Mantsin rannalla VALTO PEIPONEN

Mantsin rannalla
VALTO A. PEIPONEN, HELSINKI, SYNT. 1931 SALMI

Kirjasta: Kaipaus Karjalaan Matkoja kotiseudulle, SKS 2010.

Ensimmäinen retki 1990

Petroskoisssa yövyimme hotelli Pohjolassa ja jatkoimme matkaa venäläisellä Inturistin bussilla Salmiin. Matkalla pysähdyimme ainakin Rajakonnussa ja kävimme ihailemassa Laatokan hiekkarantoja ja pesemässä sen vedellä kasvojamme. Salmissa meitä oli vastassa livvin kieltä puhuvia virkailijoita, jotka ystävällisesti toivottivat meidät tervetulleiksi ja kertoivat suomalaisia turisteja käyvän siellä paljon. Kun totesimme, että sittenhän te saatte tuloja, sovhoosin sihteeri sanoi: "Moskova ottaa tuloista 80 prosenttia, Petroskoi 20, a myö juamma loput."

Osa matkalaisista yöpyi Salmissa, osa Pitkärannassa. Minä ja vaimoni yövyimme Pitkärannassa inkeriläisen eläkeläispariskunnan siistissä kerrostaloasunnossa. Seuraavana päivänä lähdimme pyrkimään Mantsinsaareen. Miinalajoen ylittävä silta oli sen verran heikko, että vaihdoimme pienempään bussiin. Saavuimme Lunkulansaaren rantaan, mistä oli lossiyhteys Mantsinsaaren laivalaiturin päähän. Lossinkuljettajan vaimo tuli sanomaan, että lossinkuljetta ja on sairas, eikä voi tulla meitä viemään. Kun tähän asti oli päästy ja Mantsi
edessä, ryhmä päätri, ettemme jää tähän. Keräsimme rahaa yhteensä noin sata markkaa ja joku vei ne lossivahdin taloon. Niinpä sieltä käveli lossivahti tervehtyneenä mitään puhumatta ja lautta vei meidät kotisaareemme.

Ensimmäisenä kokoonnuimme hautausmaalle, joka on lähellä laiturirantaa ja pidimme siellä panihidan eli muistopalveluksen vainajien muistolle. Hautausmaa oli säilynyt suhteellisen hyvin, sillä venäläiset olivat käyttäneet sitä myös hautausmaana. Monet etsivat isovanhempien tai vanhempien hautapaikkoja. Pikkuserkkuni muisti tarkkaan äitinsä haudan ja löysimme sen heinien keskeltä. Hautakivi oli kaadettu nurin, mutta puukankien avulla saimme sen nostettua pystyyn, ja kivestä paljastui kultaisin kirjaimin graniittiin hakattuna hänen äitinsä etu- ja sukunimi syntymä- ja kuolinaikoineen. Hetki oli koskettava.

Varsinaisen järkytyksen koimme, kun osoittautui, että saari oli asumaton ja talot hävitetty tai viety muualle. Saari toimi Salmin sovhoosin karjatilana, ja satoja lehmiä liikkui pelloilla. Hajaannuimme pienempiin ryhmiin ja lähdimme etsimään kukin entisten kotitalojemme paikkoja. Meidän ryhmämme suuntasi kulkunsa Peltoisiin, missä minunkin isäni talo oli. Kotitalostani oli jäljellä vain sementtiportaat, uunista ja savupiipusta kasa kiviä ja tiilenpalasia. Saunarakennus oli poissa ja pihapiirin ulkorakennus, joka sisälsi tallin, navetan, rehuvaraston, aitan ja puuvajan oli lyyhistyneenä paikallaan. Vanhempani omistivat vuonna 1930 valmistuneen talon lisäksi 10 ha sileää peltoa, entistä Laatokan pohjaa ennen Nevan puhkeamista. Seison puoli kilometriä pitkien peltosarkojen päässä omalla maalla, mutta vieraassa maassa. Käyn vielä katsomassa Ojajokea, jonka suupuolella kävimme lapsena uimassa. Sillalta katsottuna ruskeavetinen Ojajoki on miltei umpeenkasvanut.

Kävelemme takaisin kirkonmäelle. Mäki on madaltunut silmissä, nuorena ollessani se oli korkea, kun suksilla laskettelin sen rinteitä. Laskiaisena toivotimme pitkiä pellavia laskiessamme maantietä pitkin Suonkylään päin korjareellä. Mäen päällä ollut puukirkko toimi talvisodassa patterin tulenjohtoasemana ja se paloi venäläisten tulituksessa. Tornissa olleelle puhelinmiehille tuli niin kiire poistua paikalta, etteivät he huomanneet ottaa puhelinta mukaansa ja saivat nuhteita esimieheltä. Ala- ja yläkoulurakennukset seisoivat vielä mäellä kaikki ikkunat rikottuina ja peltikatot ruosteessa. Kävin sisällä luokkahuoneessa, missä 1938 olin aloittanut koulutieni. Muistan vielä sen päivän, kun aurinko paistoi kevättalvella lämmittävästi sisälle ja me lauloimme: "Talitintti maaliskuussa mietti näin mielessään."

