Sylvia Savolainen kertoo Salmin Manssilasta ◄◄Sivuston alkuun
     ◄Manssilan sivulle
Kiveltä kivelle  
Helsingin Maunulassa  helmikuussa 1998, 85-vuotispäivän aattona (synt. 27.2.1913)

Kun Suomen ja Venäjän raja välillä Metsäpirtti-Salmi ylitti Laatokan, ei se ohjautunut kuivalle maalle, vaan kilometri ennen rantaa nousi Variskiveen hetkeksi miettiäkseen siinä mihin suuntaan lähtisi. Jatkaessaan matkaansa tästä koukkasi se länteen veden ja maan välistä vielä Suomeen päin puolentoista kilometrin matkan löytääkseen selvän rajauoman, Laatokkaan laskevan Vino-ojan. Tämä väli oli sikäli erikoislaatuinen "ei kenenkään maa", että vesi oli Suomea ja ranta Venäjää. Näin ollen ei kummankaan maan kansalaisilla ollut oikeutta siinä kalastaa eikä rantautua. Kun raja oli epämääräinen ja vailla varsinaisia rajamerkkejä, sattuikin alkuun monta kahnausta kalastajien kesken, ikäviäkin, koska molemmat kokivat olevansa oikeassa. Sittemmin viranomaiset puuttuivat asiaan ja alue nimettiin "ei kenenkään maaksi".

Raja Vino-ojaa pitkin kulki alkumatkan hyvinkin mutkitellen noin puoli kilometriä metsässä, jossa molempien maiden rajavartijat kulkivat turvallisesti omilla puolillaan, mutta kun Vino-oja sitten päättikin kulkea vain Suomen puolella tehden jyrkän mutkan juuri kenttävartion kohdalla, yhtyivät vartijoiden polut vähäksi aikaa samaksi erotakseen jälleen pisteaidan saavutettuaan. Tätä aidan kahden puolen kävelyä kesti noin puolen kilometrin verran. Tähän väliin sijoittuivat kenttävartion lisäksi Aleksanteri (Jormoi) Röppäsen ja Vasili Alangon talot. Röppäsellä oli myös toinen talo ja se oli lähellä Suveloa ja Hilja Hellsteniä.

Suomen puolella olivat niityt aukeita, aidan toisella puolella raja-aidan läheisyydessä oli tiheäksi kasvanutta lepikkoa näkösuojana. Näin ei kuitenkaan kovin pitkälle jatkunut, vaan niittyjen jälkeen oli taas edessä metsätaival, kolkko nouseva ja laskeva jyrkänne rotkoineen, Keiluksi kutsuttu. Rotko, johon polku laskeutui, oli todella syvä ja pelottava. Vartijoiden kulkutienä oli jälleen vain yksi ja sama polku ilman määrättyjä ohituspaikkoja. Vastakkain tullessaan kummankin maan rajavartijat sivuuttivat toisensa siirtyen omalle puolelleen käsi lipassa tervehtien. Yhteinen polku sai kuitenkin erään traagisen tapauksen jälkeen kammottavan kulkutien maineen ja Keilu muuttui "Kauhunlaaksoksi " .

 Noin kilometri ennen seuraavaa rajakiveä tapahtunut murhenäytelmä, jossa suomalainen rajavartija Arssi Jormalainen sai surmansa venäläisestä luodista, sattui heinäniityiltä alkavassa metsässä. Jormalainen löydettiin noin 200 metrin päässä rajasta raahattuna Suomen puolelle kuivalIe kankaalle. Ennen tätä tapausta oli suomalaisia partiomiehiä vain yksi kerrallaan, jota vastoin naapurit kulkivat kaksittain. Tämän jälkeen otettiin myös Suomen puolella käyttöön kaksoismiehitys.

Rotkosta noustua maisemat avautuivat molemmin puolin rajaa pelloiksi, joita vain pisteaita erotti. Näkymät olivat aukeat kumpaankin suuntaan, puusto oli olematon, edes ojanvarsipöheikköä ei  ollut. Näköala kaakko-luode -suunnassa venäläisestä Rajakonnun vartio- ja tähystystornista, joka oli puolentoista kilometrin päässä, oli Suomen rajavartioston kasarmeille ja Manssilan kylään esteetön.

