Jaakko Levojev:
Rajakonnun poika muistelee, osa 1
 Carelia 8/1999  sivut 106-120

 ◄◄Sivuston alkuun 
     ◄ Rajakontu   

 

Levojevien talo Rajakonnussa
 
Carelia 8/1999   sivut 106-120

Olen vanha karjalainen mies. Takanani on melkein koko päättyvä vuosisata. Elämäntaipaleeni on ollut raskas ja opettavainen, mutta se ei ollut huonompi, vaan jopa parempi kuin monilla maalla asuneilla ikäkumppaneillani. Meidän perheemme selvisi kansalaissodan seurauksista ja valkosuomalaisten maahankarkauksesta, myöhemmin myös talonpoikaistalouksien yhdistämisestä kommuuneiksi ja kolhooseiksi. Vuoden 1937 veriset pyörteet eivät onneksi koskettaneet perhettämme, Jumala varjeli vanhempiani joukkovainojen aikaan. Jäin eloon sodassa. Elin pitkän elämän rakkaan vaimoni kanssa. Nuorena rakastuin häneen kiihkeästi eikä tunne hälvennyt vuosien mittaan. Olen pitänyt työnteosta ja osannut tehdä eri töitä. Mitä muuta mies tarvitsee ollakseen onnellinen? Minulla on kolme aikuista lasta. He kävivät joko ammatti- tai korkeakoulun. Kaikilla heillä on oma perheensä. Lapseni ja lastenlapsen! pitävät minusta hyvää huolta. Nyt elämäni ehtoolla minulla on kerrottavaa ja mietiskeltävää, joten päätin panna paperille näitä muistelmia eletystä ja koetusta.
 
Aluksi esittelen itseni Olen Jakov Mihailovitš Levojev. Asun yhäkin Rajakonnun kotikylässäni, joka kuuluu Pitkärannan piiriin. Alempana kuvattujen tapahtumien aikaan Rajakontu kuului tosin Aunuksen piiriin. Ennen talvisotaa kylämme rajoittui välittömästi Suomeen. Rajakonnun ja Suomen välillä oli
s. 106
 
 
vain pieni Mansila-joki. Joen toisella puolella oli samanniminen suomalainen kylä.
 
Kylämme historia juontaa juurensa hamasta menneisyydestä. Arkistoasiakirjat kertovat, että 1200—1300-luvulla esi-isämme perustivat näille maille etuvartioasemia puolustautuakseen vierasmaalaisten anastajien ryöstöretkiltä. Rajakontu oli myöhemminkin nimensä vertainen kylä. Kaikki valtionrajaan liittyvä herätti vielä muutama vuosikymmen sitten taisteluvalmiuden jännittävän tunteen. Näin oli varsinkin sodan kynnyksellä. Muistan hyvin sen ajan Rajakonnun. Täällä synnyin ja kasvoin, täältä lähdin sotaan. Tässä maassa lepäävät esi-isäni. Oma kohtaloni sekä sukumme kohtalo liittyvät erottamattomasti tähän maahan.
 
Olen usein ajatellut välittävätkö Karjalan nykyiset johtajat tällaisten kylien kohtalosta? Karjalaisen kantaväestön ongelmat ja huolet eivät tunnu kiinnostavan ketään. Paikallinen piirilehti käsittelee joskus sivumennen entisten suomalaisalueiden joitakin ongelmia sekä venäläisten ja suomalaisten keskinäissuhteita, niin meitä karjalaisia ei mainita vahingossakaan edes sanalla.
 
Karjalaisia asui Rajakonnussa jo vuosisatoja sitten. Levojev-sukunimi löytyy 1400-luvun maakirjoista. Harvat säilyneet dokumentit kertovat kuinka paljon koettelemuksia lankesi muinaisten maanmiesteni osalle. Kuitenkin raskaimmat routa-ajat sai kokea nykyinen vanhempi polvi. Minäkin kuulun tähän sukupolveen.
 
Tuntuu siltä ettei maanmiestemme elämä koskaan ollut rauhallista ja turvattua. Niinpä vuonna 1701 — varhaisimmista ajoista puhumattakaan — ruotsalaisjoukko yritti tunkeutua nykyisen Aunuksen piirin alueelle. Rajakonnun etuvartioaseman väki torjui hyökkäyksen niin rajusti, että vei ruotsalaisilta halun tehdä sotaretkiä näille maille. Sama aikakirja kertoo voitoista, joita Pietari Suuren hengenheimolainen kreivi Apraksin saavutti ruotsalaisista meidän seudullamme. Taisteluja käytiin silloin todennäköisesti myös Rajakonnun kulmilla.
 
Kotiseutumme luonto on karu. Ilmasto on oikukas ja vaihteleva. Maanviljelijän pitää ottaa tämä huomioon. Talonpojat turvautuivat toiminnoissaan omaan sekä aiempien miespolvien vuosisatojen mittaan kartuttamaan kokemukseen. Eikä tämä kokemus heitä pettänyt. Sama koski kalanpyyntiäkin. Laatokka totutti kalastajia oman luonteensa petolliseen häilyvyyteen, ja heidän oli pakko oppia sopeutumaan siihen. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta miehiä menehtyi Laatokan vesillä joka vuosi.
 
Menneinä aikoina Rajakonnun pelloilla viljeltiin ruista ja ohraa, vehnää ja tattaria, kauraa ja pellavaa. Kasvatettiin myös lanttua ja porkkanaa, punajuurta ja kaalia. Myöhemmin 1700-luvulla karjalaiset oppivat kasvattamaan perunaa, vielä myöhemmin kurkkuja. Sisukkaat ja taitavat kalamiehet saivat Laatokasta lohtaja nieriäistä, siikaa ja muikkua. Kala oli hyvänä lisänä maanviljelijän ruokapöytään. Laatokan apajat olivat hyvässä maineessa, ne ovat syviä eikä niissä ole paljon karikkoja.
 
Vierasmaalaisten ryöstöretket ja virkavallan sortotoimet häiritsivät vähän väliä karjalaisten työtä ja elämää. Niinpä vuonna 1907 osa vauraita talonpoikaistalouksia päätti erota kyläyhteisöstä. Tämä herätti muiden asukkaiden tyytymättömyyttä. Yhteisöstä eroaminen olisi ilmeisesti häirinnyt kylän talouselämän toimivuutta. Siksi toukokuussa 1908 kylään saapui äkkiarvaamatta kihla-
s.107
 

108

 
 
eenjäsenelle eikä vain miespuolisille, niin kuin oli tehty aikaisemmin. Tämä muutos antoi meidänkin perheellemme lisää noin puolitoista hehtaaria maata.
 
Leninin kuolinvuonna 1924 suurimmalla osalla Rajakonnun perheistä oli jo kaksi hevosta eikä hevosettomia ollut enää ollenkaan. Joka talossa oli vähintään kaksi lehmää. Hyvärotuisia vetohevosia ostettiin meidän kyläämme Suomesta.
 
