Antti Herrala ja Kanta Jeppe

  Kanta Jepen poika Töpö oli
  oman aikakautensa mallikoira,
  omistaja A. Herrala, Salmi

  Kuvat kirjasta:
  Juho Perttola:
  Karjalaisesta karhukoirasta
  arjalankarhukoira

Tässä kirjassa on useita sivuja selostusta Herralan koirista.

Juho Perttola
Tarinaa kanta Jepestä (KOIRAMME -lehti 4 - 5/60)

 Useat mustan koiran ystävät tuntevat tarinan Kanta-Jepestä, mainiosta karhukoirasta, jonka elämä alkoi 1920-luvulla eräässä Laatokan koillispuolella olevassa karjalaiskylässä ja joka lopetettiin ennen aikojaan vain siksi, että huomattiin sen olevan liian hyvä hirven pysäyttäjä.

Jeppe oli kasvatettu entisen itärajan läheisyydessä olevassa Käsnäselän kylässä. Sen oli aikanaan ostanut Myllyselän talon isäntä, Pekka, velimiehelleen Nikolaille joltakin naapuriltaan. Mutta Nikolain, arkipuhessa Imaksi kutsutun, kuoltua koira myytiin Lomun taloon ja sieltä edelleen tarpeettomana uittotyönjohtaja Antti Saarikivelle Uuksuun.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuka on Jepen kasvattaja. SKL:n julkaisussa 10/1938 olevassa kirjoituksessa Karjalan karhukoiran kohtalo sivulla 200 viitataan Hotin koiriin. Mutta entiset paikkakuntalaiset pitävät kuitenkin sen kasvattajana Fomitsun Mikkoa, jonka koirakanta oli töpöhäntäistä. Mikko oli myös paikkakunnalla kuulu metsämies.

Koska Jeppe ensimmäisten isäntiensä mielestä ei ollut tarpeeksi kiinnostunut oravista enempää kuin linnuistakaan, ei sitä käytetty metsästykseen, kulkipahan vain Saarikivenkin mukana vuolaan Tulomajoen varsilla.

Käydessään kerran Uuksussa näki Antti Herrala kylätiellä koiran, joka häntä kovasti kiinnosti. Kun hän sai tietää omistajan, alkoi tuota pikaa kaupan teko, joka päättyi vaihtoon. Saarikivi sai takuulla annetun oravan haukkujan, ruskean Jahdin - ja Jeppe neljännen isännän.

Vaikka Jeppe olikin viettänyt 6 - 7 elinvuottaan jotensakin toimettomana, niin sen voimakkaat riistavaistot heräsivät Koveron metsissä. "Saimme uuden Marsin", sanoivat kylän miehet jo kolmannen jahdin jälkeen. Marsi oli Feodor Kosken kuuluisa karhu- ja hirvikoira, jota vuosikausia muisteltiin.

Kiitos Antti Herralan, että Jepestä on jäänyt kaksi kuvaa. Niiden sekä hänen kertomustensa mukaan voimme muodostaa jonkinlaisen käsityksen tästä koirasta. Se oli järeä, täystöpö, mustapohjainen koira, joka tyypiltään vastaa nykyisenkin käsityksen mukaan karjalankarhukoiran kanta-ainesta. Eräänlaisena kauneusvirheenä Jepellä oli toinen silmä puoliksi ns. Hera. Luonteeltaan se oli rauhallinen ja säyseä, mutta ärsytettynä ja hirven jäljillä petomaisen rohkea.

Kerrotaan, että kun muuan lehmä kävi sitä ahdistelemaan, ajoi se koko karjan pakosalle. Tällaista perään antamatonta rohkeutta se osoitti myös monilla metsästysretkillä pyrkien aina hirven turpaan.

Niin kuin useiden kuuluisuuksien tai sellaisiksi tulevien oli Jepenkin kohtalo traaginen. Mitä kaikkea se saikaan aikaan, siitä voisi vain Antti Herrala kertoa. Mutta myöskin virkavalta havaitsi tuossa koirassa piilevän vaaran kruunun karjalle . Jepen isäntä napattiin sinne, missä kestitään etupäässä vain vedellä ja leivällä, ja pois pääsyn tinkimättömäksi ehdoksi asetettiin: Jeppe on lähetettävä väljemmille metsästysmaille. - Ja näin tapahtuikin.

Mutta ennen kuin tuo kohtalokas haulikon laukaus kajahti, oli onni myötäinen karjalankarhu- koiran jalostustyölle. Jepen tytär Tovi tuli kiimaan ja paritettiin isällään. - "Vaikka hauki kuoli, niin hampaat jäivät", sanoi Herralan Antti, kun Tovin pentueesta synryi parasta lajia oleva karhukoira Töpö.

Kun nyt on tapahtumasta kulunut yli kolmekymmentä vuotta, nousee karhukoiran ystävien mieleen noitten palolinjojen halkomien hämyisten metsien pojan, Kanta-Jepen, uhkea olemus, Jepen, joka edusti parasta rotunsa kanta-ainesta Suomen puoleisessa Karjalassa ja jonka pyyntiveret olivat monesti todettu ja sakeat.

