Keisari-Salmissa1

Elokuun 20 päivänä 1819 nähtiin Salmissa harvinainen vieras, maan hallitsija.

Keisari Aleksanteri I oli tulossa Suomeen, ja hänen tiensä kulki karjalaisten asuinsijojen kautta. Salmiin ehdittyään hän oli tehnyt jo pitkän taipaleen, Uus-Laatokasta Arkangeliin, sieltä Vienan kautta Petroskoihin ja Aunukseen, mistä pääsi maitse ja meritse Salmiin. Täältä keisari jatkoi matkaansa Sortavalaan, vieraili Valamossa ja aloitti vasta Valamosta palattuaan virallisen Suomen-vierailunsa.

Keisarin matkasuunnitelma herätti suurta ihmetystä. Miksi hallitsija nyt oli kiinnostunut rajamaistaan? Karjalan virkamiehissä vierailu nostatti levottomuutta. He tiesivät, että korkeimpiin virastoihin oli tullut kansalta lukemattomia valituksia, vaikka ilmiannot ja kantelut eivät vielä olleetkaan johtaneet toimenpiteisiin. Mitä nyt seuraisi, ei tiedetty, sillä tsaari Aleksanteri oli hyvin arvaamaton. (1) Vienan jylhiä, tiettömiä korpia keisari Aleksanteri oli samonnut jalkaisin. Hän oli soudattanut itsensä yli kymmenien salojärvien ja kulkenut pitkin vuolaita jokia. Vienan maisemien suloinen rauha lievitti hänen mielensä ristiriidat. Ensi kertaa hän nyt sai vapautua hallitsijan taakastaan ja nauttia luonnosta tavallisen ihmisen tapaan.

Matka Aunuksesta Salmiin oli samaa vapauttavaa retkeilyä, joka suuresti miellytti tsaaria. Hänen seurueensa eteni Laatokan rantaa myötäilevää huonoa maantietä, mutta itse hän läheisen ystävänsä ruhtinas Volkonskin kanssa matkasi venekyydillä Viteleeseen asti.

Lipuessaan Mägrin ja Yllösen jokien solmukohdasta Alavoisen jokea alaspäin Aleksanteri sai katsella Nannulan, Sutalan ja Kuanjoilan hiekkaisia, harvaan asuttuja katajikkorantoja. Vastarannalla näkyi Lietteen, Redulan ja Alavoisen kylän harmaiden karjalaistalojen koristeellisia päätyjä, leikkiviä lapsia ja muutama tsasouna. Tällaiset maisemat olivat hänelle tuttuja edellisten päivien matkalta. Vene kulki kohti Alavoisen suistoa, rannat kylineen ja telmivine lapsineen häipyivät näköpiiristä.

Alvoisen suistoon saavuttuaan tsaari ja ruhtinas Volkonski menivät jalkaisin Ondrusovan luostariaueen kirkkoniemeen. Pieni ja köyhä erakkola oli aavan Laatokan rannalla, kaksi saarta sen edustalla olivat suojana suuremmilta tuulilta. Luostari oli ollut suljettuna liki sata vuotta, koska munkkien keskuuteen oli pesiytynyt vanhauskoisuus, vierolaisuus, jota valtionkirkko ankarasti vainosi. Aleksanteri oli kuitenkin vapauttanut luostarin toimintakiellosta ja asettanut muutamia pappismunkkeja sen johtoon. (3) Tsaarihan oli kirkkonsa harras palvelija ja erityisesti luostarien ystävä.

Kun korkeat vieraat astuivat luostarin portista pihaan, he näkivät kirkon avoimista ovista veljeskunnan kokoontuneena pieneen ehtoopalvelukseen. Tieto tsaarin saapumisesta oli jo ehtinyt perille, jumalanpalvelus oli keskeytetty, ja sen tavanomainen kulku vaihtui nyt hallitsijan vastaanottorituaaliin. Kuoron aloitettua tervehdyksensä keisari astui kirkkoon, polvistui ovella tehden ristinmerkin, kulki sitten keskelle pyhättöä, suuteli igumeenin hänelle ojentamaa ristiä ja polvistui uudelleen. Igumeeni lausui siunauksen ja kuoro aloitti: »Taivaallinen kuningas, Lohduttaja, totuuden henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä».