Kansakoulu, joka sijaitsi vain noin 200 m rajasta samoinkuin kirkko kalmistoineen viereisellä kummulla olivat kuin tarjottimella ikään.

Kirkko oli rakennettu vuosisadan vaihteessa mieheni isän, silloin Sortavalassa vaikuttaneen rakennusmestari Otto Savolaisen ja lähellä oleva kansakoulu hänen poikansa, silloisen Salmin kunnanrakennusmestarin Lauri Otto Savolaisen johdolla v. 1928-29. Lauri Savolaisesta tuli aviomieheni v. 1930. Hän asui tuolloin jo Joensuussa, minne myös perustimme ensimmäisen kotimme. Manssilassa kävin enää vain kesäisin lasten kanssa kasvatustätini, äitivainajani sisaren Hilja HelIstenin luona. Hänen kotinsa oli kirkon ja koulun välimaastossa maantien laidassa puolen kilometrin päässä lapsuudenkodistani, Steniuksen talosta.

Partiot kulkivat aidan kahden puolen rinnettä ylös kyläharjanteelle Matsin eli Ruskoin talon läheisyyteen, jossa oli kiviröykkiö -silloin tosin vielä ilman tekstiä -osoittamassa rajamerkkiä, joka myöhemmin vuonna 1934 sai numeron 71.

Tässä raja sitten tekikin lähes suoran kulman ja suuntautui kohti itäkaakkoa. Aita kulki viettävällä rinteellä peltotilkkujen välissä, joista moni oli jätetty viljelemättä. Myös meidän -Steniuksen - kaalimaamme oli kokenut saman kohtalon. Se kasvoi sinisenään keto-orvokkeja ja kissankelloja ja ulottui alareunassa raja-aitaan. Vain lehmät paimennettuina saivat siellä käydä. Nekin tajusivat, että ruoho aidan toisella puolella olisi ollut vihreämpää ja pienellä töytäisyllä olisi aita mennyt nurin. Siksi niitä oli paimennettavaja vehmaat heinikot saivat olla koskematta. Vaarallisen sijaintinsa vuoksi alue oli jätetty hoitamattomaksi. Pelto oli mäkien ympäröimä. Sen yläreunalta ja raja-aidan takaa alkoi avara näkymä Laatokalle.

Vielä ennen Steniuksen pihan kivelle n:o 72 pääsyä aita laskeutui pieneen laaksoon, jossa Steniuksen sauna sijaitsi, samoin kaivo, josta haimme talousveden, myös navetassa tarvittavan. Toinen kaivo maantien laidassa vanhan saunan vieressä kelpasi kyllä puutarhan kasteluun, mutta ei ruokavedeksi.

Lapsena valitsin leikkipaikan, joka oli kokonaista kaksi metriä leveä kaistale saunan aurinkoisen seinustan ja raja-aidan välissä. Siihen istutin koivun, joka tavoitellee jo taivasta. Leikkipaikan vaarallisen sijainnin vuoksi en saanut siitä kuitenkaan nauttia kauan, vain vuoteen 1923. Samalla tavalla tuli lähtö toisestakin leikkikodistani. En vielä silloin ymmärtänyt miksi, myöhemmin kyllä. Käveliväthän nuoret rajavartijat molemmin puolin aitaa ja minä olin yksin tuossa solassa.

Nousemme nyt ylös mäelle Steniuksen pihaan,-äidinisäni omistamaan taloon, lapsuudenkotiini. Tähän pihaan liittyvät läheisimmät ja parhaat lapsuusmuistoni. Olihan meidät kolme pientä lasta tuotu isän kuoleman jälkeen tänne mummila-ukkilaan tien toiselta puolelta Ohvon talosta, omasta kodista. Täällä me kasvoimme Hilja Steniuksen, äidin sisaren hoidossa. Mummi ja ukki kuolivat jo 19l6ja 1920. Myös äitimme kuoli 1920, vain kuusi viikkoa isänsäjälkeen.

