Äitini kuoli

Toimittanut Hannu Karhos
Ei tullut isä kotiin
sotaorpojen kertomuksia
Atena - Jyväskylä 2005

Hannu Karhos

Isää etsimässä

    Äitini kuoli, niin kuin täsmälliselle ja tarkalle vanhanajan kansakoulunopettajalle sopii, 75-vuotispäivänään. Hänen asunnossaan kaikki oli järjestyksessä. Lipaston laatikossa oli valokuva muistotilaisuutta ja teksti kuolinilmoitusta varten. Raha-asioihin ja asunnon omistukseen liittyvät paperit olivat siististi omissa kirjekuorissaan, joten perunkirjoituskin oli helppo järjestää. Seuraavassa laatikossa oli kirjekuoria ja kansioita täynnä papereita, joista useimpia en ollut koskaan nähnyt. Vilkaisin niitä vain sieltä täältä. Pakkasin paperit vanhaan salkkuun ja vein kotiini, sillä hautajaisten edellä oli paljon muutakin ajateltavaa ja hoidettavaa.
    Äitini jäämistöön kuuluvat paperit saivat maata rauhassa pitkään, kunnes varaston hyllyjä järjestellessäni löysin ne sattumalta. Levittelin paperit pöydälle, aloin tutkia niitä ja havaitsin, että edessäni oli äitini 75-vuotinen elämä: koulutus, työ, lyhyt avioliitto, lapsi, kaksi evakkomatkaa ja 45-vuotinen sotaleskeys. Löysin päästötodistuksen Heinolan opettajatarseminaarista vuodelta 1933 ja ansioluettelon, joka kertoi, että äitini oli opettanut koululaisille laskentoa, lukemista ja muita kansakoulun aineita. Ensin hän oli ollut Pohjois-Karjalassa Pielisjärvellä, sitten luovutetun Laatokan Karjalan Salmissa, välirauhan aikana ja jatkosodan alussa Iitissä, sitten takaisin vallatussa Salmissa ja vihdoin vuosikymmeniä täällä Pohjois- Kymenlaaksossa Iitin Kausalassa.
    Papereiden joukosta löytyi kirje, joka kertoi, että Maalaiskun-

Aviomies, tuore isä ja reservikersantti Severi Karhos.
Kuva: Hannu Karhoksen arkisto

tien liitto oli myöntänyt Senja Karhokselle kultaisen ansiomerkin 35-vuotisesta ansiokkaasta kunnallisesta toiminnasta. Löysin myös kehyksistään poistetun kunniakirjan, jonka muistan lapsuuskotini seinältä ja jonka tekstin osasin ulkoa:

Velvollisuutenani on ilmoittaa, että Severi Karhos on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala.

    Alla oli nimi: Mannerheim. Sama allekirjoitus oli kahdessa muussakin paperissa, jotka kuuluvat varmasti monen sotalesken jäämistöön. Toinen on otsikoitu sanoin KUNNIA ISÄNMAA, ja se päättyy sanoin: "Isänmaan nimessä ja Puolustusvoimain Ylipäällikkönä annan Alikersantti Severi Karhoksen, synt. 22.4.1911, kaatunut 18.2.1940 muistoksi sodan 1939-1940 muistomitalin miekoilla ja soljella."
    Toinen teksti kertoo, että äidilleni kuten kaikille sotaleskilIe oli myönnetty neljännen luokan vapaudenristi miekkojen kera. Risti oli tallessa äitini yöpöydän laatikossa, mutta minulla ei ole yhtään muistikuvaa siitä, että olisin nähnyt sen äitini rintapielessä.
    Jatkoin paperien selailua. Avasin ruskean kirjekuoren ja löysin sen sisältä papereita, joiden lähettäjänä oli ollut Valtion tapaturmatoimisto. Vanhimmassa ilmoitettiin, että taistelussa saamiinsa vammoihin helmikuun 18. päivänä 1940 kuolleen reservikersantti Severi Karhoksen jälkeenjääneelIe leskelle Senja Irene Karhokselle ja lapselleen Hannu Tapio Karhokselle yhteisesti myönnetään huoltoeläkettä toisessa korvausluokassa 3/4 huoltoeläkkeen täydestä määrästä 4.800 markasta, siis 3.600 markkaa vuodessa.
     Viimeisimmässä Tapaturmatoimiston kirjelmässä ilmoitettiin, että Hannu Karhokselle oli määrätty suoritettavaksi huoltoeläkettä yli 17 vuoden iän, toistaiseksi kuitenkin enintään 19 vuoden ikään saakka, koska hän opiskelujensa vuoksi ei voinut olla ansiotyössä. Tässäkin paperissa näin isäni nimen: reservikersantti Severi Karhos.

