Sisällysluettelo:

Entisaikojen elämää Manssilassa..
Taustaa
Kotini
Kuperkeikka ”mukki”
Tea
Lehmän katoaminen
Laatokka
Leo-veli
Veikko-veli
Liirum laarum lipilaari: Tanssilaulu   säv. Riivattu  (Leo Ohvo)

Entisaikojen elämää Manssilassa

Siellä, missä vanha valtakuntamme raja tavoitti Laatokan, jäi ikään kuin sen kainaloon kylä ,jossa puhuttiin tuota outoa kieltä ja jossa elämäntavat myös olivat outoja ja poikkesivat suuresti muiden suomalaisten tavoista. Tosin ne liittyivät läheisesti siellä vallinneeseen uskontoon,  ortodoksisuuteen. Myöskin lienee vuosikymmenien, satojen tottumuksilla ollut osansa tapojen kehittymiseen. Tämä kuvaus perustuu varhaislapsuuteni viehättävimpiin muistikuviin ja ajan saatossa monilta kohdin unohtuneisiin kiehtovimpiin tapahtumiin . Vaikkakin itse olen ”ruotši”, toisuskoinen, enkä ”rištjikansaa”, kuten suurin osa siellä asuneesta väestä, kiehtovat tavat minua silti kovin. Esitykseni täydennykseksi olen lainannut eräitä kohtia Elna Pelkosen kirjasta Karjalan meren äärellä. Henkilöt ovat muunneltuja, nimet siellä käytössä olleita. 

 Jo kohta joulunpyhistä päästyä alkoi kylässämme vuoden ehkä kaikkein iloisin ajanjakso ”pyhäkeski”. Vuosi oli jaettu rytmeihin, jotka sisälsivät vuoroin pyhää vuoroin arkea tarkkoine säännöksineen. Ja juuri tähän nyt alkavaan pisimpään arkeen loppiaisen ja laskiaisen väliseen aikaan yritettiin sovittaa nuo elämän kaikkein iloisimmat tapahtumat kuten ”kožjat”, sulhastukset sekä muut häämenot. Niinpä, jos joku aikoi ”täs’arres” naimisiin, ei hänen sopinut paljon aikailla, sillä jo ”pyhälaskuna”, laskiaisesta alkavana ja seitsemän viikkoa kestävänä paaston aikana ei moisiin iloihin ollut mahdollisuutta ennen kuin vasta pääsiäisenä, ”äijännypiäinny”. Jotta nuoret tapaisivat toisiansa, pidettiin kylässä tällöin sunnuntaisin ”bežodat”, tanssit tahi muut ”kižat”. ”Erähigi piettih njetälilgi” = joskus viikollakin. Tansseihin lähtiessään tytöt suorivat parhaisiinsa ”nengosih bluatjoih libo ferešilöih”. Eikä nykykielellä kutsuttu ”meikki” ollut heille suinkaan tuntematon käsite. Kasvot saivat ehostuksensa ja hiukset kiharansa. Tarkoitukseen käytettävät välineet ja aineet vain olivat melkoisen alkukantaisia verrattuna nykyaikaisiin vastaaviin. Punainen kreppipaperi ja koivun hiili korvaamassa huulipunan ja kulmakynän sekä hiilloksella kuumennettu sukkavarras loihtimassa kiharatupsut korvallisille. Taisi siinä touhussa joskus korvalehtikin kärventyä tai poskeen palaa punainen arpi, sormenpäistä puhumattakaan. Mutta mitäpä ei tyttö kestäisi kun on ”brihojen muanitus” mielessä! Ei silloin pienet kivut häiritse ja ainahan perunajauhoilla saa paloarvet peitettyä. A, ne ”brihat”, nuoret miehet, hekin sonnustautuivat samoille asioille ”ylen šikarnoikse da podroikse”. Eipä lähdetty bežodaan sarkatakissa ja ”tžubilapikkaissa” vaan ševiottipuku yllä ja ”kotut jallas”, matalat kengät jalassa. Talon paras juoksija valjastettiin reen eteen ja ajopelin ulkonäköä lisäämään asetettiin reen takalaudan yli komea, aito karhuntalja. Kun kerran näille retkille lähdetään niin ”brujat pidää olla putilliset” tuumivat pojat, eli on varustustenkin oltava oivalliset ja kilpailukykyiset naapureidenkin nähden. Tiedä vaikka jo suoraan tansseista onnistuisi saamaan tytön ”hypyllä” vaimokseen. ”Ka, ethäi händy miltah hebogläpizäl, da höstereis lähte kodih ribauttamah”.  

