väijyksissä ja häipyivät sitten paikalta kuin aaveet.

Puna-armeijalaiset eivät olleet valmiita vastaamaan tällaiseen taktiikkaan. Meikäläisten sotamiesten taisteluhenki alkoi lannistua heti sodan alussa. Komentajat näkivät että hyökkäys on epäonnistumassa ja menetykset kasvussa, ja silloin joukkojen vahvistukseksi lähetettiin hiihtopataljoonia Siperiasta. He olivat hyvin koulutettuja ammattitaitoisia sotamiehiä, mutta turhan painava varustus teki heistä helppoja maaleja suomalaisten luodeille. Suurin osa heistä menehtyi jo ensimmäisissä taisteluissa. Pahiten kärsi mottiin joutunut 18. divisioona. Monet sotilaat ja upseerit kaatuivat taisteluissa, toiset paleltuivat kuoliaiksi ja menehtyivät nälkään. Piiritetyt söivät kaikki hevoset ja nahkavyöt. Divisioonan komentaja teki itsemurhan. Sitten ala- ja ylätietä pitkin alkoi tulla vahvistusta. Miehiä, ammuksia ja muonaa tuotiin autoilla, samat autot veivät selustaan kuolleita ja haavoittuneita. Autojen lavat peitettiin pressulla. Tie oli kehnossa kunnossa. Kävin Vitaleessä kolhoosin radioaseman kalustoa noutamassa. Matka olisi taittunut jalkapatikassa nopeammin.

Rintamalle kulkiessaan Puna-armeijan joukkoja pysähtyi yöksi Rajakontuun. Joskus kylään pysähtyi kokonaisia autokolonnia ja sotamiehiä majoittui joka taloon. Pakkaset olivat niin kovia ettei metalli kestänyt ja autoja meni rikki. Niitä korjattiin suoraan kylässä, liitereissä ja muissa piharakennuksissa. Kylän konemiehet auttoivat puna-armeijalaisia. Iltaisin juhlittiin. Niistä taloista, jonne puna-armeijalaisia majoittui, kuului musiikkia ja lauluja. Sotilailla oli tarpeeksi viinaa, se oli pullotettu sadan gramman pikkupulloihin. Kyläläiset eivät kieltäytyneet ryypystä ja joivat yhdessä sotamiesten kanssa. Sattui sellaistakin että kylän pojat kiipesivät salaa autojen ohjaamoihin ja heittelivät viinapulloja lumeen kerätäkseen ne myöhemmin. Lihasäilykkeisiin sen sijaan ei koskettu koska tajuttiin: sotamies tarvitsee sotiakseen kunnon muonitusta.
130

Kun meidän radioasema alkoi toimia uudestaan, radiolähetykset kertoivat sotauutisia. Niissä kerrottiin että uljaat Puna-armeijan joukot ovat muka murtamassa hajotetun vihollisen vastarintaa. Me emme saaneet muuta informaatiota ja uskoimme näihin uutisiin. Todellisuudessa asiat olivat toisin. Neuvostojoukot olivat juuttuneet Pitkärannan lähettyville eivätkä pitkään aikaan pystyneet sitä valloittamaan. Käsnäselän tien suunnalla meidän rykmenttejä joutui mottiin ja tätä seutua alettiin kutsua myöhemmin Kuolemanlaaksoksi. Vahvat linnoitteet sulkivat Aunuksen suunnalta etenevien punajoukkojen tien.

Parhaat kolhoosin hevoset otettiin armeijan käyttöön. Kerran tuli käsky viedä Salmiin parikymmentä parasta hevosta eivätkä ne enää koskaan palanneet kolhoosiin. Ajomiehet palasivat Rajakontuun autokyydissä. Hevoset vietiin, mutta viljanluovutus- ja puunkorjuutavoitteita ei pienennetty lainkaan. Siinä oli kova pähkinä kolhoosin hallinnon purtavaksi.

Esikunta muutti meidän talosta muihin tiloihin. Esikunnassa oli työssä paljon kauniita nuoria naisia. Hekin pitivät sotilasunivormua. Tytöt ja esikunnan upseerit lemmiskelivät keskenään. Esikunnan työntekijät myivät sotasaaliita, joiden alkuperä oli joskus hyvinkin arvelluttava.