Keisarin saapuessa Tuulokseen oli hänen matka-seurueensa jo häntä vastaanottamassa Tuulosjoen pengermällä yhdessä ihmettelevän kyläkunnan kanssa. Jokunen heikko uraa-huuto kohosi väkijoukosta, sitten valtasi äänettömyys arkailevan kansan. Keisari kulki katsellen pientä, köyhää kylää ja siunasi itsensä suuren katosristin, ristupuun, edessä. Risti oli kylän keskuspaikalla, mihin tuulokselaiset pyhän marttyyripiispa Blasioksen muistelupäivänä, valassina, kokoontuivat syömään uhripuuroa. Ristupuun vieressä oli uhripuu, suuri alhaalta karsittu kuusi, jonka yhdessä yläoksassa riippui karhun kallo. Tämä kylää suojeleva taikaesine oli jäännös kokonaisesta mesikämmenestä, joka aikoinaan oli ripustettu kuuseen.

Meri ja taivas sulautuivat samaan himmeään sineen ja kultaan, näköpiirin täytti tyvenen veden kimallus. Tässä Laatokan sadunomaisessa loistossa keisari halusi matkata vielä edelleen. Soutajat vain vaihtuivat. Ondrusovan munkit jäivät kaihoten viittoilemaan rakastetulle tsaari-isälleen, jota olisivat tahtoneet saatella Suomeen asti.

Viteleestä keisari seurueineen jatkoi matkaa maanteitse. Viidentoista kilometrin päässä oli Suomen raja, ja siinä hevoset pysäytettiin. Keisari astui rajakiven ääreen lukeakseen Kustaa II Aadolfin hakkauttaman, kolmella kruunulla vahvistetun tekstin: »Tähän asetti Kustaa Aadolf, ruotsalaisten kuningas, valtakunnan rajan; Jumalan avulla pysyköön tämä työ.» (4)

Seuraava pysähdys oli viereisessä Manssilan kylässä, jonka harmaa tsasouna houkutteli Aleksanterin ylös kummulleen. Koko Karjalan-matkansa aikana hallitsija ei ollut sivuuttanut ainoatakaan luostaria tai kyläkappelia. -Tsasounan kuistilta Aleksanteri katseli edessään leviävää Laatokkaa. Aurinko laski jo Mantsinsaaren taa, saaren keskiosan korkea riutta piirtyi jykevänä ja turvallisena sinen, kullan ja purppurapilvien taustaan.

Sitten Aleksanteri työnsi auki matalan lukottoman oven ja kumartui astumaan sisälle hämärään pyhättöön, johon pieni ikkunaruutu soi niukasti valoa. Halvat mustuneet ikonit kuvalaudallaan nojasivat peräseinään. Ison keskusristin edessä riippui pieni puuöljylamppu, lampatku, ja ikonien väleissä oli puoleksi palaneita kynttiloitä, tuohuksia. Tsasounassa leijui suitsukkeen tuoksu. Tsaari ymmärsi, että siellä oli vähän aikaisemmin pidetty rukoushetki, jossa oli pyydetty hänen matkalleen varjelusta. Jälleen Aleksanteria ihmetytti, että tämän syrjäisen maakunnan kansa oli pystynyt säilyttämään oman vanhan kulttuurinsa siitäkin huolimatta, että vieras valta oli hallinnut sitä yli puolen vuosituhannen. Jo nämä pienet halvat pyhäköt todistivat kansan omalaatuisuutta. Se ei luultavasti koskaan voisi täydellisesti sulautua slaavilaiseen elämänmuotoon. Idän uskonto ei sitä kyennyt liittämään itään.
- - - -
Ilta oli myöhäinen, keisaria odotettiin. Salmin Ylösnousemuspogosta oli köynnöksin koristettu, Ylösnousemuskirkon eteen oli pystytetty salko valtakunnan lippua varten ja monia kymmeniä paperilyhtyjä oli kiinnitetty puihin sekä niiden välisiin köysiin. Samoin oli Tulemajoen yli vievä siltakin lyhdyin valaistu. Kenraalikuvernööri Steinheil ja Viipurin läänin maaherra Walleen, koko lähiseudun virkamieskunta ja säätyjen edustajat olivat saapuneet vastaanottamaan armollista hallitsijaansa, ensin mainitutkin jo useita päiviä aikaisemmin. Keisarin nimenomainen kielto, ettei hän vastaanota suomalaisia virkamiehiä ennen Sortavalaa, ei ollut heidän tiedossaan. Pogostalla, Kirkkojoella, oli ollut huutoa ja touhua, kun valmistauduttiin keisaria kumartamaan. Impilahden silloinen nimismies pieksätti eräitä jäykkäniskaisilta tuntuvia talonpoikia, jotteivät Salmin miehet uskaltaisi esittää enää uusia valitteluja keisarin vierailun aikana.