”Netše bobuli vägi” – köyhemmät – eivät pitäneet niin perin kiirettä vihkimisellä. ”Hypättyään” saattoi tyttö asua pojan kotona ”njedäli” = viikon tai kaksi, ”erähitši enämbingi ventšoimatta” = vihkimättä. ”A, ku vie ugodie antilas järilleh suorevumah libo itšel ei mielehisekse rodie, ka mengäh. Eihäi ehki jengat mene sudre svuadboi pidäjes”, tuumii poika. Jos vaikka kohta morsian katuisikin äkillistä naimiskauppaansa ja lähtisi takaisin entiseen kotiinsa tai muuten ei olisi yhteiselämään sopiva, niin menköön. Säästyisipä ainakin turhilta hääkustannuksilta. Siellähän häitä juhlittiin niin morsion kuin sulhasen kotona. A, ne bohatat, rikkaammat perheet eivät tuollaista naimisiinmenoa hyväksyneet. Jo pelko siitä häpeästä, että hypyllä miehelään mennyt tytär palaisi takaisin kenties lasta odottavana, kauhistutti heitä. Olihan tyttö jo silloin ”maravunnuh brihan ker da puuttunnuh sluoval”. Oli harkitsemattomalla teollaan saattanut itsensä sekä perheen juoruille alttiiksi. Heidän tyttäriensä piti ”mennä miehel tšestin porjatki” = kunniallisesti ja hyvien tapojen mukaan, häitä edeltävine kosimisineen ja sulhastuksineen. Talossa sun toisessa odoteltiin! Nuoret parveilivat ”dorogalla”, kylätiellä kuulostellen aisakellojen ja kulkusten ääniä, merkkejä sulhasesta. Tapana kun ei ollut liioin ilmoitella edeltäpäin moisista puuhista. Olihan ”pyhäkeski” ja jokaisella naimaikäisellä brihalla valta lähteä sulhastamaan, kun siltä paikalta otti. Alkumatkasta poika  ei ollut niin perin varma kohteestakaan mutta kunhan nyt johonkin taloon osui, missä tiesi naimaikäisiä tyttäriä olevan. Hilipän talossa, kylän suurimmassa, oli tytär ”tšoma da šogoli” Klaudia. Myös naapurikylän poika Fedja oli sen havainnut ja iskenyt silmänsä häneen joulunajan pruazniekoissa. Tuota tyttöä, jos ketä, lähden kosimaan kun arki alkaa, ajatteli Fedja. Olihan hän itsekin bohatta ja näyttävä briha. Kun vielä kielevä Jehkin Ontrei suostuisi puhemieheksi niin mikäpä oli yrittäessä. Aika joulusta loppiaiseen vaan ei Fedjalla tahtonut kulua. Sydän jyskytti tulevan odotuksesta ja pienoisesta pelosta. Saattoihan näet käydä niinkin, että tyttö olisi jo sulhastettu ja lupautunut toiselle. Menisi ”sudre” koko matka, epäonnistuisi. Eräänä myöhäisiltana sitten kylässä kohahti. Sulhaset ovat tulossa. Arvailtiin vain kenen taloon, ja kuka on šenihä. Seurattiin hevosten menoa kyläkujoa pitkin. Reenjalakset narskuen ja aisakellojen soidessa porhaltaa suuri kosioseurue Hilipän pihaan. Jo makuulle asettunut isäntä herää syvästä unesta portaalta kuuluvaan äänekkääseen meluun ja roimaan koputukseen. Kun sulhasiin tulo ilmoittamatta kysyi melkoista rohkeutta, täytyi sitä koota kaikin mahdollisin lisä-äänin. ”Kembo sie nygöi nenga myöhäseh ustu avovuttuau”, puhelee isäntä ovensalpaa avatessaan. Samassa kuuluuu jo portailta puhemiehen vastaus: ”Ennen kävimmö muite gostjii, nygöi katžo tulimmo sulhasikse. Fedjal tulimmo mutšoidu kysymäh.” Tuohon isäntä: ”Ka ku nenga putin djieluloil kävelettö,  sit noskua perttih.  Proidjikkua perembäkse, jaksaikkua turkit iäres.” Isäntä hoputtelee vieraita käymään sisälle pirttiin. Istuuduttuaan pirtin juhlavimpaan nurkkaan, ”obrazoiden”, ikonien alle ”suureh tšuppuh”, alkaa puhemies muitta mutkitta varsinaisen kosimispuheensa. Sulhanen istuu myös pöydän päässä hänen vieressään mutta ei virka sanaakaan vaan antaa puhemiehen hoitaa kaiken sanottavan. Pirtin ovenpuoleisessa päässä, ”uks’tšupus”, seuraa talon emäntä ja Klaudia korva tarkkana asioiden kehittymistä. Tytöllä itsellään oli vain pieni mahdollisuus näissä asioissa vaikuttaa päätöksentekoon. Hän tiesi vain sen, että jos tästä ”lujuot”, kihlajaiset sukeutuvat, on heidän viivyttelemättä ryhdyttävä keitinpiiraiden tekoon. Ellei näin kävisi, olisi kiireesti vietävä vasikanpää sulhasen rekeen merkiksi ”abarkoista”, rukkasista. Taloissa, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, piti olla myös vasikanpäitä varastossa, sillä ”ethäi kaikil brihanblokkuloil tytärty anna”. Ei tarvinnut näiden kosijoiden lähteä talosta vasikanpää reessä ja tyhjin suin. Kuuliaiset päätettiin pitää njetalin, viikon ja häät kahden päästä. Kun piiraat oli syöty ja tšuajut juotu alkoi puhemies Ontrei asetella hopearahoja peräkkäin pöydän reunalle ”piäjengoiksi”, morsiamen lunastusrahoiksi. Tätä toimitusta seurasi isäntä tarkkana. Hän tiesi, että mitä pitemmäksi kasvoi raharivi, sen korkeammalle hänen tyttärensä arvostettiin. Ja mikäpä isästä mieluisampaa! Vasta tämän toimituksen jälkeen alkoi pirttiin kokoontuneen ja kärsimättömänä odottelevan kylän nuorison vuoro osallistua kisoihin. Soittaja Vašja oli myös taljankkasensa kera valmiina odotellen vain isännältä merkkiä pelin avaamiseen. Kohta kun isäntä oli luvan siihen antanut oli Vašjakin jo bezodat aloittanut. ”Nenga jalgua lattieh platškuttaen” hän laulaa luritteli yksitoikkoista ”riivatun” poljentoa: ”Antti printti, Suovan Olli, Outoin Anni, Outoin Anni, Ruskoin Miša, da Aton Mazu…” Melodia ei tästä laajemmalle liikkunut, ”a,djielon spruovi” tehtävänsä täytti. Jos sävel ei paljon vaihtunutkaan, ei sanoista Vašjalle puutetta tullut. Kaikki tietoonsa tulleet kylän juorut ja riiuriparit hän riimitti lauluihinsa. Tulihan siinä samalla kuin ohimennen vain nekin tiedotettua, kuin myös tulevat tapahtumat ja bezodat. Ennen kuin yksikään pojista oli ehtinyt tyttönsä luo aloittaakseen karkelon, oli tytöistä rohkein jo keskellä lattiaa ja hihkaisten kehotti: ”Davaikkuas tytöt siiputtamah da brihoi muanittamah. A, ku vie meilgi täs’arres šenihät puuttuu.”

TAUSTAA

Lienee osaltani viimeiset ajat, että saan jotain muistoja paperille. Vuosia ne ovat ajatuksissani kyteneet, nimittäin tapahtumat rajan lapsen elämästä. Kun on rajalla - sananmukaisesti raja-aidalla lapsuutensa viettänyt eikä silloin vielä muuta elämää nähnyt eikä kokenut, uskoi ihan kaiken olevan niin kuin pitikin olla. Nyt kauempaa taaksepäin katsoen voi jo verrata sen suurta erilaisuutta muuhun maahan. Jo se, että kylämme oli kuin säkki tai laatikko, johon käynti oli vain yhdestä suunnasta, ja kaikki mikä sinne kuului purkautui takaisin vain samaan suuntaan. Olihan siellä ikkunoita tosin etelään, itään, länteen, mutta ne pysyivät suljettuina sieltäpäin tulevilta vaikutteilta. Kylää ympäröi läpipääsemätön kehä, vaikka kuinka kauas katsoitkin. Avaruutta oli niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta vain silmin koettavaksi, ei jaloin tallattavaksi. Pitäydyn muisteloissani vain lapsuuteni aikaiseen Manssilaan ja sen silloiseen elämänmenoon, lapsen silmin. Unohdusten mitta ei ole myöskään vähäinen ja siksi tästä tuleekin vain hyvin kapea omakohtainen kuvaus. Päällimmäisenä on rajaviivan mukana kulkeminen Manssilan kohdalla ja Tullimäki (puhuttiin vain Tullista), johon lapsuuteni läheisesti liittyy. 

Kun muistelen nyt, niin tuntuu siltä kuin koko suvussani ei olisi ollutkaan muita kuin tullivartijoita. Kyllä he maatakin viljelivät sikäli kun omistivat. Metsät olivat kuitenkin 5 km:n päässä ja lehmät ajettiin aamuisin sinne, missä käyskentelivät vapaina einehtimässä. Iltalypsylle osasivat kotiin melkein aina itsekseen. Pihassa olevalle rajakivelle levitettiin suolaa ja sekös olikin ”ammujen” herkkua. Kilvan rynnivät apajille. Rajakivi oli keskellä pihaamme, ja siinä oleva teksti, meidän lasten mielestä tarpeeton, oli kai lehmien kielten hankauksesta pahasti kulunut, kuten nyt jälkeenpäin oletan. Käydessäni siellä etsimme, lapset ja minä, tuota rakasta piharajakiveämme, mutta ei jälkeäkään löytynyt. Osaisin antaa arvoa kivelle, johon omakohtaisestikin liittyy paljon muistoja, puhumattakaan valtiollisista arvoista. Niin varhaisista ajoista kuin muistan on kivi ollut siinä, eikä kukaan ole sitä siirrellyt. 

