Jaakko Pursiainen

2. SEURUSTELU

2.1 Hypyllämeneminen

Kun salmilaiset nuorukaiset entisaikaan aikoivat avioliittoon, se ei ollut niin yksinkertaista kuin nykyisin. Silloin nuoret miehet saivat tehdä monenlaisia temppuja ennen kuin saivat neitosen vaimokseen.

Eräs tapa solmia avioliitto oli ns. hypyllämeneminen. Se tarkoitti sitä, että nuoret tansseissa tai muussa juhlatilaisuudessa päättivät mennä yhteen, jolloin morsian muutti heti sulhasen kotiin. Tämä oli ehdoton tapahtuma. Morsiamella ei ollut enää mahdollisuutta palata isänsä kotiin, vaikka anoppi olisi osoittautunut kuinka häijyksi. Ja anoppi saattoi olla todella häijy, ellei miniä ollut mieluinen. Muutamien viikkojen kuluttua vietettiin häät normaaliin tapaan. Hypyllämeneminen vastasi siis ennen nykyajan avoliittoa. Sulhaselle tämä oli yksinkertainen tapa avioitua, mutta se ei ollut kovin suotavaa ahtaiden ortodoksisten moraalitapojen takia..

2.2 Sulhastus

Alkuajan seurustelu vastasi pääpiirteittäin nykynuorison seurustelua. Nuoret tapailivat toisiaan iltamissa, illatsuissa (illanistujaiset jossakin talossa), praasniekoissa ja muissa kylätapahtumissa.

Aluksi seurustelu rajoittui siihen, että poika saattoi tytön lähelle kotiporttia. Seurustelun jatkuessa mentiin ns. pitkäänpuaraan, jota myös istumapuaraksi sanottiin. Kylän seurustelevat parit kokoontuivat luvan saatuaan jonkin talon pirttiin. Parit istuivat tuvan seinustoilla olevilla penkeillä sylikkäin ja kuiskailivat toisilleen. Vaikka koko ajan paloi tuvan pöydällä pieni lamppu, taidettiin siinä juttelun ohella suutakin suikata ja muutakin muhinointia harrastaa.

Kun näin oli tuttavuutta vahvistettu, alkoi nuori mies udella, ottaisiko neito hänet vastaan, jos hän tulisi sulhasiksi. Tyttö lupasi ilman muuta, jos poika oli hänelle mieluisa. Nyt he sopivat keskenään päivän, jolloin poika lähettää kysyjän tytön kotiin. Tähän tärkeään tehtävään valittiin tavallisesti pojan kummisetä tai joku vanhahko sukulainen. Kysyjän piti tiedustella tytön vanhemmilta, otetaanko heidät talossa vastaan pojan tullessa sulhasiksi. Tytön täytyi silloin olla kotosalla, jotta hänen mielipidettään voitaisiin kuulla. Tytön vanhemmat saattoivat kuitenkin päättää asian ilman hänen suostumustaankin. He siis päättivät otetaanko sulhaset vastaan vai ei. Yleensä sulhaset otettiin vastaan, vaikka lopullisena tarkoituksena ei olisikaan ollut avioliiton solmiminen. Näin saatiin kylän nuorisolle yksi huvitapahtuma lisää pimeiden talvi-iltojen ratoksi.

Sulhastuksella oli tavallisesti vakava avioliiton solmimistarkoitus. Sulhastusajankohta oli tarkoin rajattu. Joulun ja pääsiäisen edellä olevan paaston välinen aika oli pyhäkeski. Niiden, jotka halusivat avioitua hyvien tapojen mukaan, oli odotettava tätä pyhäkeskeä. Ortodoksinen uskonto vaikutti monella tavalla kansan jokapäiväiseen elämään. Niinpä esimerkiksi paastoaikana sulhastus ei ollut luvallista. Savupiippuun tunkemisella olisi uhattu niitä, jotka paastoaikana olisivat tulleet sulhasiksi tai heille olisi tarjottu porraspiiraata (käännytetty portailta takaisin). Maallisen riehan järjestäminen katsottiin synniksi. Ortodoksit eivät myöskään vihi avioliittoon paastoaikaan.