Kävelimme vielä Peiposen kylään tietä, joka oli ennen talvisotaa päällystetty punaruskealla rapakivisoralla. Nyt tie tuskin erottui, oli märkä ja liejuinen. Mutta kannatti käydä, sillä Peiposenrannasta, jota myös Jetsunrannaksi sanottiin, avautui rannaton näkymä Laatokalle. Kauniilla säällä olisivat Valamon saaret ja kirkko kohonneet kangastuksena taivaalle, mutta nyt niitä ei näkynyt, koska oli pilvinen ja tihkusateinen heinäkuun päivä. Uimme kuitenkin Laatokan viileässä vedessä.
Hernekeitto valmistumassa Mantsinsaaren Löpönlahdella 1991. Kuvaaja Ali Peiponen.

Kun jälleen kaikki matkalaiset kokoontuivat lossimatkan jälkeen linja-autolle, alkoi vaikutelmien purku. Syvä pettymys valtasi kaikkien mielet. Meidän kukoistava saaremme oli asumaton ja hylätty. Heräsi ajatus, että Mantsista on tehtävä kirja, jossa kerrotaan jälkimaailmalle, miten paljon asukkaita ja taloja siellä oli ollut ja miten ihmiset siellä elivät ennen sotia. Vilkkaan keskustelun jälkeen perustettiin linja-automatkalla toimikunta, jonka vetäjäksi valittiin tämän kirjoittaja. Kotiin palattuamme toimikunta kokoontui ja ryhtyi hankkimaan lisää kirjoittajia. Seitsemän vuoden työn tuloksena ilmestyi kesällä 1997 kirja "Laatokan Mantsi, härkäuhrin saari". Kirjoittajina oli 10 henkilöä, joista yhdeksän on Mantsinsaaressa syntyneitä.

Viikko Mantsissa 1991

Jo seuraavana kesänä 1991 matkasimme ystäväni kanssa saareen uudelleen tarkoituksena asua siellä juhannuksen ympärillä oleva viikko. Matka toteutui siten, että pyysin Salmin sovhoosin johtajaa lähettämään meille kutsun saapua tutustumaan entiseen kotiseutuumme. Kutsu saapui ja lähdimme henkilöautollani polkupyörät auton katolla Helsingistä Niiralaan. Auto jäi Niiralan asema-alueelle. Iisalmesta Petroskoihin liikennöivä postiauto vei meidät ja polkupyörät Sortavalan kautta Salmiin, missä yövyimme Viktor Ivanovin kotona. Polkupyörät hän vei yöksi lukittuun kellarikomeroon. Tuomisten jälkeen ilta sujui rattoisasti iltapalan ja kovan teen merkeissä. Seuraavana aamuna Viktor vei meidät autolla Mantsinsaareen menevälle lossille ja edelleen autolla lukkarin ja postin taloon, jossa asui yksin Mantsinsaaren entisen kalastusprikaatin päällikkö. Saimme käyttöömme oman huoneen ja oikeuden käyttää puuhellaa, kun valmistimme päivän lämpimän aterian.

Pyöräilimme päivittäin saaren päästä päähän. Saaren pohjoispäässä Leppäniemessä oli Siirakon matala rautarakenteinen majakka, jonka torniin kiipesimme rautatikkaita pitkin ja ihailimme sieltä avautuvia näkymiä Laatokalle. Siirakon majakka ei ole ollut vuosiin toiminnassa. Sitä vastoin saaren eteläpäässä sijaitseva Heinäluodon suuri majakka on edelleen toimiva. Sitä katsomaan menimme pyörillä Oritselän ja Työmpäisten kylien kautta saaren itäpuolta pitkin Mielahanniemeen, josta näkyi Harjusaari, mutta ei vielä Heinäluodon majakka. Sehän sijaitsee erillisellä luodolla, joten sinne ei voinut päästä ilman venettä. Löpöinlahden hiekkarannalla oli lähellä vesirajaa puinen pöytä ja kaksi penkkiä. Siinä levähdimme ja valmistimme retkikeittimellä purkkihernekeiton, jota terästimme savukinkkupaloilla ja sipulilla. Tästä syntyi uusi ruokalaji, "Mantsinsaaren hernekeitto" jota vuosien varrella olen silloin tällöin tehnyt kotona. Kävimme vielä patterin sijaintipaikalla, missä olivat olleet Mantsin kuuluisat kaksi tykkiä, nyt tosin vain sementtiset tykkikuopat.