Ainoa Hannu Karhoksen isän sota-ajalta säilynyt viesti, sotilaspostikortti hävittäjineen vuodelta 1939 Pauli-veljeltä Severi Karhokselle.
Kuva: Hannu Karhoksen arkisto.

Jäin miettimään, mitä isäni on minulle ollut. Kun synnyin, hän oli ylimääräisissä kertausharjoituksissa, ja sitten alkoi talvisota. Kun isäni kuoli, olin neljän kuukauden ikäinen. Isä lienee nähnyt minut kerran tai pari. Ehkäpä olen silloin ollut isäni sylissä, mutta mitään tietoista kuvaa isästäni minulla ei ole. Kysyin itseltäni, mitä muuta isä on minulle ollut kuin nimi kunniataulussa lapsuuskotini seinällä, hautakivi Sysmän sankarihaudoilla ja kymmenkunta mustavalkoista valokuvaa, joista minulle on näytetty, että tuossa on isäsi.
Yksi valokuva on muita tutumpi. Se oli aina kunniapaikalla äitini kodissa ja on nyt esillä omassa kodissani. Hain sen ja katsoin. Kuva on metallikehyksissä, joiden jokaisessa nurkassa on risti ja ylimpänä Suomen vaakuna. Kuvassa on nuori vakavailmeinen mies, päässään turkislakki ja siinä kokardi. Kuvasta huolimatta käsitykseni isästä jäävät yhtä häilyviksi kuin isäni sotilasarvo virallisissa papereissa: hän on milloin alikersantti, milloin reservikersantti. Äitini on kertonut, että jälkimmäinen on se oikea, mutta paljon muuta hän ei sitten ole kertonutkaan. Enkä minä ole kysellyt. Enimmät

tietoni isästäni olen saanut muilta, lähinnä tädeiltäni ja vanhemmilta serkuiltani.
Papereiden joukossa on ruskea kirjekuori. Avaan sen ja katson sisällön: vanhaksi mennyt passi, Suomen Kansakouluopettajain Liiton alaisen litin opettajayhdistyksen jäsenkirja, Kaatuneitten Omaisten liiton jäsenkirja ja vanha sotilaspostikortti. Kortissa on leima KENTTÄPOSTIA ja osoitteena Kersantti S Karhos Kev.kol.1 ErP 8. Kuvassa on kaksitasoinen hävittäjä SA-135 ja kääntöpuolella teksti:

´Siellä jossain' 15.11

Veli hyvä!

Voin hyvin. Laitan tämän kortin, kun sattumalta sain osoitteesi. Miten sinä voit? Poikasi voi ainakin hyvin. Anna vain pian nimi ja varusteet, sillä miehiä tarvitaan. En ole kovin kaukana, jossain oman kotijoen varrella.

Voi hyvin, tuhansin terveisin
Veljesi Pauli

Muita kirjeitä tai kortteja ei äitini asiapapereiden joukossa ole. En tiedä, miksi hän on säilyttänyt yhden kortin. Ehkä minua varten, niin ajattelen. Kortti on kirjoitettu 15. marraskuuta 1939, jolloin isäni ja setäni olivat ylimääräisissä kertausharjoituksissa niin kuin tuhannet muutkin Suomen miehet. Talvisota alkoi kaksi viikkoa myöhemmin.
Isä ja setä eivät joutuneet lähtemään sotaan, sillä sota tuli suoraan heidän kotiinsa. Syntymäkuntani Salmi sijaitsi rajalla, ja kun kotikyläni Uuksu evakuoitiin, neuvostotykistö ampui jo yli kylän. Pauli-setä oli komennettu evakuointiin. Viimeisenä tehtävänään hän joutui ampumaan oman kotitalonsa karjan, jota ei saatu mukaan.
Helmikuussa, kolme kuukautta kortin kirjoittamisen jälkeen, isäni menehtyi sotasairaalassa. Pauli-setä selvisi sodasta ja jäi palve-

