Kirjailija Outsider ja
Mantsinsaaren aavemajuri

   Kun kirjailija Aarne Haapakoski Pälkjärvellä tai jossakin muualla Karjalan armeijan hyökkäysvaiheen vilinässä ilmoittautui mainitun osasto K:n rintamakirjeenvaihtajaksi, en ainakaan minä vielä lainkaan käsittänyt, mikä ihmeellinen olento tällöin astui joukkoomme.

    En minä emmekä me muutkaan suomalaiset möykkyaivot oikeastaan ymmärtäneet, että mies voi elää arkista elämäänsä aivan meidän muiden tavoin ja samaan aikaan jonkinlaisen nerollisen mielikuvituksensa voimalla lähteä lentoon ja elää toista, kolmatta, neljättä ja monta muuta elämää.

    Hänen luomansa sankarit Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki tulivat myöhemmin koko Suomen kansan omaisuudeksi. Niiden kirjoittajana ei kuitenkaan esiintynyt Aarne Haapakoski, vaan Outsider, joka oli yksi hänen monista kirjailijanimistään. Sillä nimellä hän julkaisi eri viikkolehdissä ehkä kolme-, ehkä neljätuhatta erilaista jännityskertomusta. Henrik Hornan ja Viktor Marion nimellä hän kirjoitti historiallisia romaaneja ja Klaus Karman nimellä pari kolmekymmentä salapoliisiromaania.

   Kun myöhemmin jostakin viikkolehdestä luin, että kirjailija Aarne Haapakoski oli kuollut tam- mikuun lopussa 1961 Espanjassa ja että hänet oli haudattu Malagan anglikaanisella hautausmaalla Espanjan multiin, omistin hengessäni hartaushetken ja otin tyvekkään ryypyn Napoleon-konjakkia kunnioittaakseni hänen muistoaan.

   Hän oli ensinnäkin oiva aseveli, rehellinen ystävä ja sitten, mikä oli minusta tärkeää, hän oli aivan kuin symboli sille individualismille, jota joukossamme kunnioitettiin enemmän kuin sitä yleensä sotaväessä kunnioitetaan. (Tämä kai johtuu siitä, että komentaja itse oli jonkinlainen korven poika, metsäsissi, joka sangen vähän kunnioitti elämän pintailmiöitä.) Aarne Haapakoski sopi siis joukkoon juuri siksi, että hän oli selvästi erilainen kuin kaikki muut.

   Ystäväni Outsider tunsi lukemattomia tosiasioita Suomesta ja Suomen ulkopuolelta, varsinkin Ranskasta, Espanjasta ja Pohjois-Afrikasta, missä hän oli paljon matkustellut ja oleskellut. Mutta kun hän niistä kertoi, ainakaan minä en koskaan ollut oikein varma, oliko mihinkään sittenkään oikein uskomista, sillä jokaisella tosiasialla jonka hän kuuli tai näki tai koki, oli taipumuksena muodostua renkaaksi hänen sielussaan hahmottuvaan mielikuvitukselliseen tapahtumasarjaan.

    Istuimme kerran ystäväni Outsiderin kanssa syysmyöhällä Mantsinsaarella pienessä mökissä
kahden kesken litkien jommankumman hallusta löytynyttä valitettavasti huonohkoa viskiä. Silloin kuului yhtäkkiä melko äänekäs koputus mökin ikkunaan. Kumpikaan meistä ei pystynyt sanomaan, mistä  tuo ääni johtui, mutta minä satuin silloin tokaisemaan: »Nyt siellä on varmasti joku venäläinen aavemajuri, joka on jäänyt Mantsinsaarelle tekemään tuhotöitä joukkojensa lähdettyä pois.»

   Aikamme istuttuamme ja tarinoituamme minä menin nukkumaan, mutta kuulin vielä pitkään yöhön Outsiderin kirjoituskoneen raivoisaa naputusta.

  En tullut silloin kiinnittäneeksi tähän asiaan sen kummempaa huomiota, mutta sitten muutamia viikkoja myöhemmin näin sanomalehdistä jännittävän jutun venäläisestä aavemajurista, joka sammoilee Mantsinsaarella tehden tihutöitään ja jota ei kaikista yrityksistä huolimatta ole saatu kiinni. Jutun tekijä, tk-kirjeenvaihtaja Aarne Haapakoski, oli kutonut tästä teemasta todella dramaattisen ja jännittävän kokonaisuuden.