Kylässämme asui erikokoisia perheitä, jotka erosivat toisistaan myös varallisuusasemaltaan. Isoja perheitä oli kuitenkin enemmän. Apulaisia varttui joka talossa. Taloudet kehittyivät ja tulivat toimeen omillaan. Muutamat isännät rakensivat omia myllyjä, pajoja ja verstaita. Kylästä löytyi oikeita tuhattaitureita. Toiset muurasivat uuneja, toiset tinasivat ja juottivat astioita, joku teki lasitöitä... Melkein kaikki talonpojat opettelivat useamman ammatin. Harva mies ei osannut tehdä itselleen korvoa tai tynnyriä, punoa tuohikesseliä, nikkaroida haravaa, kirveenvartta tai kelkkaa. Jotkut tekivät itse huonekalujakin.
 
Maanviljelyn ja kalanpyynnin ohella melkein kaikki karjalaiset miehet hankkivat leipänsä metsätöistä. Heti talven tultua miehiä lähti savotoille. Mäntyä ja kuusta kaadettiin aina kevätkelirikkoon saakka. Runkoja juonnettiin hevosilla ja pinottiin tienvarteen. Oksia karsittaessa havuja ei poltettu, vaan niitä käytettiin kotona karjanrehuna. Oksat kelpasivat sytykkeiksi. Samoin kuin kotona talonpojat toimivat metsässä kunnon isäntien tavoin. Niihin aikoihin jätteillekin keksittiin hyödyllistä käyttöä, mutta nykyisin varattukin puu jää usein leimikolle lahoamaan.
 
Kelirikon aikana hakattiin koivua polttopuuksi. Koivupuu antaa tiettävästi eniten lämpöä. Monet emännät väittävätkin että keitto on tukevampaa ja uuni säilyttää lämpöään kauemmin kun poltetaan koivua. Hakkuumiehet menivät metsään jalkaisin, he säästivät hevosiaan toukotöitä varten. Kun ensimmäisiä päiviä ilmestyi pelloille, aloitettiin lannanajo. Lantaa oli tarpeeksi joka talossa. Havupehkut olivat hyödyksi: lanta tuli kuohkeaksi kuin turve ja sitä oli helpompi lastata ja purkaa. Asiantuntijoiden mukaan tällainen lannoite varmisti hyvän sadon. Välittömästi ennen kyntämistä lanta levitettiin tasaisesti pitkin peltoa.
 
Toukotyöt mies kuin mies aloitti omalla tavallaan. Talonpoika oli itse sekä agronomi että urakoitsija. Hänen piti pitää mielessä monta eri seikkaa: onko pelto mäellä vai alangossa, millainen on sää ja mitkä ovat mullan lämpötila ja koostumus. Maanviljelijä pohjasi siinä esi-isiensä kartuttamaan kokemukseen. Kansanomaiset ennusmerkit korvasivat hyvinkin nykyisiä tieteellisiä ennusteita. Varmaa menestystä ne eivät tietenkään taanneet, mutta ovatko nykyisetkään ennustemenetelmät täysin luotettavia?
 
Ensimmäisenä kyntöpäivänä pellolle tulivat sekä vanhat että nuoret. Sitä ennen rukoiltiin Jumalalta suojaa kaikilta luonnonvahingoiita ja onnettomuuksilta. Kyntäminen ei ollut talonpojalle pelkästään kovaa työtä, vaan se tuotti iloakin: tekihän hän työtä oman perheensä hyväksi. Sanoohan sananlaskukin että työstään se mies elää.
 
Ennen toukotöitä levänneet hevoset vetivät auraa kuin leikiten. Tuoreen mullan tuoksu piristi maanviljelijän mieltä. Lintujen iloinen laulu juhlisti kevään tuloa. Aurinko antoi auliisti lämpöään vielä kylmälle maalle. Pian maasta työntyy esiin ensimmäisiä oraita ja ennen pitkää koko pelto on vihreänä mattojnna. Kyntäjä ja hänen apulaisensa eivät tunne toukotöiden aikana väsymystä
 s. 109

 

tai mielen levottomuutta, joka saattaa vallata heidät talvikaamoksen aikaan. Keväällä maanviljelijä unohtaa tautinsa ja pahoinvointinsa, ne eivät estä talonpoikaa uurastamasta eloon heränneellä vainiolla.
 
Kyntäjä kulkee auran tai aatran perässä eikä huomaa että hänen hevosensa on jo väsähtänyt. Pitää antaa sen levähtää, pitää riisua se valjaista ja päästää lähiniitylle nuorta ruohoa nyhtämään tai antaa sille pari kourallista kauroja. Myös kyntäjän väsyneet kädet kaipaavat lepoa. Mutta kevätpäivä on pitkä eikä aurinko kiirehdi laskemaan.
 
Vihdoin pelto on kynnetty. Nyt on äestyksen vuoro. Äkeitä tehtiin kuusenoksista. Ne olivat kevyitä ja kestäviä eivätkä särkyneet kiviin ja mättäisiin. Kun isäntä meinasi kylvää ruista, hän teki karhilla matalia vakoja. Niihin heitettiin siemeniä ja sama karhi peitti ne mullalla. Tämä oli toukotöiden viimeinen ja vaativin vaihe. Luulisi että nyt maanviljelijällä on aikaa levähtää. Eipä ollut. Piti esimerkiksi korjata kotipihan ja laidunmaiden aita. Harva perhe ei harrastanut kalanpyyntiä. Laatokka siinsi jo maanittelevasti ja kevättulva teki tuloaan. Kalamiehet tilkitsivät ja tervasivat veneitään, saattoivat kuntoon verkkoja ja pyydyksiä. Kun maa oli kuivunut, isäntäväki siivosi kotipihan ja kylän katua omien rakennustensa luona. Rajakonnun kylä oli kaksi kilometriä pitkä, muttei missään näkynyt roskia tai niittämätöntä rikkaruohoa, ei edes takapihoilla.
 
Sitten heinäntekokin ennätti ajallansa. Viikkoa ennen sen alkua niittäjät saivat käsilleen pientä lepoa. Ruokapöydässä emäntä yritti varata heille parhaat palat: eihän heinänteko heikoilta sujunut. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sunnuntaisin ei tehty töitä.
 