Kun en aina päässyt poikien mukaan leikkiin, eikä kasvuaikanani ollut tyttöjä lähiseudulla, viihdyin enimmäkseen metsässä yksin käpylehmieni kanssa. Saunamme takaa nousi rajapolku mäennyppylälle ja siihen muodostui jossakin kohden aivan tasainen leikkipaikaksi – kodikseni – sopiva pyörylä. Omin sen tietenkin metsäkodikseni enkä ajatellut vähääkään, että näin tehden pakotin rajan vartijat kiertämään ”kotini” melkeinpä raja-aidan vieritse, sillä paikka oli noin kolme metriä rajasta. Hain vintiltä Hilja- tädin luvalla pitsiverhon riekaleita, joilla vuorasin asuntoni. Kiviä vieritin istuimiksi sekä pöydäksi ja astiat olivat ruukun ja posliinin palasia. Kuusen- ja männynkävyt toimittivat lehmien ja hevosten sekä pienimmät lampaiden ym. kotieläinten virkaa. Siellä verhorisojen ympäröimässä kodissa vietin varmaan lapsuuteni ihanimpia hetkiä haaveillen ja laulellen, yksin, ilman pienintäkään pelkoa rajan läheisyydestä. Lapsia ei leikeissäni koskaan ollut, vain kissoja, joita hellisin vieläkin jos olisi mahdollisuus. Tämä autuus ei kuitenkaan saanut jatkua sillä Rajavartioston ylemmältä taholta tuli ehdoton kielto, turvallisuussyistä, oleskeluuni liian lähellä rajaa. Silloin en ymmärtänyt evakoksi joutumista enkä moisia ankaria määräyksiä. Nyt kyllä ymmärrän. Kulkihan raja-aidan molemmin puolin nuoria vartijoita ja minä, tyttö, yksin metsässä… Siirsin taloni ja tavarani parin sadan metrin päähän riihen nurkalle, mäelle isojen mäntyjen suojaan, mistä ei raja-aidalle ollut näköyhteyttä. Paikka oli turvallinen ja kaunis. En kuitenkaan kotiutunut uuteen paikkaan kovin hyvin ja lisäksi, enemmän kuin nuoria sotilaita (venäläisiä), pelkäsin mehiläisiä, joiden pesät olivat liian lähellä. Koskaan ne eivät kuitenkaan olleet kimpussani, mutta pelkäsin vain.

Lempikäsitöihini kuului pajupillien veistäminen, jonka veljeni opettivat minulle. Hain itse pajukosta oksia jos minkä paksuisia ja niistäkös lähtikin ääniä kun valmiita olivat. Puun paksuudestahan se äänen sointi lähtee, kun osaa vain soittotaidon. Pillin valmistuksesta muistan, kuinka tarkkaa oli kuoren irrottaminen puukonvarrella naputellen, ettei vain tullut pientäkään halkeamaa kuoreen. Silloin työ olisi ollut pilalla. Naputellen parkki pehmeni ja nilautui niin, että oli pyörittämällä irrotettavissa kohta kun äänireikä oli sopivasti valmis. Kuorittuun puuhun veistettiin pituussuunnassa puhallusura ja niin oli huilu valmis. Tokko enää osaisin tuota kapinetta veistää, mutta silloin oli toisin ja varastossani oli aina monta pilliä. Tein niitä toisillekin, jotka eivät tuota taitoa oppineet. 

Lapsettomat leikkini lienevät johtuneet siitä, kun en omistanut enää isää enkä äitiä, joten kokonaisen perheen elämä oli kokematta kohdallani. Vain yhden ainoan kerran muistan äitini pitäneen minua sylissään laulaen ”Voi minua tyttörukkaa…”. Olin silloin kuusivuotias ja äitini luona Suojärvellä, jossa hän toimi kätilönä. Jouduin olemaan paljon yksikseni hänen pitkien työmatkojensa tähden. Talo, jossa asuimme Suojärvellä, oli Levyn talo ja siellä minusta pidettiin hyvää huolta ja sain myös turvan äitini matkojen aikana. Vuoden perästä äitini oli jätettävä toimensa Suojärvellä. Hän matkusti Manssilaan, missä kolme viikkoa sairastettuaan kuoli 4.6.1920. Minut oli tuotu jo aikaisemmin Manssilaan. Kuusi viikkoa ennen äitiäni kuoli ukkimme, Juho Stenius, joka oli tavallaan isähahmona meille lapsille ja Hilja-tädille taloudellisestikin turvana. Kyllä me häntä lapsellisuudessamme kiusasimmekin, mutta ei hän koskaan ollut paha ja kiukkuinen. Nyt arvaan Hilja-tädin huolet ja tuskat, kun yksin lähti meidän kolmen lapsen kanssa kamppailemaan. Keveät mullat Sinulle, Mummo, joksi Sinua viime aikoina kutsuimme… Pohjaton määrä jäi asioita selvittämättä ja lausumatta monet rakkaat sanat, kun ymmärrys ei riittänyt siihen.

Hilja-täti, opettaja, oli kovasti ulospäin suuntautuva ihminen, ja kun mummi ja ukki vielä elivät, lienee heidän osansa ollut suurin piirtein meidän kasvattaminen. Tätini tehtävänä taisi olla vain rahan hankkiminen ja ohjeiden antaminen niin vanhoille kuin lapsillekin. Amalia-mummistani en muista muuta kuin kerran ennen joulua hänen käärineen rullasylttyä, joka taisi olla pääruokana silloin joulupöydässä. Hän kuoli v. 1917 ollessani viisivuotias.  Joulukuusi  tuo varhaisimpia muistikuvia Hilja-tädistä, kun koristelimme yhdessä kuusta pitkillä paperikaramelleillä ja omenilla, joita oli säilytetty oman puutarhan sadosta sahajauhojen seassa siihen asti. Eivät ne sitten kuusesta poistettuina enää juuri maistuneet millekään, eikä liioin ennen sitä. Olivat ruppanoita. Ukista muistuu montakin asiaa mieleeni. Hänen tehtävänsä oli syksyisin vartioida puutarhaa varkailta jopa joskus yötäkin ulkona nukkuen. Hän laitteli kyllä lankoja ristiin rastiin omenapuiden suojaksi ja pingotti langan oman huoneensa seinään, jossa kilahti kello kun varkaat olivat asialla. Koiranpääkeppinsä kanssa oli hän kohta paikalla. Myöhemmin hänen kuulonsa huononi niin, että tällaisestakaan konstista ei ollut apua muuta kuin meille lapsille. Ja mehän osasimme tehdä hänelle jos mitäkin kiusaa. Nyt hävettää! Tiesimme, että hän säikähtää kovista paukuista, jotka lähtivät valmistamistamme paperipyssyistä. Pamautimme ne korvan vieressä ja saimme hänet keskeyttämään ainaisen virrenveisuunsa ja lähtemään koiranpääkeppinsä kanssa peräämme hokien ”Voi kanaljat, voi sammalpiät!” ja joskus jopa tavoittaen jonkun takaliston. Hilja-tädin tietoon eivät nämä kolttoset tainneet tulla, sillä tädillämme oli perin kovat otteet koivuniemenherran avulla meihin. Vitsat piti jokaisen itse hakea  ja laskea housut alas vuorollamme. Eivät edes kuivuneet oksat auttaneet kipujen lievittämiseen, vaan tuoreisiin ne oli käytävä vaihtamassa ennen toimitusta. Muistelot näistä tapahtumista eivät ole aina mieluisia, vaan taisimme olla selkäsaunan tarpeessa silloin kun muu ei auttanut.