lukseen rajamieheksi merkitsemään ja valvomaan uutta rajaa. Kuukausi rauhanteon jälkeen hänet siepattiin viiden rajamiehen ryhmän mukana Suomen puolelta Neuvostoliittoon, ja hän katosi vankileirien saaristoon. Kyselyistä huolimatta hänen kohtalostaan ei kuultu mitään, ennen kuin pari vuotta sitten sain hänestä hieman tietoja: vankileirien nimet ja kuolinajan.
    Syksyllä 2003 saapui omaisille Venäjän pääsotilasviraston todistus, että kansalainen Paul Karhos on rehabilitoitu. Todistuksessa ilmoitetaan, että setä on perusteitta vangittu ja tuomittu. Hän ei ollut mikään vakoilija vaan poliittisen vainon uhri. Tämän tiedon me omaiset saimme 63 vuotta tapahtuman jälkeen.
   Käyn vuosittain Sysmän hyvin hoidetuilla ja kauniilla sankarihaudoilla. Sinne isäni, Laatokan Karjalan poika, on haudattu itähämäläisiin multiin. Hieman outo ja vieras hän on tällä hautausmaalla: muistokivessä ei ole sotilasarvoa eikä ortodoksiristiä, vaan hän on evakko vainajanakin. Jotain tuttua ja hänelle läheistä täällä sentään on: saman sankarihautarivin alkupäässä on äitini veljen, enoni hauta. Hän kaatui kuukausi ennen isän kuolemaa
   Ajattelen, millaista oli äitini elämä kevättalvella 1940: koti ja omaisuus menetettynä, aviomies ja veli kuolleina ja itse evakkotiellä muutaman kuukauden ikäisen vauvan, minun, kanssa. Äiti oli palannut hetkeksi vanhempiensa kotiin Sysmään ja haudannut miehensä, jolla ei ollut muuta leposijaa, ja sitten oli edessä paluu muitten evakoiden joukkoon paikkaan, jonka osoitekin oli vertauskuvallisesti "Kurjalanranta". Sinne Valtion tapaturmatoimiston kirjelmän mukaan hautausavustus lähetettiin.
    Sanotaan, että pojan tärkeimpiä tehtäviä on saada isänsä hyväksyntä. Mietin, miten minä, isätön, olisin voinut sen saada. Katselen muutamia valokuvia, joita minulla on. Isäni oli, niin kuin olen monesti sukulaisteni puheista kuullut, pitkä ja komea mies. Minä en ole. Isä oli taitava ampuja ja opetti vanhemmat serkkunikin ampumaan. Tulitikkuaski kannon päähän ja pienoiskivääri käteen. Jos aski ei kohta pudonnut, tuli ympäri korvia, niin he ovat kertoneet. Minun ampumataitoani kuvannee tauluja tarkastaneen varusmiestoverini kommentti pistooliammuntojen jälkeen: "Vaikkei muuta niin olisi se vihollinen varmaan kovasti pelännyt."
   76