Sunnuntaina tasan puolenpäivän aikaan perhe kokoontui ruokapöytään. Sunnuntaiateria koostui muutamasta ruokalajista. Ellei paastottu, keitettiin keittoa lihasta ja kaalista; paaston aikaan tarjottiin kala- tai hernekeittoa. Pöydässä oli puuroa, lampaanliha- tai siikapiirakka, joskus nauris- tai lanttukurnikka. Teepöytään tarjottiin karjalanpiiraita, helteellä teen asemesta oli kaura- tai perunakiisseliä tai marjakaljaa. Ateriarituaalia noudatettiin tinkimättä. Ennen ruokapöytään istuutumista jokainen perheenjäsen rukoili ikonin edessä pirtin isonurkassa. Isäntä asettui omalle paikalleen pöydän päähän ja vasta tämän jälkeen muut istuutuivat leveille lavitsoille ympäri pöytää. Emäntä istuutui pöytään viimeisenä. Keittoa lusikoitiin yhteisestä kulhosta. Jos perhe oli iso, näitä syviä puisia kulhoja oli pöydällä useampia: yksi neljää viittä syöjää kohti. Isäntä tarttui lusikkaansa ensimmäisenä, sitten muutkin perheenjäsenet aloittivat aterioinnin. Vanhemmat opettivat lapsiaan syömään tiputtamatta ruokaa pöydälle, pitämään leipäpalaa lusikan alla. Jos lapsi yritti sivuuttaa isäänsä, joku lähellä istuvista vanhemmista perheenjäsenistä näpsäytti häntä kevyesti otsaan. Lusikat olivat puisia. Vain Japanin ja ensimmäisessä maailmansodassa olleet vanhat sotamiehet käyttivät joskus alumiinilusikoita.
 
Heinänteko oli rankkaa työtä aamuvarhaasta iltamyöhään, mutta se oli samalla työn juhlaa luonnon helmassa auringonsäteiden siivilöityessä läpi kukkivan maiseman. Naiset ja tytöt pukivat ylleen kevyitä vaaleita liivihameita. Tytöt tekivät heinää useimmiten paljain päin, naiset pitivät värikkäitä pääliinoja ja vain ikänaiset melkein aina käyttivät mustia myssyjä. Kerrottakoon jalkineistakin. Miehet käyttivät mielellään pitkävartisia saappaita, mikä kertoi
s.110

 

että perheen toimeentulo on hyvä. Naiset panivat jalkaan niitä jalkineita joita heillä oli. Nuoret tytöt suosivat kevyempiä ja nätimpiä jalkineita, jotta olisi helpompaa kasata ja pöyhiä heiniä.
 
Sodan jälkeen kauniit heinäntekoperinteet alkoivat unohtua. Tämä tuli näkyvästi esille jo kesällä 1945, kun koko maa oli voiton huumassa. Tähän vaikutti sekin että Karjalaan oli tullut paljon muukalaisia. Heitä värvättiin tänne metsätöihin ja heinäntekoon. Niityillä alkoi kuulua rivosuista kiroilua, pidettiin pitkiä tupakkataukoja, laiskoteltiin ja juopoteltiin. Paha sai nopeasti jalansijaa. Huoleton elämä viekoitteli myös kanta-asukkaita. Kyläläiset oppivat ryyppäämään paitsi juhlana myös arkena, ja ryyppyjä alettiin ottaa kaikissa kissanristiäisissä keskellä työpäivää. Hetkellisen hyödyn onkiminen ja etuilu määräsivät yhä enemmän suhtautumisen työntekoon, vaikka maamiehen elo on kautta aikojen perustunut täysin toisenlaisiin periaatteisiin.
 
Heinänteko alkoi meillä kesäkuun lopussa, heti juhannuksen jälkeen. Tämäkin oli vanha perinne, samoin kuin se että karja päästettiin laitumille Yrjön päivänä. Aamusta isä ajoi talon kuistin eteen kaksipyöräiset rattaat ja niihin lastattiin kaikkea, mitä saattoi niityllä tarvita. Isä istui hevosen selkään ja me lapset kiipesimme rattaille. Vanhempi väki kulki jalan kolmen neljän kilometrin matkan niitylle. Ensimmäisenä heinäntekopäivänä äiti jäi kotiin. Toisena päivänä, kun työ oli päässyt vauhtiin, niitylle tuli koko naisväki nuorista tytöistä mummoihin. Jos sää oli selkeä, alettiin pöyhiä heinää ja panna sitä oToille. Aamusta niitettiin kunnes aamukaste kuivui. Sitten niittäjät söivät aamupalan ja lepäsivät pari tuntia. Mutta naiset eivät saaneet levähtää koko työpäivänä.
s.111

 

Kun aurinko oli kuivannut karheet, ne oli käännettävä nurin. Jos heinää ei ehditty panna suoviin, se jäi yöksi aikoihin ja tuulettui lisää. Joskus öisen sateen tai runsaan aamukasteen takia heinät piti levitellä uudestaan. Ne olivat kuitenkin jo kuivuneita eikä niitä kuivatettu kauan. Heinänteko on aina ollut touhukasta puuhaa, varsinkin kun sää on meillä oikukas. Siksi kuiva heinä yritettiin korjata mahdollisimman nopeasti talteen.
 
Illansuussa naiset palasivat kotiin karjaa hoitamaan. Muu väki jatkoi heinäntekoa. Niityllä ei keneltäkään mitään kadonnut. Rajakontu, varsinkin niittymaat, olivat loitompana muista asutuksista eikä vieraita siellä liikkunut. Vasta talvisodan jälkeen paikkakunnalle ilmestyi muualta värvättyä ja komennettua väkeä. Heillä oli omat tapansa ja käsityksensä, eikä lainkaan paremmasta päästä. Kylän elämä alkoi silmin nähden muuttua.
 
Asuimme siis muutaman kilometrin päässä Suomen rajalta. Osa niityistä oli aivan lähellä rajaa. Niinpä perheemme niittyjä erotti Suomen alueesta vain leveä puro, joten vanhempani saivat joskus kuulla uutisia Suomessa asuneista sukulaisistamme. Kerran niityllä ollessamme Suomen puolelta huudettiin: "Kertokaa Levojeville että Konojevin sisko on kuollut." Hän oli äitini sisko. Tosin näitä keskusteluja pidettiin salassa rajavartijoilta. Karjalaisia ei rajalla palvellut. Heihin ei luotettu, koska monilla heistä oli sukulaisia Suomessa.
 
Maalla tehtiin töitä ympäri vuoden. Heinäntekoa seurasi pian sadonkorjuu. Ensin korjattiin viljaa, sitten oli perunan ja juurikasvien vuoro. Mutta peltoja oli vähän eikä viljaa juuri koskaan riittänyt uuteen satoon asti. Viljapurnut tyhjenivät usein jo keväällä. Siksi kylän miehet hakeutuivat peltotöiden jälkeen savotoihin.
 
Metsätöitä tehtiin kaukana kotoa, noin 120—130 kilometrin päässä, esimerkiksi Hujalan seudulla, joka kuuluu nyt Prääsän piiriin. Savottareissuun valmistauduttiin perusteellisesti. Viikkoja ennen lähtöä emännät istuutuivat kutomakoneiden ääreen. He kutoivat paksua lämmintä villakangasta joka muistutti sotilasmanttelin sarkaa. Siitä ommeltiin takkeja, housuja ja muita talvitamineita.
 