Rajakivi 72 oli keskellä pihaa ja aita siitä kahden metrin päässä edeten ylemmäs kumparetta ja pyyhkäisten tieltään jää- ja perunakellarit sekä aitan ja käymälän. Kivi oli pyöreä ja siihen oli kaiverrettu teksti ja vuosiluku 1840. Mistä syystä kivi oli keskellä pihaa eikä raja-aidan tuntumassa, jossa rajan piti oikeasti kulkea? Pihapiiri oli kuitenkin kokonaisuudessaan käytössämme, mikä oli monelle arvoitus. Jotkut olivat tietävinään, että äidinisälläni oli ollut tekemistä asiassa. Siihen en kuitenkaan usko. Kivi on ollut paikallaan aikaisemmista rajan puhdistuksista lähtien. Olivatko silloiset rajanvetäjät armosta antaneet kappaleen suuresta isänmaastaan asuttavaksemme? Vai olisiko talo pitänyt siirtää pois niinkuin kävi kellareille ja aitalIe? Kellarit saivat uuden paikan riihen rinteestäja käymälä kyyhötti tallin seinustalla. Aitta sen sijaan hävitettiin kokonaan.

Pihan aurinkoisin kumpare näin raiskattiin ja otettiin pois. Muistoksi jäi sinne Leo-veljeni nimeämä "saarnakivi", jolta suoritimme monenlaista ohjelmaa. Leolla oli muun muassa tapana saarnata kiveltä kaksosveljeni Veikon kyyhöttäessä kiven vieressä lukkarina vastaillen:
       Leo: Onko Keiturilta ketään kirkossa?
       Veikko: Olenhan minä ja minun vaimoni.
       Leo: Mitä heitillä on papille tuotavaa?
       Veikko: Sirkan siipi, kärpän kääpä, hyttysen hyvä saparo.

Kiven välittömässä läheisyydessä oli minun itkupihlaja, jonka oksanhaarassa istuen lauloin niin iloni kuin surunikin. Pihlaja tuhottiin juuriaan myöten. Vielä vuonna 1929 nojaan siihen tietämättä tulevasta mitään, mutta käydessäni siellä sodan jälkeen vuonna 1989 ensimmäisen kerran rajojen  avauduttua näin pihlajani kohdalla versoja kasvavan pensaan. Tunsin sisälläni ailahduksen, joka satutti.

Tälläkin kohdalla raja-aitana oli vain pahainen pisteaita, joka oli siis kaksi metriä rajakivestä lounaaseen. Tämä väli oli meidän käytössämme. Kuten jo aikaisemmin selvisi, ei silloin ollut  minkäänlaista "ei kenenkään maata" aidan kummallakaan puolella. Jokainen tiesi, että aita on raja eikä yli ollut menemistä. Suuremmat kotieläimetkin pysyttelivät omassa pihassa, mutta vapaina käyskentelevät kanat uskalsivat aidan alittaa tai ylittää etsiessään munimispaikkoja sen takaa tyhjiksi jätettyjen talojen multapenkeistä. Eivät munat kuitenkaan sinne jääneet, sillä uhkarohkeat veljeni Leo ja Veikko löysivät piilopaikat. Tietäen päivän turvallisimmat hetket he ryömivät puiden suojassa kanojen perässä, tyhjensivät pesät ja palasivat lakit saalista täynnä. Joskus kanaemot olivat jo ehtineet hautoa munat pikkutipuiksi ja marssittivat katraansa muina miehinä "kotimaahan", johon olivat todella tervetulleita tässäkin muodossa. Poikien munanhaku oli vaarallista, mutta tietäen heidän intonsa "aarteenetsintään" ymmärrän, että riskit unohtuivat. Kun vartijoita alkoi näkyä useammin, lienee rohkeus laantunut.