   Vähältä piti, että minä itsekin aloin lopulta pitää juttua totena, vaikka hyvin tiesin, että koko aavemajuri oli ehkä vain jonkun yölinnun harhalento pikkumökin ikkunaan, jonka takana me Outsiderin kanssa kaikessa rauhassa tarinoimme ja joimme huonohkoa viskiä.

Nunnat nukkuvat

Minulla ei kirjahyllyssäni ole juuri ensinkään salapoliisiromaaneita. Mutta yksi on ja se onkin oikein kunniapaikalla rakkaiden kirjojen joukossa. Olen sen jopa sidottanut nahkakansiin muutamia vuosia sitten. Kirjan kirjoittaja on Outsider. Se on Otavan kustannuksella ilmestynyt painosta vuonna 1942, ja minun kappaleeni on tekijän lahjoittama omistuskirjoituksella varustettu: Tauno Nurmelalle eli filosofian luutnantille Ontrosovan aikoja muistellen Outsider.

   Kirja on minulle paitsi muistona noista menneisyyden hämyyn vähitellen peittyvistä päivistä ja viikoista, kuukausistakin, jotka jouduin sodan aikana viettämään Laatokan rannalla, myös muistona tuosta ihmeellisestä, melkeinpä myös legendaarisesta erikoislahjakkuudesta, joka Outsider mielestäni oli.

   Kirjan tapahtumapaikka on Ontrosovan naisluostari, joka sijaitsee tai oikeammin sanoen sijaitsi aivan Laatokan rannan tuntumassa kolmisenkymmentä kilometriä Vitelestä, ehkä viisi-, kuusikymmentä kilometriä vanhasta rajasta Laatokan rantaa pitkin itään tai kaakkoon päin ja muutaman kymmenen kilometriä vähän kauempana rantaviivasta sijaitsevasta Aunuksen kaupungista eli Aunuksen linnasta.

    Niin, toden totta, eräänä pimeänä, myrskyisenä myöhäissyksyn iltana istuimme Outsider ja minä tuon vanhan raunioluostarin ruokailuhuoneen takan ääressä muistellen menneitä ja ajatellen tulevaisia asioita.

    Mitäkö varten me olimme sinne tulleet? Se sietää selityksen. Laatokan rannikkoprikaatin linnakkeiston komentopaikka, joka ensiksi Laatokan rantaan tultuamme oli sijainnut Impilahden pappilassa, siirrettiin vähän myöhemmin, kun suomalaiset joukot valtasivat Laatokan rantaa itään päin Salmiin ja kun samat joukot sitten ylittivät vanhan rajan, komentopaikka siirtyi Viteleeseen, ja nyt sitten kun Vitelessä oli aikamme oltu, rupesi komentajamme Korvenheimo suunnittelemaan komentopaikan siirtämistä kolmisenkymmentä kilometriä, kuten sanoin, vielä itään päin Ontrosovan luostariin.

   Asia oli niin, että komentajamme oli jo Aunuksen vapaaehtoisretken aikana kulkenut tämän hyljätyn vanhan naisluostarin ohi, ehkä oleskellutkin siellä jonkun aikaa ja ilmeisesti tuo paikka askarrutti hänen mielikuvitustaan ja hän tahtoi tavallaan niin kuin palata nuoruutensa päiviin ja tässä tarkoituksessa hän lähetti adjutanttinsa pienen majoitustiedustelupartion johtajana tänne Ontrosovaan ottamaan selville, mitenkä luostari sopisi linnakkeiston esikunnan komentopaikaksi.

   Otin mukaani suunnitelman mukaan pari miestä ja yhden tai kaksi aliupseeria, muonitusluokan ja tietenkin tuli mukaan rintamakirjeenvaihtaja Aarne Haapakoski, uumoillen ehkä jotakin seikkailua, ja minusta oli tietysti yksinomaan hauskaa, että hän tuli.

   Olin miesteni kanssa tehnyt tehtäväni, ottanut selvää teiden kunnosta ja sijainnista ja tehnyt ehkä jonkinlaisen peitepiirroksen myös raunioluostarin rakennuksista. En nyt enää muista, mikä oli meidän tehtävämme kaiken tämän jälkeen, mutta muutamia päiviä jouduimme joka tapauksessa oleskelemaan luostarissa melko joutilaina.