Joulukuun puolivälissä, kun metsätiet olivat jäätyneet kunnolla, isä alkoi koota kamppeitaan. Rekeen köytettiin kelkka, johon lastattiin rehukauraa, ruokaa, työkaluja ja muuta savotalla tarvittavaa. Kaiken varalta otettiin mukaan muutama hevosenkenkä.
 
Hevonen oli maalaistalon tuki ja turva. Siksi kunnon isäntä piti siitä hyvää huolta. Kovalla pakkasella hevosenselkä peitettiin loimella tai vanhalla peitteellä. Vanhoja hevosia käytettiin vain aputöissä eikä niitä kuormitettu liikaa. Joka talossa oli nuoria varsoja, joista sai lisätuloja. Varsoja myytiin edullisesti Aunuksen markkinoilla.
 
 
Kommunismia kyläläisittäin
 
Neuvostovalta toi mukanaan yksityisomaisuuden yhteiskunnallistamisen. Kaikki mikä oli syntynyt monen sukupolven työn tuloksena julistettiin nyt yhteisomaisuudeksi. Lehmät ja hevoset oli luovutettava yhteiskarjaan.
 
Täytyy kuitenkin huomauttaa että kolhoosin rinnalle kylään perustettiin työ
s.112

 

 

kommuuni. Puolet kyläläisistä liittyi kolhoosiin ja muut kommuuniin. Niiden välillä ei ollut suurtakaan eroa. Kommuunissa maataloustuotteet jaettiin tasan jäsenten kesken. Työnteosta ei pidetty tarkkaa tilinpitoa. Myöhemmin kuitenkin selvisi ettei väki ollut valmis kommunismiin, ja työntekoa oli pakko valvoa. Kommuunia kannattivat pääasiassa ne, joilla ei ollut mitään menetettävää ja jotka toivoivat hyötyvänsä edes jonkun verran kommuunin kustannuksella. Monet liittyivät kommuuniin pakosta ja jotkut uteliaisuudesta.
 
Keskivarakkaita oli kylässä eniten. Kokemuksen viisastuttamat miehet vastustivat päättäväisesti kommuuniaatteita. Vain jotkut nuorista yrittivät saada vanhempansa suostumaan muutoksiin: jo riittää kuhnailla kotipellolla, kun on koittanut yhteisen työn aika. Agitaattorit väittivät että yhteistalous turvaa kyläläisten toimeentulon eikä näiden tarvitse enää huolehtia kotikarjastaan ja omasta taloudestaan. Lapsille järjestetään päivähoitoa, jotta vanhemmilla olisi enemmän vapaa-aikaa. Muutamat kyläläiset uskoivat näihin puheisiin.
 
Puheet olivat kauniita, mutta maailmaa kokeneet ikäihmiset ymmärsivät että yhteistalous johtaa umpikujaan. He eivät hyväksyneet köyhyyden tasavertaisuutta: toiset paiskivat töitä ja toiset laiskottelevat, mutta työn tulokset jaetaan tasan. Jokaisella on oma talous: oma karja, oma talo, omat työvälineet ja pyydykset ja paljon muutakin. Miten kaikki tämä voidaan muuttaa yhteiseksi? Tätä talonpojat eivät voineet millään hyväksyä.
 
Kolhoosi sai alkunsa siitä että julkistettiin päätös vapaaehtoisesta liittymisestä yhteistalouteen. Siinä selitettiin että ne, jotka eivät halua kolhoosiin, saavat hoitaa yksityistalouttaan. Pian selvisi että tämä on valhe. Puolue oli antanut salaisen käskyn: kollektivointi pitää toteuttaa mitä pikimmin! Valtuutetut ja agitaattorit häärivät ripeästi kylissä. He kehottivat kilpaa: "Liittykää kolhoosiin tai kommuuniin! Voimanne ja tulevaisuutenne on yhteisessä työssä!" Kolhooseja perustettiin keinoja kaihtamatta: suostuteltiin, seliteltiin, pakotettiin ja uhattiin. Kylästä löytyi omia aktivisteja, jotka ajoivat kolhoosin asiaa.
 
Vanhempani löysivät ovelan ulospääsyn: isä ja vanhempi veli liittyisivät kommuuniin, mutta äiti ja sisko hoitaisivat yksityistaloutta. Viranomaisilla ei olisi täten nokan koputtamista: perheenpää on kommuunissa ja osa kotiväestä yksityishommissa.
 
Kylä jakautui kahteen leiriin. Petrovin talo oli keskellä kylää. Kaikki talot, jotka seisoivat siitä rajalle päin, liittyivät kommuuniin. Viteleeseen suuntautunut kylänosa koostui kolhoosilaisista ja empivistä, jotka odottelivat, mitä jatkossa tapahtuu.
 
Kylän avara ja kaunis tsasouna suljettiin. Sisällä oli kolmirivinen ikonostaasi ja kattoa koristivat maalaukset. Kirkkopyhinä kellotapulin kolmen kellon sointuisa ääni kuului kauas. Kiihtyvään uskonnonvastaiseen kampanjaan saatiin mukaan herkkäuskoista nuorisoa. Nuorisoliittolaiset intoilivat uskontoa ja kirkkoa vastaan. Neljätoista täyttäneitä hyväksyttiin jumalankieltäjäin seuraan. Tämä kamppailu ulottui joka taloon: ikoneja ja raamattuja alettiin piilottaa tai hävittää.
 
Meidän kommuunimme oli alussa piirin parhaimpia. Tämä Karjalan ensimmäinen kommuuni oli perustettu vankalle talousperustalle. Monet perheet, kuten esimerkiksi Gappojevin, Pekkarevin, Averkijevin, Koskinin ja Levojevin perhe, antoivat kommuuniin koko omaisuutensa: karjan, työvälineet, siemenet,
s. 113

 

talousrakennukset ja vapaat asuintilat. Kommuunin karjaa pidettiin parhaissa avarissa pihoissa.
 
Kommuuni ei kuitenkaan täyttänyt odotuksia. Tämä selvisi pian, muttei se jäähdyttänyt intoilijoiden päitä. Entä miten kävi perheellemme kommuunin aikaan?
 
Vanha talomme ja muut rakennukset tuhoutuivat tulessa suomalaisten intervention aikana 1922. Perhe joutui pyytämään tyyssijaa sukulaisilta. Myöhemmin rakennettiin uusi talo ja ruvettiin järjestämään uutta elämää, mutta alkoi kollektivointi ja koko taloutemme siirtyi kommuunin käyttöön. Tosin tämäkin talomme paloi myöhemmin jatkosodan aikana.
 
Jaakko Arestov rakensi uutta taloa Honkan tilalle. Nelihuoneisen talon salvos oli jo valmis, kun kommunardit siirsivät sen Rajakontuun kerhotaloksi, jossa pidettiin kokouksia ja juhlia.
 