Sotatoimet eivät koske välittömästi Rajakonnun kylää. Muistaakseni vain kerran suomalainen lentokone pudotti muutaman pommin kylän lähettyville, mutta ne eivät aiheuttaneet vahinkoa asukkaille.

Vuoden 1940 alussa alettiin värvätä vapaaehtoisia Suomen kansanarmeijaan. Vapaaehtoisten piti osata suomea tai karjalaa. Suomen vastaisen sotaseikkailun onnistuessa nämä joukot esiintyisivät Suomen armeijana. Vladimir Lusin, Vasili Pekkarev, Nikolai Titov ja eräät muut rajakontulaiset liittyivät kansanarmeijaan. Vapaaehtoisille annettiin puolalainen univormu. Myöhemmin sain tietää, että puolalaisia sotilaspukuja saatiin tarpeeksi armeijan varastoihin sen jälkeen kun Neuvostoliitossa oli teloitettu 22 000 puolalaista upseeria. Silloin Rajakonnun pojat eivät tienneet, mistä olivat peräisin heidän saamansa epätavalliset ja mukavantuntuiset sotilaspuvut. Kansanarmeijan joukkoja lähetettiin Pitkärannan suunnalle kylämme ohitse. Sen joukkoja oli Karkussa puolustamassa selustaa Laatokan suunnalta. Puna-armeijan joukot eivät millään onnistuneet valloittamaan Pitkärantaa. Suomalaiset olivat muuttaneet lähikalliot valloittamattomiksi linnoituksiksi. Myös Laatokan saaret olivat suomalaisten käsissä. He tulittivat sieltä käsin puna-armeijalaisten asemia. Kansanarmeijan joukot saivat tehtäväkseen suojata selustaa suomalaisten hyökkäyksiltä ja odottaa Suomen porvarihallituksen luhistumista.

Vapaaehtoiset aseistettiin, varustettiin suksilla ja lähetettiin hiihtoretkelle. Jo ensimmäinen kahdentoista kilometrin hiihtoretki oli kansanarmeijalaisille kova koetus. Kokemattomien hiihtäjien ulkonäkö herätti meissä karjalaisissa säälin tunteen, itse osasimme hiihtää ja hoitaa suksia kunnolla. Samaan aikaan satuin näkemään Rajakonnun ja Karkun tienhaarassa kuorma-autoja, jotka olivat täynnä nääntyneitä, laihtuneita ja repaleisia puna-armeijalaisia. Näin pelastettiin tuhoutuneen 18. divisioonan rippeitä.

Heti talvisodan alettua Rajakonnun rajavartioasema lakkautettiin. Valtionraja oli määrä siirtää kauas Suomen puolelle, niin kuin kävikin. Kovista kielloista huolimatta hiihdimme joskus suomalaisiin kyliin. Talot olivat tyhjiä, mutta kalusteet koskemattomia, ikään kuin isännät olisivat aikoneet palata pian koteihin. Navetoista löytyi ammuttua karjaa. Liitereissä oli erilaisia koneita: kylvö- ja niittokoneita, viskureita, separaattoreita. Näin ensimmäistä kertaa
131

käsikäyttöisiä vesipumppuja. Talot olivat siistejä ja mukavasti kalustettuja. Kaikki tämä oli jäänyt sodan jalkoihin ryöstettäväksi. Lattialla lojui revittyjä vaatteita, paremmat tavarat oli jo todennäköisesti anastettu sotasaaliina. Selustassa, esimerkiksi Rajakonnun esikunnassa, käytiin silloin vilkkaasti sotasaaliskauppaa.

Lyhyt rauha

Talvisodan viimeiset laukaukset ammuttiin maaliskuussa 1940. Neuvostoliiton oli pakko lopettaa sota ja kummankin maan kansa sai huokaista helpotuksesta.