   Isä kulki ase kädessä metsällä ja Laatokalla kalassa ja toi riistaa ja kalaa kotiin. Muistan hyvin, kuinka kerran pikkupoikana olin ystävieni kanssa kalassa ja tarjosin ylpeänä saaliskaloja äidilleni. Äiti totesi minulle, että isä toi aina niin riistan kuin kalatkin valmiiksi siivottuina keittiöön. Sen jälkeen en perkaamatonta kalaa äidilleni tarjonnut.
    Siitä, millaista isän ja äidin elämä oli ennen sotia, en paljon tiedä. On muutama vanha valokuva, joissa vanhempani istuvat kotinsa olohuoneessa tai seisovat yhdessä onnellisen näköisinä pihalla. On joitain tädiltä kuultuja herttaisia kertomuksia siitä, miten äitini nuorena opettajattarena saapui Salmiin. Muitten koulun opettajien tapaan hänkin haki tinkimaitonsa lähimmästä maalaistalosta, joka oli isäni kotitalo. Naimaton aikamiespoika, isäni, saatteli yhä useammin opettajattaren takaisin asuntoonsa, kunnes isä lopulta nuorena aviomiehenä muutti kokonaan koululle.
    Kaipa vanhempani elivät ihan tavallista elämää. Äiti opetti koulussa, ja isä kävi töissä Pitkärannassa paperitehtaalla ja teki lapsuuden kodissaan maatalon töitä. Yhteistä elämää kesti vain muutaman vuoden. Sitten tuli syksy 1939, joka muutti kaiken-
    Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli elämää ilman isää tai sisaruksia: perheeni oli vain äiti ja minä. Sotien jälkeisessä Suomessa löytyi toki kohtalotovereita. Äitini toimi Kaatuneitten Omaisten liitossa, ja paikallisyhdistyksen tilaisuuksissa tapasin muita sotaorpoja, joista moni oli koulutoverinikin. Luin Huoltoviestiä ja kerran pääsin sotaorpojen leirille Marielundiin Turun lähelle. Muistan, miten siellä joku vieraileva täti tarjoili kyyneleet silmissä karamelleja meille raukoille. Minä kahmin onnellisena kaiken, mitä tarjottiin, enkä "raukkuuttani" täysin ymmärtänyt.
    Aineellista puutetta en kokenut mutta tunsin, että jotakin puuttui. Minulla ei ollut tietoa ja kokemusta siitä, miten kokonaisessa perheessä eletään. Isän mallia minulla ei lähipiirissäni ollut, sillä evakkoon joutunut sukuni oli hajonnut ympäri Suomea. Isänmallia kuitenkin kaipasin. Niinpä eräänäkin jouluaattona tunkeuduin tekosyyllä naapuriin, jossa oli isä, äiti ja joukko minua nuorempia

77

lapsia. Ystävälliset ihmiset eivät ajaneet minua pois, joten viivyttelinsiellä niin kauan, että sain nähdä ja kokea lapsiperheen joulun huippuhetken: isän asioille lähdön, joulupukin saapumisen, lahjojen jaon ja pakettien avaamisen.
    "Miehiä tarvitaan", kirjoitti Pauli-setä isälleni marraskuussa 1939 kolme kuukautta ennen isän menehtyrnistä sotasairaalassa. Minä olin silloin se neliviikkoinen "mies". Mietin, olenko tehnyt sen, mihin minua on tarvittu? Vanhempamme tekivät sen, mihin heitä tarvittiin. Isämme antoivat maallemme kalleimman uhrin, kuten muistotaulun tekstissä sanotaan. Sotaleskiäitimme jäivät rakentamaan yhdessä muun sodasta kärsineen kansan kanssa uutta parempaa Suomea.
    Minullakin on joitain muistikuvia sodan jälkeisestä työstä. Oli toimintaa Kansanavun ja vapaan huoltotyön hyväksi, ja oli talkootöitä, joihin isommat kansakoululaisetkin voivat osallistua. Palkaksi sai talkoomerkin, ei muuta, eikä muuta osattu odottaakaan, sillä jälleenrakennus oli yhteinen velvollisuus. Koulussa tai partiossa lauloimme miltei vakavissamme, kuinka meidän piti valmistautua palvelemaan "isänmaata ja maailmaa". Se oli vielä sitä lapsellista topeliaanista aikaa, jonka ajattelutavasta antaa kuvan juuri Sakari Topeliuksen sanoittaman virren 433 säe: "Sä kätes voima ja sydämes, maas hyväksi käytä ja veljies:'
   Entä nyt? Tekeekö nykyajan huippupalkkaa vaativa "huippuosaaja" edes sivutyötä siksi, että kokisi työnsä haasteelliseksi tai haluaisi työllään hyödyttää muuta yhteiskuntaa? Tuntuu, että aika on toisenlainen kuin silloin. Meidän isämme antoivat kalleimman uhrin ja saivat siitä palkaksi hautaristin. Meidän äitimme olivat selviytyrnisen ja isättömän perheen ylläpitämisen huippuosaajia, mutta huippupalkan sijaan he saivat vapaudenristin ja sotalesken vaatimattoman eläkkeen. Aika kuitenkin kultaa muistot, eivätkä pikkupojan tiedot kovin kattavia ole. Kaipa silloinkin oli inhimillistä ahneutta, ja sehän on kuulemma kehitystä eteenpäin vievä voima.
Nostan äitini paperit takaisin paikalleen varaston hyllylle. Isääni etsin niistä. Löytyikö? En tiedä, mutta jotain hänestä kuitenkin, ehkä jotain myös minusta.