   Pitikö meidän odottaa jotakin lähettiä tai pitikö meidän määräpäivänä lähteä sieltä pois, sitä en todellakaan enää voi sanoa. Joka tapauksessa meillä oli hyvät ruoat ja meillä oli kyllä mukana hieman virvoitusjuomiakin. Luostarissa pantiin takkatupa kuntoon heti kun tultiin. Siellä oli myös jonkinlainen sauna. Pantiin sekin kuntoon ja kylvettiin tietenkin joka ilta.

   No niin, istuessamme siinä alakuloisen tunnelää- man vallitessa muistaakseni saunan päälle ja hyvän ateriankin päälle sanoin yhtäkkiä Outsiderille:
   -Tämä toimettomuus rupeaa käymään hermoille. Meidän täytyy ruveta tekemään jotakin.
   -Mitäpäs tässä nyt tekee.
   -Kirjoitetaan salapoliisiromaani, sanoin minä.

  Outsiderin silmät välähtelivät, hän oli ilmeisesti ajatellut jotakin samanlaista ja odotteli minun jatkavan. Minä jatkoinkin sanoen:
   -Minulla on sille nimi.
   -Mikä se on ?
   -Se on 'Nunnat nukkuvat'.
   Nyt Outsiderin koko ruumis alkoi elää aivan kuin kilpailuun valmistuvan orhin. Minäkin sain opetusta siitä, miten ilmeisesti ainakin Outsider toimi ruvetessaan kirjoittamaan jännitysromaania. 

  Hänellä oli heti valmiina romaaniin tarvittava, ei valmis, mutta ainakin luonnosmainen henkilögalleria. Se alkoi elää hänen mielessään. Kirjoitimmekin lapuille sinä iltana ja seuraavana iltana luonnehdinnat niistä henkilöistä, joita arvattavasti romaanissa tulisi olemaan, ja ne henkilöt olivat suureksi osaksi juuri meidän upseereitamme.

   Lapulle kirjoitettiin ensinnäkin majuri Kormu, joka ilmeisesti oli juuri, tai ei ilmeisesti vaan varmasti, osasto K:n komentaja. Kullekin lapulle pantiin kaikki tarvittavat tiedot asianomaisesta henkilöstä. Ilmeisesti Outsiderilla oli tapana panna muistiin kaikki mahdolliset pikkutiedot, jotta sitten henkilökuvaus olisi johdonmukainen alusta loppuun.

   No niin, Kormu oli puolivälissä viidettäkymmentä oleva, pitkä ja laiha mies, jonka päälaelta hiusmetsä oli hyvässä järjestyksessä perääntynyt takaraivolle päin. Hänellä oli ystävälliset harmaat silmät ja kasvoissa vanhan sotakarhun karskit piirteet. Näin kuvataan tätä majuri Kormua, josta sitten piti tulla kirjan päähenkilö. Muistan, että lapulle pantiin, paitsi hänen ikänsä, ulkomuotonsa, myös hänen mahdollisia heikkouksiaan, pieniä eleitään, hänen henkilötietonsa, onko hän naimisissa, onko hänellä lapsia, mikä on hänen koulutustaustansa jne.

   Toisella lapulla oli Kormun adjutantti, luutnantti Keljo. Minun täytyy heti tunnustaa, että se olin minä. Taas syntyi sama kuvaus, mikä kirjassa piti olla: matala, silmälasipäinen luutnantti, jonka musta tukka kesäisen armottoman parturoinnin jälkeen oli ehtinyt tuskin sentin mittaiseksi ja jonka huumorinkylläiset silmät katselivat silmälasien takaa maailmaa filosofisin ilmein.

   Lappuja kertyi. Siinä oli kapteeni Hirvo, joka oli todellisuudessa kapteeni Hirvonen, vanha, noin viisissäkymmenissä oleva voimistelunopettaja, joka todellakin oli meidän linnakkeistomme esikunnassa. Hän oli kai silloin siviilissä voimistelunopettaja Joensuun lyseossa. Armoton raittiusmies, saunamies, urheilumies.

   Sitten sinne tuli yhtäkkiä aivan mielikuvituksellinen olento, tukholmalainen sotamaalari herra Gösta Adolfson, jota luonnehdittiin muun muassa siten, että hän taiteilijakutsumuksensa takia oli uhrannut mukavan tukholmalaisasuntonsa, frakkipuvun ja ruotsalaisen punssin lähtien Suomeen taistelevan armeijan mukaan vapaaehtoisena sotamaalarina.