Sodasta palanneet joukot eivät viipyneet Rajakonnussa. Miehiä vietiin autoilla Lotinapeltoon. Suojärven suunnalta joukkoja palautettiin rautateitse. Myös kansanarmeijan vapaaehtoisia palasi kotiin. He pitivät mielellään sotaväessä saamaansa univormua, koska se miellytti kylän tyttöjä. Pian pojat hajaantuivat kuka minnekin. Koko porukasta jäi kylään vain Nikolai Titov. Olimme hänen kanssaan ystäviä.

Kolhoosin asiat sujuivat huonosti. Hevosia ei palautettu, monet työntekijät olivat kaatuneet talvisodassa, toiset taas muuttaneet muualle sodan päätyttyä. Kolhoosin puheenjohtaja Mihailov ei osannut hoitaa talousasioita kunnolla eikä ottanut varteen kokeneiden miesten neuvoja. Johtajan saamattomuus pahensi muutenkin hankalaa tilannetta.

Suomen luovuttamille alueille alkoi saapua muualta värvättyä väkeä. Uudisasukkaita tuli Valko-Venäjältä, Tatariasta, Smolenskin alueelta ja muualta. Nämä ihmiset olivat oikeita ryysyläisiä: heidän vaatteensa olivat repaleisia, niin lapsilla kuin aikuisilla oli virsut jalassa, monilla miehillä ei ollut edes housuja ja he kuljeskelivat kalsongit jalassa. Värvättyjä majoitettiin suomalaisten jättämiin taloihin. Heille annettiin entisten isäntien omaisuutta sekä rahaa ostoksiin. Uudisasukkaat alkoivat heti pian keittää pontikkaa ja valmistaa kiljua. He juopottelivat eivätkä lainkaan tahtoneet tehdä työtä. Valitettavasti pontikka ja kilju juurtuivat pian kotiseutumme maaperään.

Kuten jo mainitsin, olin ystävystynyt ja pian rakastunut Ira Vasiljevaan. Ystäväni Kolja Titov oli ihastunut Iran ystävättäreen Katja Afanasjevaan. Olimme ujoja ja arkailimme jopa käydä klubilla tanssiaisissa. Olin silloin vasta seitsemäntoistavuotias, mutta rakkaus valtasi minut kuin vihuri. En osannut enkä uskaltanut kertoa tytölle omista tunteistani. Mutta mitä kauemmin kannoin itsessäni rakkauden salaisuutta, sitä polttavampi oli halu tunnustaa rakkauteni Irinalle...

Syksyllä 1940 lumi satoi maahan varhain. Yhtä yllättävänä tuli päätös nuorisoliittolaisten lähettämisestä metsätöihin. Näissä merkeissä meidät kutsuttiin Aunukseen nuorisoliiton piirikomitean järjestämään neuvottelukokoukseen, jossa meille puhui Karjalan nuorisoliittojärjestön johtaja Juri Andropov. Hän kehotti kiihkeästi nuorisoliittolaisia osallistumaan puunkorjuusuunnitelman täyttämiseen.

Rajakonnussa oli silloin nelisenkymmentä nuorisoliittolaista. Nuorisoliittojärjestön uudeksi sihteeriksi valittiin Fjodor Rodionov, joka toimi verotarkastajana. Hän nautti niin nuorten kuin aikuistenkin kunnioitusta. Kuri oli tiukka ja me noudatimme tarkkaan nuorisoliiton sääntöjä.

Käsky mennä metsätöihin ei minua erityisemmin innostanut, sillä tiesin
132

hyvin miltä savottahommat tuntuvat. Siksi suhtauduin tähän tehtävään mitä vastuuntuntoisimmin. Kolhoosi antoi käyttööni Leimo-nimisen hyvän hevosen ja minut määrättiin puunajoon. Ajoimme puuta leimikoilta Kaukajärven laanille. Asuimmekin Kaukajärvellä. Meidät majoitettiin parakkiin, joka oli aikaisemmin ollut rajavartiolaisten käytössä. Myöhemmin ajoin puuta Suurmäen tienoilla, jossa isäni, vaarini ja esi-isänikin olivat tehneet aikoinaan savottahommia... Työpäiväni alkoi aamuseitsemältä ja kesti noin kaksitoista tuntia. Työn jälkeen palasin parakille, vaihdoin pukimet ja hiihdin Rajakontuun. Matka taittui nopeasti ja minä ennätin illalliselle kotiin. Peseydyin ja söin nopeasti, minun kun oli kiire tavata Irina. Tapasimme melkein päivittäin ja puheenaiheita riitti aina aamuyöhön saakka. Nukahdin pariksi tunniksi ja sitten äitini jo herätteli minua töihin. Hän sääli minua ja pyysi nukkumaan enemmän. Olin nuori enkä tuntenut väsymystä. Aito rakkaus antoi minulle tarmoa ja elämänvoimaa.