Odotettuna saapumispäivänä ratsastivat Steinheil ja Walleen aamuvarhaisella Aunuksenlinnaan vastaanottamaan tsaaria. Matkan varrella he antoivat uusia siistimis- ja kumarrusmääräyksiä; kiviä oli poistettava maantieltä, hiekkaa oli haravoitava. Keisarin kuriirin tavattuaan he kuitenkin ymmärsivät, ettei heidän sopinut kohdata tsaaria Venäjän alueella. Yhdesssä kuriirin kanssa he palasivat Salmiin tuoden tiedon vieraan saapumisesta.

Kello 11 illalla kuultiin ratsastajan lähenevän. Keisarin sotilasvartiona saapui ainoastaan kasakkaupseeri Ovtsarov. Tuhatpäinen kansanjoukko oli kerääntynyt kauas Manssilan tielle vastaanottamaan korkeaa vierastaan. Nyt he tiesivät tsaarin pian saapuvan. Tulemajoen sillalla ratsastaja pysähtyi, Mansssilasta johtavalta tieltä kuului huutoa, ja Tuleman kylätiellä, jota pitkin tsaarin vaunut saapuivat, kansa osoitti mieletöntä, villiä riemuaan uraata huutamalla ja suureen ääneen pauhaamalla.

Valaistulla sillalla vaunut pysähtyivat. Tsaari tervehti kansaa seisoaltaan syvään kumarrellen. Hänen kauniiden kasvojensa ilme oli lempeä ja viisas. Huuto oli lakannut; jokivarsilla sillan kahden puolen, minne Salmin rahvas äkkiä oli rynnännyt, vallitsi nyt kunnioittava hiljaisuus, jonka synnytti hallitsijan vaikuttava olemus.

Kun keisari saapui hänelle varatun karjalaisen uudistalon eteen Ylösnousemuspogostalla, hän hetkeksi menetti mielenmalttinsa. Ei ollutkaan vaunuja ympäröivä kansa enää karjalaista väestöä, ensimmäinen tsaaria kumartava mies oli kenraalikuvernööri Steinheil. Hänet nähdessään Aleksanteri suuttui silmittömästi. Talon isäntä seisoi portailla emäntineen ja poikineen siunatakseen leivän ja suolan kanssa korkean vieraan tervetulleeksi, mutta keisari harppoi heidän ohitseen ylös portaita Steinheil kintereillään. Päästyään ensimmäiseen huoneeseen hän kysyi suuresti harmistuneena, kuinka kenraalikuvernööri oli rohjennut toimia vastoin hänen tahtoaan. Hän oli nimenomaan halunnut puhutella kansaa ilman virkamiehistön läsnäoloa. Näitä määräyksiä Suomessa ei kuitenkaan tunnettu. Steinheilin, joka oli aivan ymmällä odottamattomasta kohtauksesta, keisari määräsi heti palaamaan hallituspaikkaansa Turkuun. Vasta siellä he tapaisivat seuraavan kerran. Aivan kalpeana kenraalikuvernööri poistui talosta, tarrautui ulkona seisovan maaherran käsivarteen ja ilmoitti hänelle keisarin määräyksen. Ja jo ennen puoltayötä nämä kaksi ylintä virkamiestä ajoivat sysipimeässä kohti Sortavalaa maaherra Walleenin naureskellessa sitä tuntuvaa potkua, jonka he olivat Hänen Majesteetiltaan saaneet. (5) Seuraavana aamuna varhain säätyjen edustajat jättivat Salmin, samoin kaikki virkamiehet paitsi vänrikki Martenau, joka oli kutsuttu tsaarin tulkiksi. Säätyjen edustajat keisari kyllä olisi ottanut vastaan, mutta hän sai liian myöhään kuulla, etta nämä olivat olleet Salmissa häntä odottamassa. Paikalliset virkamiehet nimismies Gustaf Neiglick ja verokirjuri Georg Neiglick pysyttelivät visusti asunnossaan Orlovin vanhassa hovissa Tulemajoen toisella puolella, mistä tsaarin oleskelupaikkaan oli matkaa kaksi kilometriä.

