Nuori Karjala 6-7/1987

Kovasti pitävät paikkansa ylläolevat laulunsanat. Vaikka missä kulkisinkin, lähtemättömänä on mielessäni kotikyläni Salmin Kaunoselkä.
  Tämä kyläpahanen oli aivan Venäjän rajalla. Kylä oli kasvanut korkealle mäen töyräälle, eivätkä sen talojen ikkunoihin vesden kuvaimet liplatelleet. Kauempana virtasi tosin Anäjoki, mutta vettä tarvittaessa sitä oli saatavissa vain kaivoista. Kaunis kylä se sittenkin oli.
  Siellä eli aitokarjalaista kansaa omine tapoineen ja murteineen. Vieras otettiin aina iloisesti vastaan kylän koteihin vieraan kaukaisuuteen ja outouteen katsomatta.
  Kylään tulija joutui aina nousemaan korkeata mäkeä. Sen päältä näkyikin koko kylä. Ensimmäisenä tuli vastaan kylän tsasouna. Aina kun sen kello somasti soitteli, kokoontui kylän rahvas harmaaseen rukoushuoneeseen. Siellä yhteiset rukoukset rukoiltiin ihmisten ja eläinten, koko kylän puolesta.
  Eihän tässä kylässä muuten mitään erikoista ollut. Oli vain Konoin Mizan agju, oli Kuzman agju ja muu keskikylä. Talot olivat kaikki samanlaisia, karjalaismallisiksi niitä sanottiin, kahden puolen tietä ne kaikki sijaitsivat. Keskellä kylää oli Toroin Ondreissa postitoimisto. Konoissa oli kylän koulu ja Kuzman agjalla rajavartiosto. Siinä ne kylän erikoisuudet olivatkin. Varsinkin koulu oli meille kaikille rakas, se oli kylän sydän. Opettaja Raisa Sihvoin oli kylämme opettajana viimeiset 10 vuotta. Hän ohjasi opintokerhomme ja järjesti monta kehittävää huvia ja hyötyä. Kukapa meistä ei häntä muistaisi.
   Oli kylämme nuorilla huvinsa. Työn lomassa ja varsinkin, sunnuntaisin pelattiin vilkkaasti palloa ja käytiin Anäjoessa uimassa. Siellä joen rannalla oli Toroilla mellitzy, mylly, joka kyläläisten viljat jauhoi. Monesti illoilla kutsui Hotakan Mizan talj'l'ankku kujoinpolveen ja siellä tanssittiin ripatskaa ja katrilleja. Köykäiset olivat silloin kylän poikien jalat.
  Talviseen aikaan kokoonnuttiin taloihin iltaa istumaan. Hämärissä pirteissä eli silloin iloinen leikinlasku. Hyvin usein sulhaset sellaisen talon pihaan ajoivat.
  Helmikuun 2. päivänä oli Streit'en'n'y, kylän praasniekkapäivä. Usein oli lunta niin paljon, että töin tuskin hevoset kylään pääsivät, mutta aina sinne kokoontui suuret vierasjoukot. Muisteltiin menneitä, ajateltiin tulevia, moni poika itselleen myös vaimon hyppykaupalla otti. Toinen praasniekkapäivä oli kesäkuussa. Silloin olivat kujoset jo kuivia, kelpasi markkinoilla kävellä. Kenellä silloin oli t'ietto, kävelivät aina "kullan kiveh". Sitä kävivät muuten kaikki kylään saapuneet katsomassa.
  Oli kylässämme itkettäjäkin. Hän oli Hotakan mummo. Häissä sekä hautajaisissa hän itkuvirret sepitti, eikä kukaan läsnä ollut voinut kuivin silmin sitä kuunnella.
  Jokaisen talon ympärillä oli myös puutarhaa. Ikkunoiden alla kukkivat kesäiset kukkaset, mansikat kasvoivat ja marjapensaat antoivat satoaan. Läheisiltä vaaroilta sai poimia vaapukoita ja soilta kullankeltaisia lakkoja. Ei jokaista marjaa tarvinnut ostaa, kuten nyt on tehtävä.
   Kuka siellä ollessan olisi uskonut, että kylämme meiltä pois otetaan. Näin me voimme sitä muistella ja jotain jälkipolville kertoa...
   Sinä kultainen Kaunoselkä pysyt sydämessäni koskemattomana. Siellä olet kukkivine tuominesi, sinua ympäröivine metsinesi ja niittyjen reunustamat harmaat rakennukset ovat alati silmieni edessä. Muistan sinun jokaisen kiven, jokaisen polun, kuraiset kujoisi ja armahat ahosi. Tsasounasi kellon sointi on ikuinen.