Savottatyöt kestivät huhtikuuhun saakka. Työkuri oli kova. Vartin myöhästyminen töistä tiesi puolen vuoden vankeustuomiota. Työnjärjestelykin muistutti pikemmin vankileiriä. Kun metsätyöt päättyivät, pyysin päästä takaisin radioasemalle, mutta kolhoosin puheenjohtaja Vokulajev vastasi tylysti: "Menet kolhoosiin." Päätin käydä Aunuksessa oikeutta etsimässä. Piirin tietoliikennelaitoksessa minulle sanottiinkin että kuulun tähän laitokseen ja saan olla tottelematta kolhoosin puheenjohtajan käskyjä. Kaiken kukkuraksi minulle tarjottiin työtä Aunuksen radiokeskuksessa. Se oli minulle kunnon harjoittelua. Myöhemmin, sodan kynnyksellä, pääsin radioasentajaksi Rajakontuun. Keväällä 1941 minut lähetettiin taisteluhautoja kaivamaan. Pian minut vapautettiin näistä töistä, koska lääkintäalan, rautatie- ja tietoliikennelaitoksen työntekijät katsottaisiin mobilisoiduiksi sotatoimien oloissa.

Suuri isänmaallinen sota

Isänmaallisen sodan kynnyksellä Rajakonnun elämä oli levotonta. Lähimetsistä löytyi suomalaisia lentolehtisiä. Niissä karjalaisia kehotettiin suojautumaan metsiin, vahingoittamaan yhteyslinjoja ja muuta kiinteistöä, häiritsemään karjan evakuointia. Suomi valmistautui sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Muistan hyvin sodan ensimmäisen päivän. Sen aattona lauantaina kävimme Irinan kanssa klubilla tanssimassa. Olimme olleet naimisissa vasta muutaman viikon ja mielemme teki yhä tanssiaisiin ja illanviettoihin. Palasimme kotiin myöhään, mutta jo ennen kuutta Ira herätti minut töihin. Join aamuteen, nousin polkupyörän selkään ja ajoin työhön radioasemalle. Olin hieman myöhässä ja tunsin helpotusta kun sain laitteet toimimaan. Mieltä lämmitti että minun ansiostani kyläläiset saavat kuunnella aamuisin uutisia ja piristävää musiikkia.

Äkkiä radio kertoi että myöhemmin välitetään tärkeä hallituksen tiedonanto. Natsi-Saksa oli aloittanut sodan Neuvostoliittoa vastaan. Sota oli taas kerran mullistanut ihmisten elämän.

Tietoliikennelaitoksen työntekijänä minut katsottiin mobilisoiduksi. Olimme yhä siviilipukimissa, mutta saimme kiväärit. Yhteyslinjat menivät usein epäkuntoon, ne piti korjata nopeasti ja tällaisella matkalla saattoi joutua vihollisen väijyksiin. Olin vasta täyttänyt kahdeksantoista enkä ollut vielä ehtinyt
133

saada kutsua asepalvelukseen. Sisimmissäni olin valmis menemään sotaväkeen. Mutta toisaalta oli niin sääli erota Irinasta, vanhemmistani ja omaisista, omasta kodistamme ja rakkaaksi käyneestä elämänjärjestyksestä...

Sodan toisena päivänä kylän miehiä ja poikia kokoontui aamukymmeneltä kyläneuvoston talolle. Osalla heistä oli jo palvelukseenastumismääräykset. Monet ikäkumppanini eivät vielä ajaneet partaansakaan, eivät olleet koskaan tunteneet tytön suudelmaa huulillaan. Sinä päivänä he lähtivät kotikylästään ja heidän tiensä kulki tuntemattomaan...