Kuten alussa jo sanoin, oli Hilja-tätimme monessa menossa mukana, olihan hän vielä nuori silloin kun lupasi isällemme sitoutua hoitamaan meitä sisarensa kolmea lasta.  Kun äitikin oli toimessaan kaukana toisella paikkakunnalla, oli se varmaan raskas taakka kuitenkin. Taloustöistä täti ei koskaan erityisesti pitänyt ja siksi hän otti aina jonkun vanhemman ihmisen – meidän mielestämme – olemaan kanssamme ja hoitamaan ruokapuolen töitä. Ruoka oli silloin todella vaatimatonta, olivathan juuri nälkävuodetkin elettävänämme. Ruisleipää ei juuri koskaan saatu. En muista kuinka kauan sitä kesti, mutta se tuntui iäisyydeltä. Pellavasiemenpuuroa ja kaurakokkoa syötiin sen sijaan joka päivä. Onneksi kesällä kasvatetut vihannekset, sienet ja marjat pitivät nälän poissa. Muistan tapauksen, kun täti oli jostain saanut ohraryynejä, kokonaisia. Niistä keitetty puuro kuinka se maistuikaan! En muista minkä ikäinen olin silloin, mutta asiat muistan hyvin vieläkin. Kahvi oli meille lapsille ihan tuntematon juoma. Vain keitettyä vettä maidon kera oli juomamme ja yksi sokeripala sen kanssa. Ihmettelimme monesti miksi Mari, joka oli silloin apulaisena, sai kaksi sokeripalaa ja vieläpä kahviakin. Vai lieneekö ollut sekin sikurivettä. Ainakin se oli tummanruskeaa. Usein olen ajatellut näin vanhana , kuinka Hilja-täti on oikein kestänyt kaiken meidän kanssamme. Vaikka itsellänikin on myöhemmin ollut vaikeata, sittenkin ihmettelen, sillä minähän vastasin omista lapsistani ja toisissa olosuhteissa. Hänen tekonsahan perustui antamaansa lupaukseen kuolevan isämme viimeisenä toiveena.

Äitimme ja ukkimme kuoltua tahtoivat äidin sisarukset osansa Steniuksen talosta mahdollisimman pian. En tiedä kuinka maiden kanssa meneteltiin mutta kaikki irtain myytiin huutokaupassa astioita ja keittovehkeitä myöten. Vain jokunen lautanen, kuppi ja paistinpannu Toivo-enoni tuomana tuli takaisin. Sekin jäi mieleeni, vaikka olin pieni, että Hilja-täti itki, emmekä me lapset ymmärtäneet miksi. Saimme jäädä tädin kanssa taloon elämään. Kaiketi hän osti sen jollakin tavoin itselleen. Vahinko, etten koskaan tullut kysyneeksi tuota häneltä. Annettiinko talo hänelle lahjaksi inhimillisestä työstä, olihan hänellä iso perhe elätettävänään. Nyt ottaisin pienimmistäkin senaikaisista asioista selvän. Silloin tuntui, että täti oli liian ankara meille. Nyt en enää niin ajattele. Haluan muistaa hänet oikeamielisenä ja hyvänä, rakkaana huolehtijana ja ohjaajana, joka vastasi meistä sisarensa lapsista ja parasta siinä tarkoitti vaikka ei hellimiseen ollutkaan aikaa.       

 Jotkut vuodet tapahtumineen ovat ihan kokonaan unohtuneet. Sen verran kuitenkin muistan, kun olimme jo suurempia, että kesät olivat työntäyteisiä. Keväällä hankimme koko perheen voimin puita talvea varten isompien talojen kaadetuista puunjätteistä, jotka sitten hevoskaakilla ajettiin illalla pihaan. Aamulla varhain oli jo lähtö metsään neljän-viiden kilometrin päähän eväinemme. Kiusanamme olivat paarmat koko päivän, mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni, samoin kuin perunan sekä muiden kasvisten maahan pano ja myöhemmin kitkemiset kuumalla pellolla. Heinäntekokaan ei jäänyt tuntemattomaksi. Pari kertaa päivässä oli poikien kaatamat karhit käännettävä, että illalla, jos oli hyvä sää, kuivahtaneet heinät sai jo kantaa ”supilailla” latoon. Elleivät päivällä kuivuneet, oli ne koottava yöksi rukoihin. Heinänkaadossa oli kyllä joku vieras mieskin. Eipä siinä paljon vapaata kesäisin ollut, kun marjat jo olivat poimintavalmiita. Marjamatkoilla sai kuitenkin uida, koska mustikkamaat levittäytyivät järvien ympärille, enimmäkseen Pitkäjärven rannoille. Sinne oli matkaa n. 4 km. Eivät saaliit tainneet olla kovinkaan mainittavat, jos täti ei ollut mukana. Mutta pääsimmehän sinne taas uimaan. Puutarhan viini- ja karviaismarjat täti myi kokonaan vieraille, Rajavartioston rouville. Ne olivat siellä päin niin harvinaisia. Syksyllä myöhemmin oli sienten aika ja se olikin paljon hauskempaa työtä. Välillä oli perunoiden kaivaminen, mihin tuli avuksi vieraita naisia talkoisiin. Päivän ruoka oli sientä ja perunaa tai perunaa ja sientä vähän muunneltuna.

 Tädin mielestä ja kiellosta kenkiä emme saaneet koskaan kesällä käyttää; ne oli säästettävä koulumatkoille myöhemmälle syksyyn. Jo varhain keväällä, kun routaa oli paikoin, aamuisin lehmiä metsälaitumelle ajaessa kyllä sai kipristellä varpaitansa ja hypellä, jotta jotenkin lämpimänä olisi pysynyt. Syksyllä oli sama edessä. Marjametsään mennessä kuitenkin sai kengät jalkaan käärmeiden pelosta. En muista ketään käärmeen pistäneen, mutta maassa olevat mehiläispesät olivat yhtä pelottavia, jos sattui sellainen kohdalle. Hilda Tuoviselle sattui niin ja saivat muutkin osansa, jos eivät ehtineet tarpeeksi nopeasti pakoon. Aina ei marjasaalis niin runsas ollut kuin olisimme tädin kanssa toivoneet, mutta joskus kuitenkin saimme luvan siitäkin vähästä myydä rajavartioston rouville ja pitää pennit itse. Olihan siinäkin jo houkutinta seuraavalle saaliille lähdettäessä.