Paluumatkalla halusin nähdä ukin (djiedi) ja mummin (baba) kotitalon rauniot Peiposenkylässä. Ajoin polkupyörällä metsäpolkuja pitkin välillä pyörää kantaen. Lähellä Peiposenrantaa pelästyin kamalasti, kun metsässä oli miesryhmä nuotion äärellä, ilmeisesti kalastajia, keittämässä ruokaa. Miehet olisivat tarjonneet minullekin kalakeittoa, mutta venäjänkieltä osaamattomana en uskaltanut jäädä, vaan jatkoin matkaa pyörää kantaen.

Pääsy Raitasareen oli hankalaa, sillä saaren ja mantereen välinen kannas kasvoi tiheää paju- ja koivuviidakkoa. Majapaikkamme sijaitsi kirkkomäen alapuolella. Mäellä kasvoi runsaasti tuuheita katajia. Muistan niissä pesineen jonain 1930-luvun vuonna muutamia hemppopareja, joiden taidokkaasti rakennetut pesät ihastuttivat ja ihmetyttivät lapsen mieltä. Katajat olivat vielä paikalla, mutta hempoista ei ollut merkkejä. Sitä vastoin Suonkylän pelloilta kuului ruisrääkän karkeita rääkäisyjä.

Kirkonmäen ja laivalaiturin puolivälissä oli kupera harju, jonka päällä kasvoi paksuja, korkeita mäntyjä, oikeita honkia ja alempana rinteillä koivuja, leppiä ja pensaita. Harju oli saarelaisten hautausmaa, jossa keskellä kulki polku ja sen molemmin puolin oli hautakumpuja risteineen. Lapsuuteni Kana-Pekka-vaiheessa se oli minulle lintuparatiisi, jonne askeleeni usein johtivat. Palokärjet ja tikat olivat hakanneet paksuihin mäntyihin koloja, rastaat pesivät alemmilla oksilla ja latvustoissa näki variksenpesiä. Kaikki ne elivät hyvässä sovussa ilmaisten oman paikkansa äänekkäästi. Varsinkin palokärjen kimeät huudot kuuluivat kauaksi. Ihmiset kävivät omaistensa haudoilla muistellen vainajiaan aterioiden ja jättäen haudoille piiraita, taivaan linnuille. Me ymmärtämättömät pojat, kun viivyimme hautausmaalla, söimme nälkäämme omaisten tuomia antimia. Keskellä hautausmaata oli lasi-ikkunoilla varustettu kaunis, sisältä koristeltu hautakappeli, jossa lepäsivät pietarilainen vaatturi Ignadi Ignadjev ja perheen kaksi lasta. Vaatturin leski toimi ennen sotaa proskunanpaistajana ja asui kirkkomäen alapuolella. Kun juhannuksena 1991 olin Mantsissa, kävin useana päivänä hautausmaalla. Hautakappeli oli rikottu ja ränsistynyt ja vailla ikkunapuitteita. Rautaristejä oli rikottu. Venäläiset itsekin olivat käyttäneet samaa hautausmaata ja heidän haudoillaan oli kauniita, värikkäitä tekokukka-asetelmia. Linnuista ainakin palokärki näytti asustavan vielä hautausmaalla. Sadat vapaana liikkuneet lehmät olivat jättäneet sinne omat merkkinsä.

Kesäisin saari toimi Salmin sovhoosin satojen hieho- ja lypsylehmien laitumena. Suonkylässä oli suuri muovilla päällystetty lypsykatos, jossa lehmät lypsettiin koneellisesti. Sinä viikkona, kun kiertelimme Mantsissa, jokaisena iltapäivänä pikkubussi toi lypsäjänaiset saareen. He yöpyivät Suonkylän ainoassa ehjässä talossa ja lypsivät lehmät aamuin illoin ja sen jälkeen heidät vietiin autolla takaisin Salmin Tulemaan. Aamupäivällä tuli säiliöauto ja vei maidon Salmin kautta Aunuksen meijeriin.

Viikon olimme asuneet ja kierrelleet kotisaaressamme ja palauttaneet mieleen entisten talojen paikkoja ja asukkaiden nimiä sekä tarkkailleet saaren nykyistä pysähtynyttä elämänmenoa. Oli sovittu, että viikon päästä soitan Viktor Ivanoville ja hän tulee autollaan hakemaan meidät. Viktor oli antanut minulle nimikorttinsa, jossa luki suomeksi: "Viktor Ivanov, Salmin sovhoosin työläisten toimeenpanevan neuvoston puheenjohtaja" ja puhelinnumero. Meikäläisittäin arvo vastaisi kunnanjohtajaa. Saaren ainut puhelin oli hautausmaan vieressä suuren tiilista rakennetun talvinavetan karjakeittiössä. Kävin soittamassa Viktor Ivanoville Salmiin. Niin hän haki meidät. Olimme viettäneet aurinkoisen viikon lapsuutemme ympäristössä synnyinsaaressa, minne unikuvat vieläkin vievät.

◄ Mantsinsaaren sivulle