Alokkaat viettivät vuorokauden Aunuksessa, josta heidät lähetettiin Lotinapeltoon. Siellä he saivat määräyksen omiin joukko-osastoihin. Monet eivät ehtineet oppia edes sotamiehen aakkosia kun jo joutuivat taistelujen kiirastuleen. Monet näistä huonosti koulutetuista ja aseistetuista maanmiehistäni kaatuivatkin heti ensi taisteluissa.

Sodan alussa armeijaan kutsuttiin kaikkien kansallisuuksien neuvostokansalaisia, myös saksalaisia, suomalaisia ja Baltian poikia. Myöhemmin nämä ja eräät muut kansallisuudet katsottiin epäluotettaviksi ja heihin kuuluvia alettiin lähettää työarmeijan leireihin Siperiaan ja Kazahstaniin. Minäkin olin vähällä joutua sinne.

Heti sodan alettua selvisi että Suomi liittyy pian siihen Saksan liittolaisena. Näin kävikin. Pakolaisia tulvi pois Pitkärannan piiristä. Rajakonnunkin asukkaat evakuoitiin. Kylä autioitui. Meitä jäi sinne kahdeksan miehen vartiosto. Komentajana toimi Vokulajev. Meillä oli metsästyspyssyjä ja kivääreitä. Majoituimme koulun asuntolaan ja päivystimme vuorotellen kyläneuvostossa puhelimen ääressä.

Hyvästelin Irinan Potasevin talon vieressä. Ero oli liikuttava ja haikea. Emme tienneet kuinka pitkäksi aikaa erosimme ja milloin tapaamme uudestaan. Vihollinen eteni, mutta kukaan ei näyttänyt valmistautuvan vastarintaan. Mitään taistelujoukkoja ei kulkenut Rajakonnun kautta. Poikkeuksena oli vain vähälukuinen Aunuksen hävittäjäpataljoona. Siihen kuului vapaaehtoisena myös minun maanmieheni kuusitoistavuotias Vladimir Potasev. Hänen isänsä oli lähtenyt rintamalle viikkoa aikaisemmin.

Pidimme yhteyttä Aunukseen ja Viteleeseen. Pitkärantaan sai yhteyden vain entiseltä rajavartioasemalta käsin. Pakolaisvyöry sen kun lisääntyi. Vihollinen alkoi tulittaa Rajakontua Mansilan suunnalta. Sain käskyn poistaa puhelimen tai tuhota sen. Näin kylän kadulla satuloidun sotahevosen, tosin ilman ratsumiestä. Halusin jo hypätä satulaan kun Trohkijevin talolta juoksi puna-armeijalainen huutamassa etten koskisi hevoseen. Yritin selittää hänelle että olen täyttämässä tärkeää tehtävää, mutta hän ei uskonut siviilipukuisen sanoihin. Rajavartioaseman rakennukset syttyivät tuleen. Alkoi taistelu kylästämme. Meidät lähetettiin Kaivanoon ottamaan selvää tilanteesta, mutta pääsimme vain Honkin lohkotilalle saakka. Selvisi että Rajakonnussa on meikäläisiä ja palasimme sinne. Aunuksen hävittäjäpataljoonan miehet kaivoivat ampumahautoja ja valmistautuivat taisteluun. Heidän joukossaan oli tuttaviakin. Tunsin Vasili Pekkarevin ja Vladimir Lukinin. Vasili kaatui pian ja Vladimir joutui sotavangiksi. Häntä kehotettiin liittymään Suomen armeijaan, mutta sodan jälkeen mies palasi kotiin. Hän oli vuosia vankileirillä, sairastui keuhkotautiin ja kuoli Leningradissa vapautumisensa jälkeen.