Aunuksen retkikunnan aikana v.1919 oli pihassamme olo turvatonta varsinkin öisin. Silloin oli meidän lähdettävä alas nurmilla oleviin latoihin ukki turvanamme. Köpittäessään hän aina hoki samaa sanontaansa, kuin meitäkin pöllyttäessään, ”voi sammalpiät, voi kananvillat mitä tekköövät toisilleen”, kun ampumista kuului ja talot paloivat.

Siitä kuinka minun pahimpaan kehitysvaiheeseeni 14-17 vuoden iässä olisi tätini suhtautunut, en voi mitään sanoa. Olinhan silloin jo leipääni tienaamassa Salmin kirkonkylässä ja kotimatkoihin Manssilaan ei ollut rahaa, ei edes tuohon 30 km:n pituiseen. Siihen aikaan tuli nk. polkkatukka muotiin ja minulla ei ollut tädiltä lupaa leikata pois lettejäni. Tukkana oli kaunis ja kihara mutta hankala letitettäväksi. Kielto oli kovin ankara: ”Kotiin et saa tulla jos tukan leikkautat.” Senhän minä kaikesta huolimatta tein. Pitkään aikaan en uskaltanut mennä Manssilaan. Vasta kun serkkuni Reino Pesu oli tavannut minut kirkolla ja kotiin Manssilaan mentyään oli käynyt Hilja-tädille uutisen kertomassa, menin peloissani hänen eteensä seuraavassa pyhänseudussa. Seisoin huoneen ovella odottaen mitä tapahtuu, kun sohvalta kuului ääni: ”Tules nyt näyttämään minkä näköinen pääsi on.” Sen enempää ei siitä seurannut, ei edes tukkapöllyä.

 Nuorisoseurojen talolla oli usein iltamia ja ohjelman jälkeen tunti tanssia. Kun satuin olemaan Manssilassa, vei täti minut aina mukanaan iltamiin. Vaikka minulla olisi ollut kuinka hauskaa, varsinkin tanssin aikana, oli sääntönä, että heti kun hän sai ”polkkansa” (joka oli aina sama) tanssittua, kuului: ”Tyttö kotiin!” Miten katkerana mökötinkään joskus koko kotimatkan. Vasta kirkolla Ilma-tädin luona ollessani sain mennä toisten nuorten kanssa ja olla iltamat loppuun. Jopa itsekin pääsin näytöskappaleisiin osallistumaan  enkä kesken riemujen kotiin lähtenyt.

Noihin aikoihin Hilja-tätikin alkoi suunnitella elämäänsä nuoruudenystävänsä Hellsténin Kallen kanssa. Olimmehan kaikki hoidokit jo lähteneet pois kotoa: Leo-veli armeijaan, Veikko Impilahdelle kansanopistoon, ja minun elämääni oli ilmestynyt Lauri. Niinpä meidät kuulutettiin, täti ja turvatti, samanaikaisesti avioliittoon. Kun meidät vihittiin 14.12.1931 ja olimme lähteneet pois Salmista, sain viikkoa myöhemmin tädiltä kirjeen, jossa hän ilmoitti olevansa 21.12. rouva Hellstén ja hänellä alkoi uusi elämä. Luonnollisesti tapasimme vain kesäisin, jotka vietin lasteni kanssa hänen uudessa kodissaan. Talo ei enää minulle merkinnyt niin paljon kuin entinen Ukkila. Täti oli kuitenkin lapsilleni hyvin rakas ja luulen, että lapset myös hänelle. Myöhemmin he kutsuivatkin tätiä Mummoksi, mistä hän todella oli hyvillään, samoin miehensä Kalle.. Täti ehti olla vain 12 vuotta naimisissa, kun vuonna 1943 kuolema korjasi Kalle-sedän, joksi me häntä kutsuimme. Talvisota vuonna 1939 oli ajanut heidätkin evakkoon. Vuonna 1942 he saivat palata kotiseudulleen. Vuoden, parin verran lienee tätä elämää kestänyt, kun jälleen oli tädillä evakkotaival edessä, mutta nyt yksin; olihan miehensä jo maan povessa. Hilkka-tyttäreni (synt. 1933) ehti olla heidän luonaan kesän 1943 ja näytteli kuulemma kauniita vaatteitaan kyläläisille. Kun Kalle Hellstén saman vuoden syksyllä haudattiin, matkustin poikani Arton (synt. 1935) kanssa valmistelemaan hautajaisia. Kevääseen 1944 asti asui Hilja-täti yksin Manssilassa. Jonkin aikaa kuitenkin hänen luonaan asui hänen leskeksi jäänyt vanhin sisarensa, Elmi Silvennoinen, jonka kanssa hän tuli evakoksi Leppävirralle. Sain heille asunnon Näädänmaan pappilasta. Minäkin olin majoittunut lapsineni Leppävirralle. Tätä ennen meidän perheeseemme oli syntynyt kesällä 1942 Helsingissä Tero-poika. Veikko-veljeni oli kaatunut saman vuoden helmikuussa Karhumäessä. Odotin Merjaa, joka syntyi Varkaudessa 29.2.1944. Evakossa olimme silloin Leppävirralla Häikiän kylässä, Soukan talossa, jonka omisti Laurin serkku Aili Holopainen. Muutimme Näädänmaahan Oinosen mökkiin lähelle pappilaa vasta Merjan synnyttyä ja asuimme siinä syksyyn 1944 kun sota päättyi. Hilja-täti kai muutti meille Munkkiniemeen niihin aikoihin ennen kuin sai opettajan paikan Hauhontaustan kansakouluun, josta tuli Merjallekin koti isä-Laurin kuoltua kesällä 1946.

Kotini

Kotini sijaitsi rajalla sanan parhaimmassa merkityksessä, sillä salin ikkunasta olisi voinut ojentamalla kurottaen kätensä tervehtiä naapuria, venäläistä, jos heitä olisi siellä liikkunut. Mutta se ei ollut mahdollista, sillä muualta, syvemmältä Venäjältä tulleet partiot pitivät siitä huolen pusikoissa tähystellen. Vaikka talot oli tyhjennetty asukkaista rajan toisella puolella, oli sentään pienet peltopahaiset viljelyksessä ja siviilien omistuksessa ainakin aluksi rajan sulkeuduttua. Me jotka saimme vapaasti liikkua omalla pihallamme, yritimme puhuttaa heitä kaikin tavoin ja kysellä sitä tai tätä rajan toiselle puolelle jäänyttä tuttavaamme, mutta saimme hyvin harvoin vastauksen uteluihimme. Vain jokunen rohkea saattoi aitovierellä kauran- tai ohranleikkuuseen kumartuneena uskaltautua kuin sivumennen jonkin tärkeän tiedon murahtamaan. Ne olivat ainoat tiedot, mitä kuultiin .Asukkaat oli siirretty jonnekin kauemmaksi Venäjälle ja tilalle tuotu uusia ummikkovenäläisiä. Pihamme vieressä kulki kujonen Aton taloihin, jotka oli jo tyhjennetty ja seisoivat siinä ovet ammollaan kuin odotellen rakkaitaan kotiin palaaviksi. Vaikka olin lapsi, vaikutti minuun silti suunnattomasti hyljätty talo. Olinhan monesti ollut siellä naapurissa leikkimässä. Ja nyt – mihin heidät oli viety? Missä he olivat?