Varhain seuraavana aamuna keisari otti kamaripalvelijansa välityksellä vastaan Valamosta saapuneen pappismunkin, jonka kanssa sovittiin hänen edeltäkäsin suunnitellusta Valamon-matkastaan. Sitten keisari näyttäytyi kylätiellä seurueineen, joka oli sijoitettu asumaan pappien ja kirkonpalvelijoiden rakennuksiin. Tsaarin kanssa asuivat vain hänen englantilainen henkilääkärinsä ja kamaripalvelijansa.

Ylösnousemuskirkon kelloja soitettiin. Vanha rovasti Saostrovski oli koko komeudessaan odottamassa yleiseen jumalanpalvelukseen Hänen Majesteettiaan, joka kuitenkin kävi kirkossa yksin, polvistui, suuteli ristiä ja otti vastaan papin siunauksen.

Täsmälleen kello 9 alkoi kansan puhuttelu kirkon ja joen välisellä aukiolla. Tsaarin määräyksestä kansan piti istua maassa. Vain sen, joka halusi puhutella Hänen Majesteettiaan tai vastata tehtyihin valituksiin, oli noustava seisomaan ja kuljettava vuorollaan hallitsijan luokse.

Aurinko paistoi, leppeä tuulenhenki kävi yli aukion. Jostakin tien takaa kuului karjankellojen kalkatusta. Täysinäisten kuhilaitten välissä taempana pellolla istuivat naiset kirjavissa karttuunipuvuissaan ja pyhäisissä pääliinoissaan mukanaan kaikki lapsensa, pienimmätkin. Hetken tärkeyden ja juhlallisuuden tuntuivat nämäkin tajuavan; he osasivat olla ääneti. Äidit nostelivat lapsiaan, jotta nämä saisivat nähdä tsaarin, korkean vieraan ja kansan ystävän. Valtakunnan lippu liehui kirkon edessä. Salmin miesten täyttämällä peltosaralla vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Tsaari ja hänen tulkkinsa istuivat pöydän ääressä lähekkäin, kolmantena oli kirjuri. Ennen puhuttelun alkamista keisari silmäili paperia, jossa oli merkintöjä Salmin ja sen lähipitäjien lahjoitusmaaoloista, kapinoimisesta ja valituksista. Sitten hän laski paperin kirjurin eteen pöydälle, nousi ja käveli kansan edessä tutkivan ja miettivän näköisenä.

On vain osittain tiedossa, mitä Salmin talonpojat keisarille puhuivat. Kolmen tunnin aikana moni lampuoti ehti tuoda julki mieltänsä painavia asioita. Ensimmäiseksi kerrottiin, että nimismies Lindeberg oli muutamia päiviä aikaisemmin järjestänyt pieksäjäiset. Kaikki, joilla oli syytä valittaa, olivat kantelemassa. (6) Salmin miehillä oli nyt ensi kertaa tilaisuus ryhdistäytyä. He tajusivat, että heitä kuunteli tänään ymmärtäväinen ihminen ja ystävä.

Kruununvoutia ja Salmin nimismiestä syytettiin edellisten vuosien monista ulosmittauksista ja häädöistä; nehän kaikkein kipeimmin loukkasivat talonpoikia. Kun he eivät pystyneet suorittamaan raskaita veroja, lyötiin heidän asumustensa oveen ja ikkunoihin laudat, heidän kotinsa lakkasivat silloin olemasta taloja, savuja, ja heillä oli edessään loisen osa jonkun armeliaan naapurin ovensuussa. Kirjaimia ja numeroita tuntematon Salmin mies ei saanut koskaan kuittia suorituksistaan, ja vihatut, epärehelliset voudit panivat tilikirjoihinsa mitä halusivat; vuodesta toiseen he perivat mielivaltaisia veroja sekä maataloustuotteina että päivätöinä. Salmin lahjoitusmaan omistajan kreivitar Anna Orlovin talonpojat sen sijaan olivat oppineet tuntemaan armeliaaksi ihmiseksi, joka jätti perimättä köyhien rästit ja antoi heille armahduskirjan. (7) Väärinkäytökset eivät suinkaan olleet kreivittären tiedossa, siitä talonpojat olivat varmoja. Kreivittären Sortavalassa asuvaa edustajaa, kauppias Makovkinia he eivät syyttäneet mistään. Tämä olikin ollut kyllin viisas pysyttäytyäkseen syrjästäkatsojana. Hän oli antanut verovaatimukset ja rästit vihattujen voutien tai tuomioistuinten hoidettavaksi.