Peräännyimme monen mutkan kautta Aunuksen suuntaan. Autioituneesta Tuuloksen kylästä löytyi eräs mummo, joka tiesi kertoa että rajakontulaisia on
134

Sändebassa. Olin sillä kertaa hevosen selässä ja laukkasin sinne. Pakolaisjoukko muistutti karjalaumaa. Kaikesta sekasotkusta huolimatta löysin vanhempani ja vaimoni. Irina raahasi minun polkupyörääni, jonka renkaissa ei ollut ilmaa. Käskin jättämään sen. Nyt oli tärkeintä selvitä hengissä. Valjastimme ratsuni ja pääsimme Aunukseen, jossa hyvästelin perheeni, mutta minut jätettiinkin sikäläisen tietoliikennelaitoksen palvelukseen. Näin alkoi sotapalvelukseni.

Tietoliikennelaitoksen talon naapurissa oli sotilaskomissariaatti. Sinne saapui päivittäin lähikylien poikia ja miehiä. Sukulaiset ja omaiset olivat heitä saattamassa. Siinä ryypättiin, laulettiin, tanssittiin ja itkettiin vuorotellen. Aurinkoinen kirkas sää suosi ajanviettoa ulkoilmassa. Useimmat meistä uskoivat yhä että Puna-armeijan joukot murskaavat pian fasistihyökkääjät. Emme silloin osanneet aavistaa että suuri sota kestää neljä pitkää vuotta.

Laitoksen käytössä oli kaksi autoa. Meidän tehtävänämme oli turvata yhteys Keskijärvelle saakka, kauempana oli jo Prääsän laitoksen vastuualue. Vastuualueemme vaarallisin paikka oli Koveron tienoilla. Suomalaiset vahingoittivat usein yhteyslinjoja juuri siellä.

Kerran Koveron lähettyvillä löysimme tienvarressa kumossa olevan henkilöauton, jossa oli kuolleen kuskin ruumis. Se oli ilmeisesti punaupseerin auto. Suomalaiset olivat todennäköisesti ottaneet matkustajat vangeiksi ja vieneet heidät mukaansa. Iltapimeään saakka haravoimme lähimetsiä, muttei mitään jälkiä löytynyt. Saimme linjan kuntoon ja palasimme Aunukseen. Juuri palatessani Ira oli tanssiaisissa meidän talon toisessa kerroksessa. Minä kauhduin: mies on muka vaarallista tehtävää täyttämässä ja vaimo sen kun heiluu kevytmielisesti tanssiaisissa. Tämä taisi olla ainoa riitamme. Olin väärässä, sillä Ira oli tansseissa hyvien ystävien ja tuttavien seurassa. Siitä lähtien Ira ei käynyt ilman minua tansseissa eikä muissa huvitilaisuuksissa.

Elimme onnellisesti yhdessä vähää vaille puoli vuosisataa. Irina kuoli Neuvostoarmeijan päivänä 23. helmikuuta 1989.

...Syyskuun alussa suomalaiset joukot mursivat rintaman ja etenivät Aunuksen lähettyville. Oli selvää että Aunus joutuu pian vihollisen käsiin. Kaupungissa sytytettiin tuleen eri laitoksia, virastoja, kauppoja ja tavaravarastoja. Näin täytettiin käskyä ettei mikään saa jäädä viholliselle! Myöhemmin sodan jälkeen tajuttiin että tällainen tuhopolttaminen oli turhaa ja hyödytöntä. Se ei tuottanut paljonkaan vahinkoa viholliselle, mutta sodan päätyttyä piti rakentaa kaikki uudestaan. Mutta sodan aikana käskyjen tarkoituksenmukaisuutta ei harkittu, vaan ne täytettiin tinkimättä. Perääntyessämme vahingoitimme kaikin keinoin yhteyslinjoja: sahasimme poikki tolppia, katkoimme lankoja...

Yön aikana peräännyimme Syvärille saakka. Suurin osa meistä sai käskyn kaivaa taisteluhautoja Syvärin ja Vazenkajoen rantaan. Minä sain luvan saattaa vaimoni. Proomulla pääsimme Podporozjeen. Siellä tapasin kotikylän ihmisiä ja sain tietää, missä vanhempani ovat. Löysin heidät autioituneelta lohkotilalta, joka oli pienen järven rannassa.