Aton kujalla oli Veikon ja minun hiekkalinnaleikkimme. Tuli päivä, minkä jälkeen ei piha-aidan yli enää saanut loikkia Aton puolelle. Raja oli ummessa Venäjän ja Suomen välillä. Kellari, perunakuoppa ja ulkovaja, jonka kyljessä ”maailman paras paikka” kökötti kuin pahka puussa, allaan luonnollinen luiska alas Venäjän puolelle, oli määrätty siirrettäväksi turvallisemmille nurkille. Eihän toki sopinut sellainen ”rajaloukkaus” ja kuka sitä nyt toiseen valtakuntaan asti niille asioille… Jonkin aikaa ammotti monttu jokaisen rakennuksen kohdalla kunnes kaikkinainen roju täytti ne ja viimeisenä multakerros. Niin oli loppunut joskus hyvinkin tarpeellisten rakennusten historia. Tasainen maa vain oli muistona niissä tapahtuneista toiminnoista. Syksyiset pienet hillovarkaudet kellariin erikoisesti kaihersivat muistoissamme rakentaessamme tasaiselle maalle uutta leikkikylää. Raja-aita oli kuitenkin vedetty entisten ulkorakennusten kohdalle ja myös leikkipaikkaamme sillä tavoin pienennetty ja lopulta karkotettu kauemmaksi aidasta. Kun löytyi uusi paikka, uusiutuivat leikitkin. Keksimme aina uutta tekemistä.

TALVEN RIEMUJA JA PELKOJA

Kuperkeikka ”mukki”

Alas saunalaaksoon oli mukava lasketella suksilla yksikseni, kun aina en poikien mukaan kelvannut. Mäki riihen rinteestä alas ei ollut kovin kummoinen mutta riittihän se minulle, tyttöselle, ihan kuperkeikkaankin kerran niin, että sukset irtosivat jaloista. Ihmekö tuo, jos sukset irtosivat; eihän silloin vielä tiedetty näistä lukittavista siteistä eikä hiihtokengistä. Eikä ollut rahaakaan sellaisiin ylellisyyksiin. Olipahan kenkinä huopatossut, nekin kasvun varalle hankitut, pari numeroa liian suuret. Suksisiteinä nahkapalasista leikatut mäystimet, harvoin nekään ihan sopivan kokoiset. Jalka suksen päällä saattoi viiltää puolelta toiselle hankea. Tällaisilla kapineilla vaan mentiin eikä paremmista tiedetty haaveillakaan edes. Latu, jota laskettiin riihen mäeltä pihaan nousevan mäen rinteeseen ja takaisin, oli mielestäni ihan turvallinen, raja-aidan suuntainen. Aidalle oli sentään matkaa noin 30 metriä ja sauna vielä siinä välissä. Vaan eipä siinä ”mukissa”, kuten kuperkeikkaa siellä kutsuttiin, olleet sukset enää hallittavissa. Varsinkin toinen niistä lähti aika kyytiä mennä viilettämään alamäkeen toiseen suuntaan, siis kohti saunaa ja raja-aitaa. Kauhuissani katseli sen menoa toivoen koko ajan sen törmäävään saunan seinään. Vaan eipä mitä! Tuo viheliäinen kapine meni kuin meni saunan seinää hipoen ja aidan rakosesta edelleen Neuvostoliiton puolelle hyvin kantavaa hankea pitkin monen metrin matkan. Vilkaisin ympärilleni, ja kun juuri sillä hetkellä ei partioita näkynyt kummallakaan puolella, olin minäkin sukseni perässä vieraalla maalla. Kahlasin huopikkaineni polvia myöten lumessa, sillä eihän hanki minua kantanut. En ajatellut muuta kuin sukseni pelastamista ja takaisin samoja jälkiä pääsemistä omalle puolelle mahdollisimman nopeasti aidan yli. Vasta  kun olin mukamas jo tarpeeksi turvallisen matkan päässä rajasta toisen sukseni luona, uskalsin katsoa taakseni. Ja voi kauhistus! Kaksi venäläisvartijaa laskeutui mäkeä alas tarkkailemaan jälkiäni. En jäänyt pelästyksestä jäykkänä seisomaan ja seuraamaan vartijoiden touhuja vaan tempaisin sukseni ja pinkaisin pakoon. En kuitenkaan suorinta tietä pihamäelle vaan navetan nurkan taakse, mistä vasta uskalsin katsoa taakseni. Pelkäsin kauheasti mitä kaikkea tästä seuraa, enkä uskaltanut kenellekään kertoa tapauksesta. Menin jopa vintille piiloon pimeimpään nurkkaan. Koska oli lauantai, piti meidän lasten nostaa saunavedet lähellä olevasta kaivosta pyttyihin ja saaveihin. Minua etsittiin tekemään myös osuuteni ja pitihän minun lopulta tulla piilosta ulos. Itkin ja pyysin saada jäädä sisälle, koska pelkäsin suunnattomasti vartijoiden olevan vielä paikalla ja vievän minut tutkittavaksi kasarmilleen Rajakontuun. Kun vielä veljeni pelottelivat jos millä niin ihmekö tuo, että pelkäsin. Eikä minua sinä iltana saatu  kylpemäänkään vaan pysyttelin koko illan sisällä. Menin jopa peiton alle sänkyyn piiloon siksi aikaa, kun toiset olivat saunassa. Olin todella kiitollinen tädilleni, ettei hän minua sinne pakottanut. Varmaan tajusi järkytykseni vaikka toisaalta arvasi, ettei lapselle tuollaisesta ajattelemattomuudesta mitään seuraa. Vai tiesikö? Minä olen kuitenkin tuon tapauksen muistanut elinikäni ja ne mäkeä laskeutuvat pelottavat venäläiset vartijat aurinkoisena lauantaipäivänä. Lienenkö ollut silloin yhdeksän- tai kymmenvuotias.

Tea

Kun on elänyt lapsuuden rajan tuntumassa, ovat tapahtumat ja kuvat vain puolittaisia mutta kuitenkin saavat ulottuvuutta syvemmällekin, jos sattuu erikoistapaus eli vaikkapa rajaloukkaus kuten seuraavassa: Oli kaunis kesäpäivä. Laatokka oli kuin hopeaa. Kahvipöydässä istui seurue, johon kuului eräs mies ja hänen nuori tyttärensä  Tea sekä tätini. Tea oli kaiketi ensimmäistä kertaa käymässä näin lähellä rajaa. Hänen silmänsä eksyivät usein ikkunasta näkyvään raja-aitaan. ”Tule ulos!”, sanoi hän minulle, joka olin muutaman vuoden häntä nuorempi, ja kiirehti itse edellä kohti raja-aitaa. Seurasin häntä tietenkin sinne. Yht’äkkiä Tea komensi: ”Seiso siinä. Minä menen Venäjän puolelta noukkimaan nuo kissankellot.” Ja samassa hän oli yli aidan. Kauhistuin hänen äkkinäistä temppuaan, olihan meitä sellaisesta ankarasti kielletty. Pelkäsin mahdollisia vartijoita lähipensaikossa enkä suinkaan vähemmän hänen isänsä takia, sillä hän oli Suomen armeijan majuri ja tietämätön tyttärensä ajattelemattomuudessaan tekemästä rajanloukkauksesta ja seurauksista hänelle itselleen. Rukoilin Teaa tulemaan takaisin, mutta ei hän pitänyt mitään kiirettä vaan poimittuaan kukat kiepsautti itsensä yli aidan naureskellen minun pelolleni. Silloin ajattelin enkelien olleen suojanamme ja vartijoiden joko nukkuneen tai sitten hämmentyneenä katselleen tytön touhuja välittämättä niistä. Tean isälle emme kuitenkaan kertoneet. Emme uskaltaneet. Liekö koskaan saanutkaan tietoonsa tyttärensä uhkarohkeaa ulkomaanmatkaa. En ole Teaa sen jälkeen tavannut. Tokko hän koko tapausta muistaisikaan. Minulle se jäi lähtemättömästi mieleen muistuttaen muutaman vuoden takaisesta suksenhakuretkestä saunalaaksossa.