Mutta Mantsinsaarelaisilla, oman saarivaltakuntansa vapailla miehillä, ei ollut mitään tekemistä voutien eikä kreivien kanssa. Saari oli heidän ja heillä oli oikeus omistaa isiltä perityt, samojen sukujen vuosisatoja kaskeamat, kyntämät ja viljelemät maat. Hehän olivat Salmin ensimmäisiä asukkaita. (8) Kerran toisensa jälkeen he olivat kieltäytyneet maksamasta veroja muille kuin itselleen kruunupäiselle keisarille. Tästä selityksestä keisari oli huvittunut. Hän tiesi kuitenkin, että virkakunnalla oli jo vuosikymmenien ajan ollut valittamista mantsinsaarelaisten käyttäytymisestä. Aina kun virkamiehet yrittivät saareen, heidän oli henkensä kaupalla poistuttava sieltä. Nyt mantsilaisia kuulusteltiin. Miehet kertoivat saarellaan tapahtuneista yhteenotoista, streljoistaan, ampujaisistaankin, he kertoivat. Hallitus oli lähettänyt saareen sotaväkeä kukistamaan vastarintaa, jolla talonpojat olivat estäneet virantoimitukseen aikovilta pääsyn saarelleen. He olivat ottaneet sotilaat vastaan kivin ja seipäin -ampuma-aseitakin oli - ja kahlanneet matalaa Seljoin kylän rantaa kymmeniä metrejä venekuntia vastaan. Kahakassa haavoittui joitakin sotamiehiä, yksi upseeri ja saaren väkeä enemmänkin, eräs talonpoika jopa kuolettavasti.

Keisari antoi isällisen hyväsydämisesti salmilaisille monenlaisia vakuutuksia ja lupauksia. Sanoipa hän itse ostavansa kreivitar Orlovilta Salmin pitäjän lahjoitusmaat voidakseen antaa ne vapaina ja verottomina sikäläisille talonpojille. Ja virkamiehiä tutkittaisiin esitettyjen syytteiden johdosta heti.

Salmilaisten mieliala nousi nyt suuresti, he saivat varmuutta ja itsetuntoa; tsaari oli vastedes oleva heidän ainoa isäntänsä. Asioissa käännyttäisiin suoraan hänen puoleensa, eikä virkamiehillä olisi enää mitään merkitystä. Tahtomattaan Aleksanteri oli näin kääntänyt salmilaisten mielet yhä enemmän vaaralliseen suuntaan.

Heti kansan puhuttelutilaisuuden jälkeen karjalaisten »ylen korgie vieras» jatkoi matkaansa Sortavalaan ja sieltä Valamoon.

- - - - - -

(1) Aleksanteri I:n v. 1819 Suomeen tekemästä matkasta on virallisia tietoja vasta Sortavalan vastaanotosta lähtien. Tämän teoksen kuvaus keisarin matkasta Salmiin ja hänen sikäläisestä vastaanotostaan perustuu suulliseen perimätietoon ja eräisiin maaherra Walleenin yksityisiin kirjeisiin, jotka on julkaistu J. R. Danielson-Kalmarin kirjassa »Tien varrelta kansalliseen itsenäisyyteen (osa IV), sekä venäläisen kenraalin Schilderin kuvauksiin. Keisarin vierailusta Valomon luostarissa kertoo luostarin historia.

(2) Schilderin kuvauksesta.

(3) Ondrusovan syrjäistä luostaria pidettiin suuressa arvossa. Suomenkin karjalaiset käyttivät sitä pyhiinvaelluspaikkanaan, ja rahvaan pyhien luetteloon kuuluivat, paitsi valamolaiset Sergei ja Herman ja konevitsalainen Arseni, myös ondrusovalainen Ondrei. Luostarin perusti vuoden 1500 paikkeilla entinen pajari ja hovimies, myöhempi hovin rippi-isä Adrian Zavaliskin, joka aloitti munkkiutensa Valamossa.

(4) Rajakivessä oIi kaksi vierekkäin asetettua kookasta kiviliuskaa, joiden alustana oIi luonnonkivi ja taustana kiviröykkiö. Se toi katseIijan mieleen kuvan Siinain laintauluista.

(5) Walleenin yksityiskirjeen mukaan.

6) Tutkimusten jälkeen nimismies menetti virkansa.

(7) Esim. mainittuna vuonna oli rästien armahdus 10 000 ruplaa.

(8) Salmin vanhin asutus oli Miinalan kylässä, seuraava Mantsinsaarella.