Kommuuneille ja kolhooseille annettiin symbolisia nimiä. Niinpä kommuuni ristittiin Ruskoksi. Muistaakseni siihen aikaan Rajakonnussa ei ollut vielä kommunistisen puolueen jäseniä. Kommuunin puheenjohtajaksi valittiin Pjotr Averkijev. Hänet teloitettiin ampumalla vuonna 1937. Kommuunin hallintoon valittiin mm. Aleksei Gappojev, Mihail Jefimov, Sergei Georgijev ja Osip Luskin. Alussa johtajat tekivät työtä muiden rinnalla. Myöhemmin aktivisteille alettiin keksimällä keksiä uusia johtavia virkoja. Niihin nimitettiin usein sivistymättömiä ja lukutaidottomiakin miehiä. Pian puheenjohtajalla oli apulainen, hänkin päätoiminen. Kommuuniin keksittiin seuraavat virat: varastonhoitaja, siemenvarastonhoitaja, eläinlääkäri ja tämän apulainen, karjafarmin johtaja, kolme neljä prikaatin esimiestä, rakennuspäällikkö, postinjohtaja, valvoja ja vahti. Nämä ja muut virat olivat päätoimisia. Kyläneuvostossa, kulutusosuuskunnassa, leipomossa, koulussa ja postissa oli omat päällikkönsä apulaisineen. Näistä virkailijoista olisi voitu muodostaa iso maanviljelijäin prikaati. Kaikki he saivat palkkaa joko rahana tai luontaismaksuna. Mutta tavalliset kommuunin työntekijät ja heidän lapsensa saivat tyytyä laihaan soppaan ja kurnaaliin yhteispöydästä. Lihasta, voista ja kermasta ei kohta edes puhuttu.
 
Alussa kommuunin asioista päätettiin yleisessä kokouksessa. Kommuunin työntekijöiden mielipiteet otettiin huomioon ja järkevät ehdotukset saivat kannatusta. Ruskon toiminnasta vastasi valtuutettu Molodtsov. Kollektivoinnin toteuttajat pyrkivät tuhoamaan maalaiselämän iänikuiset perusteet, myös kristinuskon. Aikaisemmin pääsiäisen, joulun, loppiaisen ja muiden kirkonjuhlien aikana seurakuntalaisten kodeissa vallitsi ihmeellinen tunnelma. Ruskon pelloilla taas työskenneltiin pyhinäkin.
 
Kommuunissa järjestettiin lasten päivähoitoa. Pikkulapsille perustettiin lastenseimi, sitten toinenkin. Ensimmäinen seimi avattiin Petrovin taloon. Aikaisemmin siinä oli asunut kaksi köyhää veljestä lapsikatraineen. Talo oli iso ja veljeksillä oli kaksi huonetta kummallakin. Heidän isänsä köyhyydestään huolimatta kieltäytyi liittymästä kommuuniin ja kolhoosiin. Hän oli itsepäinen päättäväinen mies, joka osasi lukea, seurasi lehdistöä ja maailmanmenoa. Hän osasi arvioida maan ja piirin tapahtumia, oli taitava puuseppä ja kirvesmies. Uhkauksista huolimatta mies jatkoi yksityisviljelijänä. Tätä vastahakoisuutta hänelle ei annettu anteeksi. Petrovia syytettiin joistain synneistä ja koko perhe ajettiin talosta. En enää muista miten heille poloisille kävi
s. 114

 

Puolet Merkulovin talosta annettiin toisen lastenseimen käyttöön. Merkulovin Pavel-poika asui talon toisella puolella, mutta parin vuoden päästä hän katosi jonnekin. Hän taisi itse lähteä ikävyyksiä pakoon. He olivat kollektivoinnin ensimmäiset uhrit kylässämme, vaikka itse asiassa koko maaseutu oli sen uhri.
 
Alussa päiväkodeissa lapsia vaatetettiin, ruokittiin ja hoidettiin hyvin. Kylän naisia hakeutui mielellään keittäjän, lastenhoitajan, kasvattajan ja varastonhoitajan työhön päiväkoteihin. He eivät kuitenkaan olleet siihen valmiita. Lasten terveydestä ei pidetty asianmukaista huoltaja lapset alkoivat sairastella usein.
 
Alussa kommuuni eleli leveästi. Leipää leivottiin riittämiin, kun viljaa oli vielä tarpeeksi. Päivittäin teurastettiin lammas tai jopa vasikka. Huomaamatta karja loppui. Jo ensimmäinen kommuunin korjaama sato oli huonompi kuin yksityisviljelijöillä. Karjakanta väheni, rehusta oli puutetta. Kommuunin johtajien oli pakko pyytää apua piirin johdolta. Kommuunille myönnettiin jauhoja, jotka piti noutaa 40 kilometrin päästä Alavoisesta. Tie oli oikein huonossa kunnossa. Alavoisessa oli isoja vilja-, jauho- ja ruokavarastoja. Muonaa tuotiin sinne proomuilla Laatokkaa pitkin.
 
Äitini ei ollut liittynyt kommuuniin ja minä autoin häntä kotitaloutemme hoitamisessa. Meidän käyttöömme oli jäänyt yksi hevonen: yksityistaloudessa ei saanut pitää kuin yhtä hevosta ja yhtä lehmää perheenjäsenten määrästä riippumatta. Hevosemme nimi oli Vasjka. Kotitaloutemme ei saanut toimia pitkään. Kerran varhaisaamulla kotipihaamme syöksyi miliisejä ja aktivisteja, jotka riensivät suoraan hevostalliin. Juoksimme heidän perässään. Äiti lysähti polvilleen, huusi, itki ja rukoili, piteli Vasjkasta kiinni ja yritti todistella anastajille että he käyttäytyvät lain ja omatunnon vastaisesti. Isä pysytteli syrjässä ja seurasi synkkänä tapahtuvaa. Hänen silmänsä olivat kosteat, mutta hän oli kommuunin jäsen eikä saanut puuttua asiaan. Miliisit työnsivät äidin ja minut syrjään ja uhkasivat pistooleilla. Sillä aikaa intoilevat aktivistit taluttivat Vasjka-hevosemme ulos pihastamme. Samoin vietiin perheemme vilja. Myöhemmin saimme kuitin, mutta mitä se hyödytti?
 
Kerran talvella kuusi nuorisoliittolaista valjasti Vasjkan ja lähti Aunukseen neuvotteluun. He ajoivat hurjasti 63 kilometrin matkan ja illansuussa palasivat kännipäissään kotiin. Hikinen hevonen sidottiin aitaan. Myöhään illalla isäni palasi kotiin itkien: "Mokomat hylkiöt, ovat ajaneet meidän Vasjkamme loppuun!" Seuraavana päivänä joku samoista nuorisoliittolaisista juoksutti hevosta yhtä hurjasti Kaukajärvelle. Sinne Vasjka kuolikin.
 