Sattui niin että lähdin perheeni kanssa pitkälle ja raskaalle evakkomatkalle.

Proomuamme hinattiin Volgan alajuoksua pitkin. Proomu oli täpösen täynnä nääntynyttä, likaista ja nälkäistä väkeä. Ihmiset sairastivat, monilla oli täitä. Elämä proomulla oli helvettiä.

Äitinikin sairastui. Siitä alkoi perheemme tragedia. Meidät siirrettiin proomulta Klim Vorosilov -höyrylaivaan. Gorkin kaupungissa laivaa tankattiin. Sii-
135

nä selvisi että äitini on kadoksissa. Tutkimme kaikki paikat, muttei äitiä löytynyt mistään. Hänen kuollut ruuniinsa löytyi myöhemmin vedestä. Kukaan ei tiedä, heittäytyikö hän tahallaan laidan yli vapautuakseen sairauden aiheuttamista tuskista ja vapauttaakseen meidät taakasta vai putosiko veteen vahingossa.

Äidin ruumis nostettiin vedestä. Se käärittiin vanhaan peitteeseen ja vietiin pikkusaarelle, jonne äitini haudattiinkin. Kaukaa kotiseudulta löytyi äitini viimeinen leposija.

Vuosien päästä rakennettiin iso patoallas, veden alle jäi paljon saaria, rantamaita ja kyliä. Vesi peitti myös äitini haudan. Hän kuoli vedessä ja vesi suojelee hänen ikuista untaan.

...Sitten olin sodassa. Pitkistä raskaista sotataipaleista ja verisistä taisteluista pitäisi kertoa erikseen, erillisissä muistelmissa. Keväällä 1945 minut hyväksyttiin opiskelemaan panssarisotakouluun. Vihdoin palasin sotateiltä kotiin Rajakontuun.

Sodan jälkeen

Meidän kylä oli melkein täysin tuhottu ja poltettu. Kyläneuvosto ja kolhoosin hallinto toimivat Kavainossa kaksikerroksisen talon suojissa. Pyysin kolhoosin jäseneksi. Kolhoosin hallintoon kuului viisi henkeä. Ihme ja kumma, mutta minua ei hyväksytty kolhoosiin, vaikka olin kylän kanta-asukas ja sodassa haavoittunut rintamamies. Kolme viidestä hallinnon jäsenestä äänesti kuitenkin minun hyväksymistäni vastaan.

Vuonna 1946 minusta tuli Leppäsihän kone- ja traktoriaseman konemestariryhmän johtaja. Työasioiden vuoksi kävin usein Rajakonnun pajassa. Sen seppänä toimi silloin Mihail Mikkonen. Hän teki sepäntöitä minun tilauksestani. Ensimmäisen rauhankevään toukotöihin valmistauduttiin täyttä vauhtia. Suomesta palautettiin junilla sinne sodan aikana vietyjä maatalouskoneita. Ne olivat perusteellisen remontin ja huollon tarpeessa. Kunnon työtiloista, kalustosta ja varaosista oli kova puute. Näin alkoi sodanjälkeinen elämäni. Siinä oli niin hyvää kuin pahaakin. Uskoimme kuitenkin, että kotikylämme elpyy uudestaan, niin kuin oli käynyt monta kertaa aikaisemmin sen historiassa. Nämä toiveet eivät täyttyneetkään täydessä määrin. Rajakontu on jälleen autioitumassa ja maita on jäänyt heitteille. Tuhoa tapahtuu rauhankin aikana.

Uskon silti parempiin aikoihin, uuden elämän sykkeeseen vanhassa kylässä. Toivon että tuleva maanmiestemme polvi on viisaampi, sivistyneempi ja hyväntahtoisempi kuin nykyinen, ettei se joudu koskaan kokemaan niitä mullistavia järkytyksiä, joita on langennut meidän ja lastemmekin osalle. Minulla on kaksi poikaa ja tytär. Heillä on omia lapsiaan. Olen onnellinen että lapset ja lastenlapset jatkavat vanhaa sukuamme ja elämäntyötämme.

Muistelmat toimittanut Ivan Kostin
Suomentanut Armas Masin