Kellareiden muutosta seurasi ihan arvaamatonta hyvääkin. Näköala äärettömälle Laatokalle yli alempana olevien heinänurmien parani oleellisesti ja pihan komeat männyt pääsivät oikeuksiinsa. Myös pihapiiri laajeni siihen suuntaan. Poissiirrettyjen rakennusten paikalle tehtiin tavallinen pisteaita niinkuin oli muuallakin pitkin rajaa ja se jatkui pihan kauneimmalla kohdalla pylväitten väliin pitkistä kuorituista rungoista rakennettuna nelikerroksisena riukuaitana neljänkymmenen metrin matkan pihan alareunaan ulottuvaan ja ukin aikoinaan tekemään korkeaan piha-aitaan, jossa oli myös portti Venäjälle Aton taloihin päin mentäessä. Portti kuitenkin suljettiin aidan siirron yhteydessä tarpeettomana.

Aidalla olisi voinut istuakin, mutta siihen ei ollut lupaa. Emme uskaltaneet sille edes käsiämme ulotella. Joskus lämpiminä kesäpäivinä kävivät venäläiset upseerit aurinkoa ottamassa. Kuvata heitä ei saanut. Muutamia merkityksettömiä sanoja saatoimme joskus vaihtaa, mutta se loppui lyhyeen. Myöhemmin kuulimme ikävistä seurauksista: he vain hävisivät jonnekin.

Myös maisemakuvaus oli kiellettyä, vaikka näillä kohdin ei mitään salattavaa tiettävästi ollut. Vain nuo kaksi tyhjiksi jätettyä taloa, Attonen ja Andropoff, kyyhöttivät hiljaisina herättäen niin meidän lasten kuin myös kanojen mielenkiinnon, kuitenkin eri tavoin. Me pelkäsimme näet tyhjien talojen kummituksia, kanojen kiinnostus oli muunlaista. Riukuaita yhtyi pihan Laatokan puoleisessa eteläreunassa pisteaitaan, joka teki mutkan kaakkoon ja kohtasi rajakiven n:o 73 leveän ja hoidetun Salmi-Rajakontu -maantien talon vierellä. Tästä rajakivestä alkoi sitten kuuluisa maantien ja raja-aidan rinnakkaismatka, jota oli noin 700 metriä kyläharjanteen länsireunalla ja joka päättyi Stolbovan rauhan rajakiveen. Jokunen pylvästaulu osoitti valtakunnan rajan.

Steniuksen talo oli yksin maantien länsipuolella ennen rajan mutkaa, muut talot sen itäpuolella. Maantien länsireunassahan oli raja-aita. Tätä aluetta kutsuttiin Tullimäeksi. Taloista ensimmäinen oli Ilma ja Oskar Pesun koti, seuraavana Weckström ja tullin vartiokoppi. Maantien laidan asumukset olivat Tullimäen taloja lukuunottamatta karjalaistyylisiä. Pesun talosta Manssilan kylään päin samalla puolella tietä olivat vielä "tullilaisten" Hopian ja Kahelinin talot. Tulliviskaali asui kahden kilometrin päässä Salmin suuntaan.

Talot olivat lähellä toisiaan, karja- ja muut talousrakennukset niiden takana. Kaikkien talojen päädyt olivat tiehen, raja-aitaan ja yli kolmen kilometrin päässä näkyvään Laatokkaan päin. Kuin kiilana työntyi Neuvostoliiton alue Keiluun eli Kauhunlaaksoon asti autioina niittyinä. Vain vähäinen puusto reunusti Laatokan rantaa tällä kohdalla.

Tullimäeltä eteenpäin rajalle mentäessä alkoi varsinainen Grosnoin kylä, joka käsitti kymmenkunta taloa kenttävartio mukaanluettuna. Ensimmäisestä eli Hartikaisen talosta, joka oli tien länsipuolella, jäi vain portaat Suomeen ja talo joutuikin autiona purettavaksi, luultavasti vuonna 1921. Vastapäätä Hartikaista tien itäpuolella oli ensimmäisenä Maksim Mikkonen, seuraavana Antti (Oudoi) Mikkonen, sitten Heikki Rusi ja kenttävartiorakennus, jonka vieressä mäellä oli viimeinen puomi. Talo poikkeaa karjalaistyylisistä, mikä näkyy kuvassakin. Puomin kohdalla oli toinen Rusi ja kaksi Leinosten taloa sekä vähän sivummalla Janne Karvonen, jonka paja oli tien laidassa. Viimeisinä olivat kolmas ja neljäs Mikkonen, viimeksimainittu Pavel, johon asti saivat autot ajaa.
Rajan käännyttyä Stolbovan kiveltä Virtelään oli vähän matkan päässä Samsonoff, myös hyvin lähellä raja-aitaa. Tämä oli siis varsinainen Grosnoin kylä.