Vasjkan tarina muistutti kommuunimme kohtaloa. Alussa kommuunin jäsenet yrittivät tulista vauhtia rakentaa uutta elämää ja saada irti entisestä niin paljon kuin mahdollista, mutta muiden kartuttama omaisuus ei kestänytkään pitkään tätä armotonta riistoa ja tuhlausta ja alkoi pian ehtyä. Valtuutettu Molodtsov ei mahtanut sille mitään eikä valtion antama tukikaan auttanut. Veroja ihmisiltä ei silloin perittyjä kaikki elivät kommuunin kustannuksella. Työsuoritusnormeja ei säädetty ja jokainen sai tehdä työtä oman mielensä mukaan. Tasanjako ei kannustanut ketään kunnon työntekoon. Kun tilanne oli käynyt kestämättömäksi, työnjärjestelyä alettiin vähitellen parantaa. Työntekoon juurrutettiin kilpailua. Nämä uudistukset taisivat tulla ylhäältä käsin.
s. 115

 

Alussa kylän nuorisoliittolaiset noudattivat pukeutumisessa tietynlaista univormukuosia, jota ei tosin kukaan ollut määrännyt virallisesti. He halusivat kuitenkin erottua muista. Pojat pitivät avokauluksisia khakipaitoja ja pussihousuja. Kun saappaista oli puutetta, niiden asemesta oli pakko käyttää kenkiä. Paitoja vyötettiin nahkavöillä, vyöllä oli joskus tyhjä pistoolikotelo. Pian nuorisoliittolaisten rivit harvenivat. Monilta vangittiin sukulaisia eivätkä vangittujen lapset, sisaret ja veljet saaneet kuulua nuorisoliittoon. Vangitsemiset kohdistuivat varsinkin niihin perheisiin, joilla oli sukulaisia Suomessa.
 
Puhdistukset koskettivat myös kommuunin johtoa. Johtotehtäviin määrättiin muukalaisia ja nimityksistä päätettiin etukäteen jossain yläportaissa. Juuri samaan aikaan Rajakontuun saapui Kanadasta muutama suomalainen perhe. Suomalaisten joukossa oli hyviä asiantuntijoita. Heille annettiin parhaita taloja, usein entisten isäntien kustannuksella. Niinpä kahdeksanhenkinen Denisovin perhe joutui luovuttamaan enemmän kuin puolet talostaan uudisasukkaille. Meidänkin perheemme joutui joksikin aikaa ahtaalle. Valtameren takaa tulleet suomalaiset toivat mukanaan ulkomaisia työkaluja, kalusteita ja astioita sekä muotivaatteita. Me kyläläiset näytimme heistä sivistymättömiltä maalaisjunteilta. Kantaasukkaiden koulutustasoja elämäntapa erosivat tietenkin eurooppalaisesta, mutta aitokarjalainen kulttuuri perustui vankkaan perinnepohjaan, jota oli vaalittu ja rikastettu vuosisatojen saatossa miespolvesta toiseen.
 
Kommuuni auttoi tulokkaita. Heille jaeltiin kyläläisiltä riistettyä omaisuutta. Kanta-asukkaat jäivät nyt rutiköyhiksi, heillä ei ollut edes varaa pitää koiria tai kissoja. Monilta loppuivat jauhotkin, lihasta ja maidosta ei kannattanut puhuakaan. Uudisasukkaita nimettiin johtotehtäviin ja heitä muonitettiin katkoitta.
 
Siirtolaisia tuli Suomestakin Laatokan jäätä pitkin. Näillekin uudisasukkaille tarjottiin asuntoja ja työtä. Kantaväestön asema sen kun huononi. He tekivät raskainta työtä elättääkseen kaikkia muita. Karjalaiset säilyttivät kuitenkin malttinsa eikä avoimia riitoja syntynyt. Melkein kaikki siirtolaiset olivat joko kommunisteja tai liittyivät pian puolueeseen.
 
Vihdoin kommuuniin alettiin saada koneita ja kalustoa. Nämä uutuudet herättivät yleistä kiinnostusta. Manelahdelle siirrettiin moottoriproomu, jolla tuotiin jauhoja ja muonaa Laatokkaa pitkin Alavoisesta. Kuitenkin proomun moottori meni pian rikki. Se oli ulkomainen eikä meillä osattu sitä korjata. Proomu jäi rantaan lahoamaan. Kommuuniin saatiin myös kaksi traktoria. Toinen niistä meni pian rikki ja toinen seisoi jostain syystä käyttämättä. Myöhemmin sille keksittiin käyttöä: traktori pyöritti myllyn hihnakäyttöisiä jauhinkiviä. Tällainen suhtautuminen teknisiin uutuuksiin herätti kommuunin jäsenissä pettymyksen tunteen.
 
Kylässä oli vesi- ja tuulimylly. Kumpikin meni epäkuntoon. Myöhemmin myllyjen isäntä Ivan Larijev purki ne ja ryhtyi metsästyshommiin. Mies ei liittynyt kommuuniin. Hänellä oli sairas vaimoja paljon lapsia. Larijev oli älykäs ja aloitekykyinen mies, oikea työmyyrä. Hän oli itsenäinen ja tuli toimeen omillaan. Vallanpitäjät eivät pitäneet tällaisista miehistä ja keksivät keinon tuhota hänet.
 
Kun kommuuni oli lopullisesti kariutunut, päälliköt alkoivat yhtä innokkaasti ajaa kolhoosin asiaa. Yhteistalous — kolhoosi — erosi jossain määrin kom-
s.116

 

muunista. Valtio määräsi jokaiselle kolhoosille kiinteät tehtävät raha- ja luontaismaksujen osalta. Talonpojat saivat luvan pitää peräti 25 aaria maata, lehmän ja jonkun verran pienempiä elukoita. Tosin kotitaloutta verotettiin maan ja karjan määrästä riippuen.
 
Vuonna 1929 Pravda-sanomalehdessä julkaistiin Stalinin kirjoitus, jossa hän arvosteli paikallisviranomaisia pakkokeinojen käytöstä kolhoosien perustamisessa. Monet uskoivat ja huokaisivat helpottuneesi!: nyt muka heitä ei enää pakoteta liittymään yhteistalouteen ja he saavat hoitaa rauhassa omaa talouttaan. Väki alkoi erota kommuunista ja kolhoosista. Levojev (hän taisi olla meille kaukaista sukua), Luskin, Pekka Denojev, Lukkojev ja eräät muut ryhtyivät heti yksityisviljelijöiksi. He joutuivat hankkimaan uusia hevosia ja heidän käyttöönsä annettiin huonoja soistuneita kivikkoisia pelto- ja niittymaita kaukaa kylästä.
 
Kollektivoinnin aikana talonpojisto oli suurin luokka Venäjällä. Mutta vankat ja vauraat yksityisviljelijät eivät sopeutuneet uuteen yhteiskuntajärjestelmään. Tämä tajuttiin Kremlissä hyvin. Stalin pyrki siihen, että vilja olisi valtion varastoissa eikä viljelijöiden viljapurnuissa, jotta he eivät pystyisi vaikuttamaan hinnanmuodostukseen.
 