Lehmän katoaminen

Liekö navetan oven salpa ollut olematon vaiko Mansikki taitava sen avaamisessa, sillä kytkyt oli poikki, ovi auki ja Mansikki poissa. Tästä alkoi sitten neljä päivää kestänyt etsintä, johon ottivat osaa tätini, molemmat veljeni ja minä. Teimme jopa kaksitoista kilometriä pitkiä etsintämatkoja karjan käyttämillä metsäisillä ruohomailla. Iltaisin palasimme uupuneina tuloksetta. Monenlaista metsänelävää kyllä risteillessämme näimme. Mansikki vain pysyi piilossa. Päästimme monen talon karjan vapaaksi kielletyistä aitauksista, joihin olivat eksyneet paremman eineen perässä eivätkä osanneet takaisin tuloreitilleen. Tilanne alkoi olla toivoton. Olihan kolmen lehmän karjasta yhden hyvän katoaminen suuri menetys. Silloin tätimme muisti erään ihanan ihmisen, Miina Hartikaisen, joka osasi kätilön taitojen lisäksi myös povata. Niinpä sitten neljäntenä päivänä poikkesimme Miinan mökille. Muistan kuinka Miina, katsottuaan kortteihin, vakuutti ,että lehmä löytyy sinä päivänä ja että vaalea nainen auttaa löytämään sen. Niin me lähdimme matkaan, tällä kertaa toivorikkaina. Olimme kuuden kilometrin päässä kotoa. Iltapuoli päivää oli menossa, eikä mitään tapahtunut. Tullimäen karja oli luvattomasti vierailulla jollain salmilaisten niityllä eikä osannut takaisin aidanraolle, josta oli varkaisiin päässyt. Päästimme karjan pois ja kun ilta alkoi jo lähestyä, lähdimme mekin tyhjin toimin ja apein mielin, päivätyön tehneinä, tallustelemaan kotiin päin. Kuljettuamme pari kilometriä korkeata harjannetta pitkin, pysähtyi yht’äkkiä edessämme kellokkaana kulkeva Ilma-tätini komea Heluna ja päästi kovan ammunnan toisella puolen olevaa harjannetta kohti, mistä kuuluikin vastaus yhtä mahtavana. Asia oli selvä: Mansikki oli siellä. Salamana olivat veljeni menossa rinnettä alas, yli suon ja toista rinnettä ylös täti ja minä perässä. Eikö vaan Mansikkimme siellä seisoa tököttänyt kuin hakijoita odotellen, mutta ei yksin vaan pienen vasikkansa kanssa. Oltuaan emonsa turvassa ja oudot ihmislapset nähtyään vasikka alkoi ryntäillä katajapensaasta toiseen ja siinäpä meillä olikin taltuttamista. Vihdoin viimein se takertui johonkin pensaaseen ja onnistuimme vangitsemaan sen. Siinä tuli uusi pulma kuinka kuljettaminen kotiin kuuden kilometrin päähän käy. Emme olleet varautuneet perheenlisään eikä noin pieni vasikka pystyisi vielä kävelemään sellaista matkaa. Kantajiksi ei ollut meistä kenestäkään. Hätä kuitenkin keinot keksii. Tädiltä ja minulta huivit päästä, solmuun kulmittain ja kaulaliinaksi vasikalle. Sitten olikin jo paljon parempi ohjata sen kulkua jopa hieman väkivaltaisesti. Kun jonkin matkaa oli taivallettu vaivalloisesti vasikkaa vetäen ja työntäen, tuli kuin taivaan lahjana Salmista päin hevosmies kärryineen avuksemme. Näin pieni tulokkaamme sai matkustaa rattailla emon ja meidän seuratessa vierellä väsyneenä mutta onnellisina. Niin oli povauksen mukaan ”vaalea nainen”, Heluna-lehmä, johdattanut meidät kadonneen luo. Vasikka nostettiin kotona riihen luona olevan kiven juurelle ja minä kivelle paimeneksi. Emo vietiin avonavettaan lypsämistä varten. Siinä minä sitten istuskelin lauleskellen hiljaa ja yritin pysytellä hereillä. Taisinpa kuitenkin nukahtaa. Lienenkö tehnyt jonkin äkkinäisen liikkeen, kun tulomatkalla hevoskyydissä levännyt vasikka oli yht’äkkiä jalkeilla ja jo juoksussa. Pääsin minäkin nopeasti kiveltä alas ja ponkaisin vasikan perään. Vasikka paransi vauhtia ja minä myös. En ollut siihen ikään mennessä kuullut, että vasikan kanssa kilpaa juostessa ja hullun kanssa kiistellessä joutuu aina häviölle. Nyt tiedän ja olen valistanut sillä neuvolla muitakin, jos vain ovat neuvostani ottaneet vaarin. Kilpamatkamme oli melkoinen; vuoroin peltoa, ojien ylittämistä, metsälänttejä, Matsin talon luona rajakiven vierestä erään pellon kulmaukseen, jossa luulin pääseväni karkulaisesta voitolle. Iloni oli hyvin lyhytaikainen. Vasikka ei näet ymmärtänyt, että edessä oli valtakunnan raja, vaan näki aidassa sopivankokoisen aukon ja eikös tuo pistänyt päänsä ja etujalkansa rakoon. Sain vielä otteen sen takajaloista ja yritin pidätellä sitä kaikin voimin. Itkin ja puraisinkin sitä kinnerkoukusta, mutta palkaksi sain vain potkun rintaani niin, että lensin istualleni otteeni irrotessa sen polvista ja vasikka meni kuin meni sinne minne pyrki. Kun olin ennenkin hätäpäissäni ylittänyt raja-aidan sukseni karattua, ajattelematta seurauksia, tein sen nytkin. Olihan kysymyksessä niin suuri menetys kuin vasikka. Hyppäsin yli aidan ja juoksimme peräkkäin kynnöstä pitkin vadelmapusikkoon, jonne näin karkulaiseni piiloutuvan. Kun olin paljain jaloin ja pelkäsin käärmeitä, en uskaltanut mennä syvälle pensaikkoon, vaan palasin itku kurkussa takaisin ilmoittamaan tädilleni tapahtuneesta kauheudesta. Siitä en kerro mitä sain kotona kuulla. Tätini lähti kesken tuliaislettujen paiston rajavartioston kasarmille tekemään ilmoitusta asiasta ja minä pelkäsin taas kerran. Tapaus ilmoitettiin tietenkin heti Rajakonnun vartiostoon ja molemmilta puolin rajaa tulivat tutkijat tapahtumapaikalle. Olin jo sen verran tointunut pelostani, että seurasin tulkkeja läheltä. Ymmärsin silloin jonkin verran venäjää ja kuulin upseerin sanovan nähtyään pellossa jälkeni, että ”djeevotska” oli juossut tässä. Kielsin kiireesti: Njet, njet! Ovat ”maltsikit”. Osoitin veljiäni uskoen poikien pelastavan itsensä jos heitä syytetään. Pojilta ei kuitenkaan kysytty mitään.