Maantie Stolbovan rauhan kivelle saakka oli leveä autotie ja vapaasti kaikkien kuljettavissa. Pavel Mikkosen talolta oli loppu viisikymmentä metriä käveltävä. Kyläläiset, turistit ja muut "pyhiinvaeltajat" kulkivat harva se päivä rajaportille toivoen näkevänsä edes vilauksen toisen puolen elämästä. Portin takana oli tie ruohottunut, sillä sitä eivät käyttäneet muut kuin naapurin rajavartijat. Elonkorjuun aikoihin saattoi nähdä muutaman naisen sanattornina ja sivuilleen vilkuilematta sirpillä kauraa korjaamassa, muulloin ei ketään, lukuunottamatta rajavartijoita.

Raja lähtee Stolbovan kivestä koilliseen Virteläänja edelleen Missinkorpeen päin. Virtelä oli kylä viereisellä harjanteella samassa suunnassa Grosnoin kylän kanssa. Vain vähäinen Korkeaoja alhaalla maan painaumassa erotti nämä kylät toisistaan. Ennen rajan sulkeutumista ne lienevät olleet nimellisesti samaa kylää, koska tullikin oli Virtelän tulli. Korkeaojan painauman vaiheilla oli meillä hiihto- ja mäenlaskupaikat. Sekä Virtelä että Grosnoi olivat kuin oksana varsinaisesta Manssilan kylästä, joka oli Salmista tultaessa ensimmäisenä.

Myöhemmin, vuonna 1934 oikaistiin rajaa radikaalisti. Saunamme eteiseen lyötiin rajamerkki ja kaivo jäi Neuvostoliiton puolelle. Siinä menettivät käyttönsä sekä kaivo että sauna, jonka ovi kyllä jäi omalle puolelle, mutta kiuas ja lauteet naapuriin. Saunomisen mahdollisuus meni. Niin jäi hyvä saunamme sinne laaksoon, samoin täytetty kaivo. Pihapiiri pieneni olemattomiin ja jäi maantien ja raja-aidan väliin. Raja-aitaan oli kaksi metriä, maantiehen ehkä kolme. Asua siinä kuitenkin voi. Ensin Toivo Steniuksen leski Anni asui siinä viiden poikansa kanssa loppuaikoina talvisotaan asti ja joutui jättämään talon evakkoon lähtiessään. Talvisodassa talo oli säilynyt ja perhe muutti siihen takaisin jatkosodan ajaksi. Nykyään paikalla on vain muruja rapautuneesta kivijalasta. Rajakivistä ei ole jälkeäkään. Lienevätkö tien oikaisussa saaneet sen alta hautapaikan vai ovatko alamäkeen vieritettynä näkymättömissä niinkuin kirkon kalmiston hautakivillekin on käynyt.

Korkean ikäni huomioonottaen nämä "kiveltä kivelle" muistiinpanot, joita vuosien varrella olen tehnyt, olisivat varmaan jääneet pöytälaalikkoon ikuisiksi ajoiksi ellei  poikani Arto olisi tullut apuun ja ryhtynyt leikkeiden kokoamiseen. Ne olivat kymmenisen vuotta lojuneet sulosessa sekamelskassa muistuttaen silloin tällöin täydentämis- ja selvittämistarpeesta. Myös Arton tytär Karina on ollut asiassa mukana kuvien jäljentämisessä. Tästä avunannosta lausun heille parhaat kiitokseni. Olen kirjannut asioita silloin tällöin, samoja asioita päällekkäinkin, joten muistiinpanojen selvittäminen on ollut hankalaakin.

Helsinki, Maunula helmikuussa 1998, 85-vuotispäiväni aattona.