Vilja- ja muut elintarvikeverot lisääntyivät vuosi vuodelta. Niiden suorittamisen jälkeen talonpoikien aitat tyhjenivät tyystin. Siksi monet kommuunista eronneet miehet eivät tahtoneet kolhoosiin vaan halusivat jatkaa yksityisviljelijöinä. He toivoivat että heidät jätetään rauhaan. Eipä jätetty.
 
Yksityisviljelijän asema muuttui vaaralliseksi. Viranomaiset saattoivat syyttää heitä mistä synneistä tahansa. Kyläläiset alkoivat jättää liittymishakemuksia kolhoosiin, mutta nyt sinne ei kaikkia hyväksyttykään. Syynä lienee ollut se että lähestyvien vainojen uhrit oli jo määrätty. Niinpä minun kaveriltani Vasja Gappojevilta vangittiin isä ja vanhempi veli, jotka olivat vastustaneet aktiivisesti kolhoosia ja kehottaneet naapureitaan olemaan liittymättä siihen. Kaksitoistavuotias Vasja oli vanhin viidestä lapsesta, jotka jäivät heidän äitinsä huostaan. Gappojeveilla ei ollut kotikarjaa ja he olivat nyt rutiköyhiä. Kotona ei ollut usein leivänkannikkaakaan. Vasjalla ei ollut talvitamineita koulunkäyntiä varten. Joskus hän juoksi kouluun sukkasillaan, vaikka sinne oli matkaa enemmän kuin kilometri.
 
Kun Vasja oli vähäsen varttunut, hän onnistui hankkimaan metsästyspyssyn. Hän ei metsästänyt huvin vuoksi, vaan yritti hankkia jotain saalista perheen ruokapöytään. Syksyllä '40 Vasja kutsuttiin sotaväkeen ja hän kaatui jatkosodassa.
 
Kolhoosissa tapahtui vähitellen muutoksia. Sen puheenjohtajaksi määrättiin suomalainen sukunimeltään Lahti. Rakennettiin sikala. Lasten päivähoito toimi samoin kuin kommuunissakin. Koulun yhteyteen perustettiin koulukoti, jossa asui lähikylistä kotoisin olevia oppilaita. Sepän, Rajaselän, Haapasaaren, Kallen ja muiden lähiasutusten asukkaita siirrettiin Rajakontuun. Näin aloiteltiin pikku kylien lakkauttaminen.
 
Alkoi ilmetä vainoja. Kolhoosia vastustaneita talonpoikia vangittiin ja lähetettiin Solovetskin vankileireihin. Jotkut saivat kärsiä kanteluista. Syynä kantelemiseen oli usein kateus tai vanhat riidat. Tämä kylvi kyläläisten mieleen pelkoa ja epäluuloja. Koitti levoton aika, varsinkin kun elimme rajan tuntu-
s. 117

 

massa. Jotkut harjoittivat salakuljetusta, jotkut yrittivät loikata rajan yli. Sukulaiset saivat maksaa heidän tekonsa Solovetskin reissulla.
 
, Vainokoneisto lisäsi vauhtiaan. Kerran Kavainossa paloi kivinen talo, jossa oli peräti 16 hevosta ja puusepänverstas. Rajakonnussa paloi saha. Kumpikin tulipalo oli syttynyt vahingosta eikä johtunut tihutyöstä, mutta valppaat turvallisuusmiehet alkoivat heti vangita syyttömiä ihmisiä.
 
Kolhoosille ja yksityisviljelijöille — oli vielä sellaisiakin — määrättiin puunkorjuutehtäviä. Niiden laiminlyönti tiesi ikävyyksiä. Hevosettomia vapautettiin puunajosta, mutta heidän piti kaataa enemmän puuta. Puita kaadettiin jännesahalla. Työtehtävän täyttämättä jättämisestä voitiin määrätä pakkotöihin ja jopa karkottaa kylästä, joten miesten oli pakko tehdä töitä hevosiaan säälimättä. Jopa voimakkaita hyviä rotuhevosia kuoli ylirasitukseen isäntien nähden metsässä tai kotipihassa. Tällaista barbaarimaista raakuutta ei nähty koskaan aikaisemmin karjalaiskylissä. Talonpojat purnasivat itsekseen, muttei kukaan uskaltanut esittää tyytymättömyyttään kokouksessa ääneen. Jokainen tiesi mihin se johtaisi.
 
Koulussa kolhoosilaisten lapsille annettiin aamiaiseksi perunaa kasvisöljyn kanssa. Yksityisviljelijöiden lapset katselivat syrjästä, miten nämä söivät. Koulussa ja sen ulkopuolella kiinnitettiin suurta huomiota nuorten ja teini-ikäisten sotavalmennukseen. Tämä kiinnosti nuoria. He oppivat mielellään käyttämään kivääriä ja konekivääriä, pukemaan ja riisumaan kaasunaamaria ja harjoittelivat lähitaistelua. Pienoiskivääriammunta oli varsin suosittua. Vapaapäivinä järjestettiin harjoituksia, joihin osallistui usein paljon aikuisiakin. Näissä leikeissä jakauduttiin perinteisesti punaisiin ja valkoisiin, ja voitto oli aina punaisten. Talvisin harjoituksissa hiihdettiin. Asevoimien tukiyhdistyksen puheenjohtajana toimi suomalainen mies sukunimeltään Hirsivaara. Kun hänet vangittiin 1934 (myöhemmin vangittiin melkein kaikki suomalaiset), yhdistystä johti kommunisti Ignatjev, joka ei puhunut kunnolla venäjää eikä karjalaakaan. Hänen toimiessaan johtajana seuran vähäinen omaisuus tuhlattiin ja varastettiin.
 
Rajakontulaisia alettiin hyväksyä kommunistipuolueeseen. Ensimmäiset kommunistit — Ignatjev, Pavel Mihailov, Ilja Vokulajev — olivat kylän köyhälistöä. Kyläneuvoston puheenjohtaja vaihtui tuon tuostakin. Kaikki he olivat muualta komennettuja.
 
Kone- ja traktoriasema perustettiin Viteleeseen 1934. Sen oli määrä palvella kolhooseja, myös meidän talouttamme. Muutama nuori mies lähetettiin meiltä Aunukseen konemieskursseille. Heidätkin valittiin köyhimmästä ja huono-onnisimmasta eikä lainkaan älykkäämmästä päästä. Tulokset olivat sen mukaisia. Eräät kurssilaisista eivät osanneet erottaa mutteria aluslaatasta eivätkä oppineet edes käynnistämään traktoria.
 
