|
Äitienpäivämuisto Kirkkojoelta Jo Karjalan
kunnailla lehtii puu Tämän iki-ihanan laulun sanat tuovat mieleeni viimeisen kevään Karjalassa. Erikoisesti on jäänyt muistiini äitienpäiväjuhla, josta muodostui viimeinen yhteinen juhla. Talvisodan seurauksena jouduimme me salmilaiset siirtolaisiksi eri puolille Suomea. Sopeutuminen uusiin oloihin tuotti monia vaikeuksia. Ehkä suurin ongelma oli meidän murteemme. Ihmiset eivät ymmärtäneet toisiaan. Ikävöitiin entisiä elomaita. Toivottiin, että päästäisiin Karjalaan takaisin. Jatkosota alkoi kesäkuussa -41. Heinäkuun lopulla oli Salmi jälleen suomalaisten hallussa. Rakkaus kotiseutuun sai asukkaat palaamaan takaisin, vaikka suurin osa kodeista oli palanut. Jouduttiin asumaan todella huonoissa oloissa. Elettiin kevättä 1944. Kotikylässäni Kirkkojoella oli elämä päässyt hyvään alkuun. Uusia koteja rakennettiin ja entisiä korjailtiin huolimatta siitä, että sota jatkui. Oltiin iloisia ja onnellisia, kun evakkomatka oli takanapäin ja oltiin päästy kotiseudulle. Mieleeni on jäänyt, että kevät ja alkukesä oli lämmin ja kasvillisuus oli päässyt hyvään alkuun. Oltiin toivorikkaita, odotettiin hyvää satoa. Koulukin oli aloittanut toimintansa. Kylämme koulurakennus oli palanut, joten koulu joutui toimimaan kahdessa eri talossa. Kirkkojoen pitkäaikainen opettaja Olga Koivunen opetti jälleen kylämme lapsia. Hänen johtamanaan toimi myös opintokerho meitä koulun päättäneitä varten. Oli lähestymässä toukokuun toinen sunnuntai, äitienpäivä. Ja tottahan kylämme äidit olivat juhlansa ansainneet. Oppilaat järjestivät ohjelmaa ja meidän kerholaisten tehtäväksi jäi leipominen ja kahvitarjoilu. Vaikka oli pula kaikista elintarvikkeista, kyläläiset antoivat vähästään. Saimme vehnäjauhoja, voita, munia ja sokeriakin. Siitä vaan leipomaan pullaa, kaakkuja ja teimmepä pikkuleipiäkin, ”Olga-tädin kakkuja”. Kahvina korviketta, paahdettuja jyviä. Ne saivat kelvata, sillä kahvia ei saanut kaupasta. Saapui kaunis keväinen sunnuntai, äitien oma juhlapäivä. Luulisin, että kaikki kylän vanhat ja nuoret äidit saapuivat Otsukan taloon yhteiseen juhlaan. Oli ilo olla yhdessä vanhojen tuttujen kanssa ja puhua omaa kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Kyynel silmässä siinä toisia tervehdittiin. Monet äidit tulivat mustissa puvuissaan. He olivat äitejä, joilla oli paljon lapsia ja joilta sota oli vienyt pojan, toisilta kaksikin, sekä toisilta puolison. Kukat, jotka äidit saivat rintaansa, olivat Laatokan rannalta poimittuja vuokkoja. Ne olivat viimeiset äitien saamat vuokot. Tästä juhlasta muodostui viimeinen yhteinen tilaisuus. Kesän ollessa kauneimmillaan oli taas jätettävä kotiseutu, tällä kertaa lopullisesti. Vain muistoissa voimme palata lapsuuden maisemiin. Mukana seuraava kuva on ehkä vuodelta -32 tai -33. Siinä on paljon samoja äitejä kuin juhlassa keväällä -44. Mukana ovat muun muassa oma äitini ja rovasti Railas, hänen puolisonsa sekä heidän poikansa, nykyinen lehtori Viktor Railas, ja mukana on tietysti opettaja Olga Koivunen. Mukana kuvassa ovat myös Pusulan emäntä, hiihtäjä Senja Pusulan mummo, sekä ”Rojon leski”, millä nimellä tätä tarmokasta naista kutsuttiin. Suurin osa mukana olleista äideistä nukkuu nurmen alla, jotkut Salmin kalmistossa, suurin osa ympäri Suomea. Nämä äidit olivat niitä ”maan hiljaisia”, tekivät työtä vaikeissa olosuhteissa osaansa tyytyen. Uskolla ja rakkaudella he kasvattivat suuret lapsijoukot, harvoin kukkia ja kiitosta saaden. Meitä heidän lapsiaan on paljon täällä Lapinlahdella ja Varpaisjärvellä. Muistamme äitejämme rakkaudella ja kiitollisuudella. Näin äitienpäivänä viemme kukan haudalle, jos se vain on mahdollista. Terveiseni kirkkojokelaisille ja kaikille salmilaisille. LYYLI VÄISÄNEN Kuvateksti: Äitienpäiväjuhla pidettiin tavallisesti
kylän koululla. Koulun palaessa sodan aikana kokoonnuttiin yksityistaloon.
Mukaan pääsi talon naisväki ja isommat lapset. Kertomus on julkaistu aikaisemmin Lapinlahden ja Varpaisjärven paikallislehden Matin ja Liisan numerossa 18/1982. |