Muistelmia mummoni hautajaisista

Lyydia Väisänen

Oli vuosi 1937, kevättalvi, mummoni alkoi sairastella. Kerrottiin, että enoni oli häntä käyttänyt Sortavalassa lääkärissä. Salmissa oli sairaala ja lääkäri. Enoni oli varmaan sitä mieltä, että Sortavalassa oli pätevämpiä lääkäreitä. Ei ne pystyneet auttamaan. Olivat todenneet vain että ruokatorvessa on kasvi (silloin ei puhuttu syövästä), ei voida auttaa. Hänen lapsensa 2 tytärtä, 3 poikaa olivat tietoisia ettei ole paljon elinaikaa mammalla. Toukokuun lopulla, tulin koulusta, kertoivat että mummoni eli BABA oli pois nukkunut. Uutinen ei yllättänyt, olimme siihen varautuneet.

 Yritän kertoa, mitä on jäänyt muistiini mummon hautajaisista, olin vähän vaille 10-vuotias. Tapana oli että heti vainaja pestiin ja puettiin omiin vaatteisiin. Puhuttiin kuolinvaatteista, ne kun olivat vanhoilla ihmisillä odottamassa lähtöhetkeä. Yksi kamari oli laitettu vainajaa varten. Kun menimme siihen huoneeseen teimme ristinmerkin, käsi vainajan otsalle, se oli tervehtimistapa. Mieleeni on jäänyt kuinka otsa oli kylmä, tuntui ikävältä. Huone oli laitettu kauniiksi, tuohuksen paloivat ja monet ikonit koristivat huonetta.

 Paljon kävi vieraita jättämässä jäähyväisiä. Mummo oli auttavainen, herttainen ja hyvä ihminen. Enojen perheet tarjosivat teetä, kahvia ja ruokaa vieraille. Aina pöydällä oli kuppi ja lautanen pois nukkunutta varten. Toivottiin että hänkin oli mukana aterialla. Ruokaa tarjottiin niin sanotuille vähäosaisille ”köyhille” kyläläisille. Siinä kai oli toiveena, että Jumala taivaassa muistaa häntä joka oli täältä lähtenyt. Ajan jonka vainaja oli kotona ennen hautajaisia, valvottiin, pidettiin yön istujaisia, oltiin hänen lähellä. Luettiin raamattua, laulettiin hengellisiä lauluja, ”Käy yrttitarhassa polku” on jäänyt tuosta ajasta mieleeni. Pidettiin hartaushetkiä, ilman pappia. Äänellä itkijä nainen oli mukana. Siinä hän istui vainajan vieressä, nenäliina kasvoilla, ei ollut sanoja paperilla, ne oli opittuna päässä.

 Sitten tuli hautauspäivä. Oli kaunis keväinen päivä. Jäät lahdesta olivat sulaneet. Laiva tuli Tulemalta hakemaan vainajan ja saattoväkeä. Pappi ja kanttori tulivat laivan mukana. Ennen lähtöä pidettiin hartaushetki. Kauniilla ja arvokkaalla tavalla lapset saattelivat mamman haudan lepoon. Mummon tyttäret kulkivat arkun takana, tekivät ristinmerkkejä, rantapoluilla, navetalle, saunalla koko kotipihalla, se oli tapana hyvästellä vainajan puolesta. Äänellä itkijä oli mukana laivalle asti.

 Siunaus oli Salmin kauniissa kirkossa. Siitä en muista paljon mitään. En edes muista millainen oli arkku ja oliko kukkia. Hautaan laskemisen muistan samoin umpeen luomisen. Miesväki lapioivat mullan, joka oli kaunista hiekkaa. Tehtiin hiekkakumpu, päälle tuli lauta, purinlaudaksi sanottiin. Siinä oli nimi ja syntymäaika ja kuolinpäivä. Kun ukki kuoli vuotta myöhemmin, enot olivat ostaneet hautakiven, joka oli harvinaista. Tavallisesti oli rautaristejä ja paljon oli puisia ristejä. Sinne jäi meille rakas BABA hautakummun alle. Oli toivonut että hänen hautauspäivä olisi kaunis ja lämmin, että pienet lapsenlapset pääsisivät häntä saattamaan, tämäkin hänen toiveensa toteutui.

 Minulla on hänestä hyvin kauniit muistot. Minä olin hänen ”lempibunukka”. Monet sadut, SUAKKUNAT meille kertoi. Harmi vain en muista niitä. Juostiin vastaan kun nähtiin hänen tulevan. Aina oli tuliaisia, muutama makeinen, Se oli tärkeää, silloin vaatimukset oli vähäiset. Tärkeää oli myös päästä hänen viereen nukkumaan. Kauniit venematkat ovat muistissani. Ennen kouluikää sain olla hänen luonaan jopa viikonkin. Ne ovat kauniita lapsuusmuistojani. Hyvä ja herttainen BABA. Kiitos sinulle olit tärkeä minulle.

Baba oli kirjoittaja äidin äiti Outi Kanabro. Laiva lähti Kotkaniemestä Lunkulasta.