Keväällä Viteleestä lähetettiin meille muutama traktori toukotöihin. Siinä selvisi ettei joka kone kelpaa meikäläisille pelloille. Sukupolvesta toiseen muokatut pellot kelpasivat kyllä hevoskäyttöiseen kyntämiseen, mutta isot vierinkivet ja lukuisat kivijonot häiritsivät koneita, jotka menivät usein rikki. Päteviä koneseppiä ei kylästämme löytynyt ja avuttomat likaiset konekuskit tutkivat päivät pitkät tärkeännäköisinä koneenosia tietämättä usein edes niiden tarkoitusta. Kaiken lisäksi koneiden telaketjut vahingoittivat ojia ja pellot vesittyivät.
s.118

 

Karjakanta väheni. Hevosten määräkin pieneni, koska johtajat liittivät toiveensa koneisiin. Lantaakin saatiin nyt lannoitteeksi vähemmän. Talvisin alettiin ajaa pelloille turvetta. Tämä oli naisten työtä, sillä miespuolisista työntekijöistä oli jo puutetta. Peltojen satoisuus väheni, varsinkin viljan osalta. Kun vähimmäissato oli aikaisemmin ollut yksityistalouksissa noin 1200—1400 kiloa hehtaarilta, niin nyt sato väheni 800—1000 kiloon. Mutta suunnitelmia määrättiin ylhäältä käsin entisistä tuloksista lähtien. Suunnitelman täyttämiseksi pelloille ajettiin kaikki hevoset, komennettiin kaikki koululais- ja naisväki. Suunnitelma-sana oli kuin taikaloitsu, suunnitelmantäyttämisraportti oli tärkeämpi kuin itse työtulos. Tärkeintä oli osata ilmoittaa kunnolla suunnitelman täyttämisestä.
 
Eri johtajia ja tarkastajia kävi Rajakonnussa Aunuksesta ja Petroskoistakin, varsinkin toukotöiden ja sadonkorjuun aikaan. Joillakin johtajilla oli oma autonsa komennusmatkoja varten. Melkein kaikki tarkastajat muistivat poiketa varastossa, jota komenteli eräs Paskov. Sieltä he saivat elintarvikkeita joko ilmaiseksi tai halpaan hintaan. Rajakonnussa kävi myös korkeavirkaisia johtajia, kuten Gylling, Rovio ja Averkijev. Meidän maanmiehemme Averkijev oli silloin Karjalan toimeenpanevan komitean sihteeri. Hän oli merkittävä vaikuttaja ja hänen käyntinsä liittyivät aina jonkinlaisiin uudistuksiin. Myöhemmin hänestä tuli terveydenhoidon kansankomissaari. Joukkovainojen aikana keväällä 1937 Averkijev sai kutsun Moskovaan. Hän taisi vaistota pahaa, joi kovasti junamatkan aikana ja hirttäytyi vaunun vessassa.
 
Puutteellisuuksista huolimatta kolhoosi oli silti kommuunia tehokkaampi ja sillä oli tiettyjä kehittymisedellytyksiä. Kolhoosi vaurastui vähitellen. Ennen sotaa meillä oli kaksi puolentoista tonnin kuorma-autoa. Kuljettajana toimi talvisodan invalidi Mihail Petrov. Hän suoriutui työstään hyvin. Autot olivat hyvänä apuna työssä, mutta ne eivät voineet korvata täysin hevosia, joita oli kolhoosin tallissa parisenkymmentä. Työtä riitti hevosillekin.
 
Kylässämme toimivat kerhotaloja kirjasto. Varttuva polvi oli lukutaitoinen. Meillä oli kylässä oma radiokeskus. Rakennettiin uusi avara kauppa josta sai erilaista tavaraa. Nyt ei enää tarvinnut ajaa ostoksille Aunukseen. Omassa leipomossa leivottiin maukasta leipää. Kolhoosi rakensi myös lisää tuotantotiloja ja teki maanparannustöitä. Teitäkin rakennettiin, tosin vähän ja hitaasti.
 
Rajan läheisyys leimasi Rajakonnun seudun elämää. Muistan useita rajan-rikkomistapauksia. Niinpä suurperheen isä Stepan Kolesov katosi kerran rajan taakse. Hän oli todennäköisesti vain eksynyt, koska palasi pian kotiin. Mutta mies julistettiin loikkariksi, haastettiin oikeuteen ja tuomittiin ammuttavaksi. Toisin kävi eräälle Vasjukoville. Hän oli pienyrittäjä, myi lihaa, kalaa ja muitakin elintarvikkeita. Kerran hän katosi kylästä jopa vuoden ajaksi, sitten palasi äkkiä ja onnistui viemään Suomeen koko perheensä. Kuinka tällainen oli mahdollista? Kanta-asukkaat tunsivat salaiset metsäpolut paremmin kuin rajavartiolaiset, ja tämä saattoi auttaa Vasjukoviakin. Eikä hänen tapauksensa ollut mikään poikkeus. Myös Vasili Pekkarev karkasi Suomeen puoli vuotta ennen talvisodan alkua, mutta suomalaiset pidättivät hänet ja luovuttivat meikäläisille rajavartiolaisille. Pekkarevin kohtalo oli traaginen. Muiden pelottamiseksi hänet saatettiin kylän halki kädet sidottuina, tuomittiin petturuudesta ja teloitettiin
s. 119

 

Suomalaisiakin kävi joskus meidän puolella saadakseen tietoa jostain asioista tai muuten vain huvin vuoksi. Eräät perheet suojelivat ja auttoivat tällaisia vieraita hyvän maksun edestä. Olen omin silmin nähnyt näin tapahtuneen. Ihmiset eivät ilmiantaneet toisiaan ja tällainen kanssakäyminen pidettiin tiukasti salassa. Riski oli suuri ja rangaistukset ankaria — vähintään kymmenen vuotta vankeutta.
 
Karjakin saattoi ylittää rajan. Elukat palautettiin kotiin ja niiden isännät saivat rajavartioiaisilta kunnon löylytyksen. Nämä väittivät että tällaisissa tapauksissa neuvostovaltio joutuu maksamaan Suomelle kultasakkoja. En tiedä onko tämä totta, mutta näin he pelottelivat.
 
Erikoista oli sekin että aikuisilla piti olla aina passi mukana. Eihän sisämaassa kolhoosilaisille edes annettu passeja. Passin hukkaaminen tiesi paljon ikävyyksiä. Kun passi unohtui kotiin, rajavartioiaiset saattoivat pidättää sen huonomuistisen omistajan, viedä hänet rajavartioasemalle ja pitää arestissa kunnes henkilöllisyys selvitetään. Rajaseudun liikkumisrajoituksista oli riesaa varsinkin erämiehille. Metsästäjän piti pysytellä tiukasti määrätyn alueen sisällä ja hankkia erikoislupa siirtyäkseen toiselle alueelle.
 
Näin rajakontulaiset saivat aina muistaa asuvansa valtionrajan lähellä.

 
Suomentanut Armas Masin
Jatkuu seuraavassa numerossa

s. 220