"Nuoremman polven karhukoiramies! Jos koirasi sukutaulussa näet Herralan Töpön, sen jälkeläisten Jepen ja Otson koirien nimet, niin muista, että tuon mustan koiran suonissa virtaa itsensä Kanta-Jepen, nykyajan hirvikuninkaiden uljaan esi-isän verta."

http://www.spj.fi/fi/rodut/karjalankarhukoira/rotukuvaus/historia/tarinaa%20kanta-jepesta

Pauli Alanko muistelee:

Viisijalkainen hirvi

Antti Herralalla oli hyviä hirvikoiria, karjalan karhukoiria. Metsästi hirviä, hyvät naapurit kävivät ilmiantamassa. Joka vuosi joutui käräjille, ei vankeutta, selvisi sakoilla saaliin arvon mukaan. Menetti aseet mutta saihan niitä helposti. Antti söi aina hirvenlihaa. Jos kymmenen hirveä ampui mutta yhdestä maksoi korvaukset valtiolle, kannattihan se.

Kerrankin joku oli kertonut lähteessä olevista lihoista, nimismies pani nuoret poliisit tarkistamaan. Lihat olivat vilukaivossa, puolen kilometrin päässä. Poliisit menivät ja löysivät, kaatajan täytyy olla lähellä poliisin tuttava. Lähteestä löytyi 5 jalkaa. On ne poliisit melko toopeja. Kaataja selitti että niinhän hirvellä onkin 5 jalkaa, viisikö sillä on, eihän se muuten pääsisi niin lujaa juoksemaan. Täydestä meni. Poliisit uskoivat. Huutokaupoista osti itse kaatamiensa hirvien lihaa, olenhan tästä maksanut, huutokaupasta on kuitti.

Silloin oli karjalan karhukoiria vähän Suomessa. Antti Herrala pelasti karhukoiran rodun.

Läskelä

Minulla oli talvisodassa pieni Tiksu-koira, oravia haukkui hyvin, mutta ei päässyt poloinen maastossa liikkumaan. Lotat sitä sylissään kuljettivat, pikkuleipiä syöttivät. Tipsu meni hellan viereen istumaan ja odottamaan herkkuja, silmät rupesivat vuotamaa kun sai liikaa sokeria. Yhtenä päivänä komppanian päällikkö ampui sen, sanoi että siinä on penikkatauti. Lotat itkivät, hyvä nimi Tiksu, miksi koira oli sinun perään, seuraa sinua, tulee sinun manttelin sisään? Siksi kun se on meidän koira, suut jäivät auki, mikset ole aikaisemmin sanonut, siksi kun ette muuten olisi niin hyvää huolta siitä pitäneet.

Talvisodan aikana minä olin Läskelässä ilmavartiossa. Sinne rakennettiin pääpuolustuslinjaa. Kun tuli vihollisen lentokoneita menin lotille sanomaan, että menkää nyt suojaan. Yhytin Läskelässä komean karjalan karhukoiran. Koska sillä oli lyhyt häntä, annoin sille nimeksi Töpö.

Karjalan karhukoira oli jäänyt Salmiin, lähti evakkojunan perään etsimään isäntäänsä, eksyi Läskelän asemalle. Rääkkylään Herraselle tuli tieto ja valokuva koirasta. Herranen lähti etsimään koiraansa Läskelästä.

Koira ilmoitti meille lentokoneiden tulon etukäteen. Menin Läskelän läntiselle kansakoululle, siellä oltiin yötä. Minulle sanottiin että sinä voit tulla komppaian päällikön taloon kun olet lähetti, niin muutinkin sinne nukkumaan.

Eräänä päivänä näin että polkua myöten komppaniasta päin lähti tulemaan mies. Lunta oli paljon ja polku oli kapea. Koira istui keskellä polkua vartiossa, tiesin että tulijan on syytä kiertää hangen kautta. Ukko tulee, koira istuu ja katsoo, ukko otti rukkasen kädestä ja antoi koiran haistella, koira hyppäsi äkisti rinnalle, nyt ukolle  kävi huonosti, mutta se olikin koiran omistaja Antti Herrala. Koira unohti minut  heti vaikka olimme hyviä kavereita siihen asti. Hoidin koiraa hyvin. Kannoin  ruokaa, vahdimme lentokoneita yhdessä. Töpö oli sen oikeakin nimi.

Kerran koira oli vuorokauden häpessään ulkona liiterin takana. Aina oli yötä hangen sisällä. Kerran tuli lentokoneita, tehtaan pilli huusi, naiset menivät kellariin sirpalesuojaan, koira seurasi tarkasti lentokonetta, näki pommin putoavan, painoi pään hankeen ja ulvoi surkeasti mutta pommi olikin lentolehtisiä sisältävä paketti. Rupesi naurattamaan, koira närkästyi, ei tullut edes syömään. Koira pakeni navetan taakse häpeämään. Koira tiesi tulevatko koneen kohti vai menevätkö ohi.

Komp. pääl. ltn. Korhonen suunnitteli vievänsä koiran siviiliin, sanoi että hoida poika koiraa hyvin. Antti kertoi että koira sai Viipurin näyttelyssä kaikki palkinnot. Kauppaneuvos aikoi ostaa, tarjosi siitä 30.000 mk, sillähän saa jo talon. En myy.

Antti Herrala oli Koveron kylästä. Antti oli mv, metsästäjä, kasvatti hevosia, kennelliiton arvostama kasvattaja, karjalankarhukoirien pennuilla sai enemmän rahaa kuin varsoilla. Koko koirarotu uhkasi hävitä.

Utajärvelle Antti Herrala muutti, sai sieltä tilan. Shoigu Iivan meni Rantsilaan, kuoli siellä, muu perhe muutti Kuopioon

Kirkkosaaressa elokuussa 2011