LAATOKKA

Laatokka, näen sinut yhä lapsuuteni silmillä. Olit auringossa kylpevä kristallivesi. Olit punainen laskevan auringon lempeä syli. Olit mittaamattoman kuunsillan rannaton aava hämyisessä yössä. Olit myös vaahtopäisten aaltojen myllerryskenttä. Pihassa kasvavat uljaat männyt piirtyivät siluettina sinua vasten. Kaiken tämän olen sinusta sieluuni tallettanut ja usein katselen sitä kuin silloin lapsena peräkammarin ikkunasta. Unohtaisinko tämän?

LEO-VELI

Leo oli meidän mielestä ihan ihmepoika. Ei hän koskaan ollut muistaakseni vihainen edes meitä nuorempia johtaessaankaan. Hän laulatti meitä ja orkesteri oli hänelle kaikki kaikessa, etenkin johtaminen. Kun vielä Toivo-enon vanhimmat pojat sekä Pesun Reino

kuuluivat siihen, olihan se jo aikamoinen orkesteri.  Instrumentteja oli melkoinen kokoelma: oli kampoja, pyykkilautaa, pullapeltiä, kattilankansia sekä  kattiloitakin, joista saimme kyllä Hilja-tädiltä nuhteita, meniväthän ne sellaisessa menossa kuhmuille. Uudet olivat monesti saavuttamattomissa rahanpuutteen takia. Toimihan Leo pappinakin. Nousi saarnaamaan kiven päälle kysyen: ”Onko Keiturilta ketään kirkossa?”, ja opetti meidät vastaamaan laulaen hänen sieltä ylhäältä tekemiinsä kysymyksiin. Niittokone oli leikkiautomme ”sarailla”, mutta se leikki loppui  tapaukseen, kun minä putosin ”auton” penkiltä lehmien syöttöpöydälle heinien pudotusaukosta. Seurauksena oli solisluun murtuminen ja matka kolmenkymmenen kilometrin päähän Salmin kirkolle lääkäriin. Olin ehkä kuuden ikäinen. Äiti oli vielä silloin Salmin kunnassa kätilönä ja itki kovasti nähdessään minun tuskani. Hilja-täti minut vei Toivo-enon hevosella Salmiin. Osittain matka meni kävellen, koska kärrissä istuminen oli tosi kivuliasta hevosen hölkytellessä.

VEIKKO-VELI

Veikon kanssa leikit olivat hiekkalinnojen tekoa, jossa taisin olla taitavampi koska hän aina pyrki särkemään minun linnani. Omenavarkaissa ukilta salaa olimme kyllä yksimielisiä. Myös ukki-paran huonokuuloisuutta hyväksikäyttäen säikytimme häntä paperipyssyillä ja hän koiranpääkeppinsä kanssa köpitteli perässämme hokien: Voi sammalpiät! Voi kananvillat! Ja senhän nyt tietää, ettei hän meitä tavoittanut. Muutakin pahaa me kyllä teimme, mutta niistä ei kirjoitella. Veikko oli kasvuaikanaan jonkin verran minua pienempi, vaikka olimme kaksosia, ja turvautui usein Hilja-tädin apuun, kun meillä meni riitaan asti. Oma koira hänellä oli ja se oli hänen paras ystävänsä. Suru oli suuri, kun se kerran jäi hevosen ja kärrin alle ja kuoli. Muistan, kun Veikko kantoi  sitä hautaan ja itki surkeasti eikä ottanut uutta lemmikkiä enää koskaan.

Veikko kasvoi minun kokoisekseni vasta suoritettuaan asevelvollisuuden. Hän kävi Impilahden kansanopiston, minne minua ei ikävä kyllä millään saatu menemään. Taisi Lauri olla osasyyllinen tuohon.

Jouduimme vuorollamme jokainen paimentamaan lehmiä joko omilla pikku pelloilla tai sitten koko päivän ajan ”mäyränpesillä”, yhteislaitumilla noin neljän km:n päässä, minne lehmät ajettiin aamuisin. Siellä oli myös viljeltyjä heinäpeltoja minkä vuoksi piti olla paimenessa, etteivät elikot niihin pääsisi. En tiedä, mitä nämä mäyrät olivat, villieläimiä kuitenkin, mutta pysyttelivät pesissään, joita oli kymmenittäin rinteessä. Kuitenkin pelkäsin niitä, vaikka en koskaan  nähnyt. Kiljahteluja vain kuulin joskus, kun pojat sohivat pesiä kepein. Nyt  kun ajattelen noita paimenessa oloja, tulee melkeinpä kylmä hiki selkään. Olisihan siellä metsässä voinut tapahtua mitä vaan; olihan karhuja ja susiakin niillä seuduin. Kuinkahan Hilja-täti uskalsi meidät sinne lähettää, varsinkin minut yksin!

Mielityötäni oli pajupillien veistäminen. Äänikin niistä lähti. Oli ohuita ja paksuja ja tietenkin eriäänisiä. Sitä en muista, oliko Toivo-eno opettajani veistämisessä. Taisinpa olla siinä työssä veljiäni taitavampi. He taas rakensivat niitä kauheita pyssyjä mieluummin. Se pillin teko olikin aikaa ja kärsivällisyyttä kysyvää. Pojat toivat minulle pajukepit. He tiesivät paremmin pajukot ja tietenkin saivat palkaksi pillin, joka soi.

LIIRUMLAARUMLIPILAARI

 Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä, pytikästä pöytäristi, pöytärististä risukko, risukosta rintasolki, rintasoljesta sopukka, sopukasta sormikinnas, sormikintaasta kipinä, kipinästä kirjanmerkki, kirjanmerkistä meteli, metelistä meltorauta, meltoraudasta matikka…

 Säv. Riivattu   (Leo Aatos Johannes Ohvo,  s.31.07.1910,   k.20.12.1934) 

Antti printti Suavan Olli
Suavan Olli Toivon Anni
Toivon Anni Mikkosen Antti
Mikkosen Antti Matsin Veera
Matsin Veera Hilipän Pesha
Hilipän Pesha Oudoin Pasha
Oudoin Pasha Aton Sasha
Aton Sasha Ruskoin Vasja

◄◄Sivuston alkuun
     ◄Manssilan sivulle