   Edelleen siellä oli suomalainen tai karjalainen tai karjalais-suomalais-savolainen orja, joka muka löydettiin sieltä luostarista ja jonka nimi oli Aapeli Repo. Hän ainakin teeskenteli uskollista suomalaista.

   Muiden mielikuvituksellisten olentojen joukossa oli ensi sijassa se, jolle tuo uudelle teokselle ehdottamani nimi antoi oikeuden elää. Hän oli luostarin entinen prioritar Anna Aleksandrova, Anjuska, joka oli jäänyt luostariin sen jälkeen kun kirkolle vihamieliset puna-armeijalaiset olivat perääntyessään, jo parikymmentä vuotta sitten, siis silloin Aunuksen vapaaehtoissodan aikana, karkottaneet ja osittain väkivaltaisesti surmanneetkin luostarissa olleet nunnat. Tämä prioritar oli tullut hulluksi, ja kirjassa, jota synnytettiin, hän kulki lyhty kädessä niin kuin haamu ja kuiskaili: »Nunnat nukkuvat».

   No niin, tämmöiseen vaiheeseen tämä meidän työmme jäi. Olimme tehneet ehkä kymmenen, ehkä viisitoista, ehkä parikymmentä lappua, joissa luonnehdittiin kuvitellun jännitysromaanin henkilöt.

   En muista, tuliko meille äkkiä käsky lähteä luostarista pois, palata Viteleeseen. Joka tapauksessa minä annoin majoitustiedustelun tuloksena raportin, jonka mukaan luostari ei sopinut komentopaikaksi senkään tähden, että sen tieverkosto on riittämätön, ja tietysti myös sen tähden, että sen rakennukset olivat täysin rappioituneet.

   Kaikki tämä tapahtui myöhään syksyllä vuonna 1941. Keväällä minut komennettiin Helsinkiin tiedotuslaitoksen palvelukseen. Tietysti minä olin täysin unohtanut tämän meidän pienen huvittelumme siellä Ontrosovan luostarin takan ääressä, kunnes joskus myöhemmin samana keväänä sain kenttäpostista paketin. Avasin sen ja luin:

OUTSIDER: NUNNAT NUKKUVAT,
salapoliisiromaani.

Siinä on mitä jännittävin teema sijoitettuna Ontrosovan luostariin, sotatoimiyksikön esikuntaan. siinä elivät ne henkilöt, joiden nimet ja henkilötiedot kirjoitettiin lapuille muutama kuukausi aikaisemmin siellä entisen luostarin takan ääressä. Outsider oli muutamassa viikossa ties missä ja milloin tehnyt lapuista melkoisen jännitysromaanin ja lähettänyt sen minulle, idean »isälle».

   Katsotaanpa vielä, millainen oli se paikka, jossa olin ollut. Outsiderin kuvaus siitä alkaa näin: »Syksyn ensimmäiset myrskyt velloivat Laatokan tummia aaltoja iskien kohisten rantakallioihin, vierien vaahtopäisinä hietikkorannoille ja huuhdellen satavuotisten rantahonkien longistuneita juuria. Tuuli vonkui ja kohisi heitellen ryöppyinä havuneulasia ja kellastuneita lehtiä ja niin edes päin. Raunioluostarin puiston vanhojen poppelien lehdet tippuivat leijaillen kosteaan maahan, rakennusten ränsistyneille peltikatoille ja puiston kivilaattojen kattamille käytäville. Puiston laidassa olevan matalan rakennuksen sisäänkäytävän yläpuolella heilahteli himmeävaloinen myrskylyhty. Se valaisi kelmeästi osan koristeellista eteisen seinää, kuluneet kiviportaat ja taaempana häämöttävän holvikaarisen käytävän suun, jonka yläpuolella erottui heikosti kiveen hakattuja kirjaimia, muistoja ennen mahtavan luostarin tunnuslauseesta, luostarin, josta enää oli eheänä vain tämä yksinäinen rakennus, kirkon rauniot ja hajonneiden muurien jäännöksiä. Kahdenkymmenen vuoden bolsevistinen valta oli muuttanut kukoistavan Ontrosovan luostarin synkäksi vankilaksi. Syksyinen sade rapisi alakuloisesti ruostuneille peltisoikoilIe, joissa vielä oli jotakin jäljellä entisistä hautaseppeleistä ja porsliinikukista.»

      sivu 79