Arkea oli muulloinkin kuin pyhäkeskenä, mutta kesähäitä pyrittiin välttämään. Nuoria neuvottiin avioliiton solmimisajankohdan valinnassa; kesäyöt ovat lyhyet. Töitä tehtiin auringon eikä kellon mukaan.

Kysyjän palattua tytön kotoa ryhdyttiin valmistamaan sulhastusmatkaa. Sulhaskokelas lähetti viestin lähisukulaisilleen. Sovittuna aikana he valjastivat hevosensa, sitoivat valjaisin kulkuset ja aisakellot ja ajaa karauttivat sulhasen kotiin. Siellä päätettiin kuka ryhtyy puhemieheksi. Tämän kunniatehtävän sai yleensä iäkäs mies, jolla oli hyvät puhelahjat.

Seurue lähti ajamaan kohti morsiamen kotia. Siellä tiedettiin sulhasia odottaa. Kylässä oli kiertänyt huhu sulhasen saapumisesta. Tieto sulhasen saapumisesta välitettiin kyläläisille nuorten välityksellä. Kyläläisiä alkoi kerääntyä morsiustalon pihalle. Kulkusten kilistessä ja aisakellojen helistessä sulhasväki ajaa karautti kartanolle niin että maa ryskyi.

Ensimäisenä pirttiin astui puhemies sulhasen kanssa. Heidän jälkeensä saapui muu sulhasjoukko. Myös kyläläiset tulivat sisälle. Puhemies sanoi: "Ennen kävimme muuten kylässä, nyt tulimme sulhasiksi." Morsiamen äiti vastasi: "Vieraat odotetut, vaan ei kutsutut." Sen jälkeen hän pyysi vieraita riisumaan päällysvaatteensa ja siirtymään kamarin puolelle. Morsiamen isä ajoi hevosen navetan ylisille. Talon emäntä alkoi nyt kiireellä keittää kahvia ja tehdä keitinpiiraita, nk. sulhaspiiraita, kylän emännät apunaan.

Kyläläiset toivat mukanaan soittoniekan. Emäntä käski poistamaan matot pirtin lattialta, ja niin alkoi tanssi. Polkan, jenkan ja muiden tavallisten tanssien ohella olivat vanhat kansantanssit suosittuja. Eräs suosituimmista tansseista oli "riivattu". Riivatussa saivat miehet ripaskaa iskiessään kilpaa kokeilla jalkojensa ketteryyttä.

Suljanen ja morsian ujostelivat vähän alussa, mutta illan mittaan he rohkaistuivat tanssimaan yhdessä, kävivätpä välillä ulkona jäähylläkin.

Sillä aikaa emännät valmistelivat keitinpiiraitaan, puhemies ja muu vanhempi väki seurusteli talon peräkammarissa. Usein siellä tarjottiin miestä väkevämpää, kotitekoistakin. Silti tarjoilu oli kohtuullista eikä järjestyshäiriöitä juuri syntynyt. Mikäli huhu sulhastuksesta ehti kyläpoliisille, saattoi hänkin olla paikalla.

Kun keitinpiiraat oli tehty ja pöytä katettu, käskettiin sulhasvieraat pöytään. Tarjoiluun kuului myös ns. sulhaskiisseli. Se oli hyvin venyvää maitokiisseliä, johon kylän pikkupojat yrittivät salaa lorauttaa kourakaupalla suolaa.

Ruokailun jälkeen naiset korjasivat ruuat ja levittivät pöydälle puhtaan liinan. Liinan päälle asetettiin leipä, suolaa ja pieni lautanen. Sitten sulhastajat istuutuivat uudelleen pöytään ja alkoi rahan laitto. Tämä oli tärkeä vaihe sulhastuksessa ja tanssi lopetettiin. Väki ryhtyi seuraamaan rahan laittoa. Ensin puhemies pani lautaselle vähän rahaa, kymmenpennisen tai markan. Morsiamen äiti piti sitä liian vähäisenä. Puhemies lisäsi rahaa ja näin jatkettiin, kunnes joko kaikki sulhasväen rahat olivat lautasella tai morsian itse ilmoitti rahojen riittävän. Morsian otti rahat haltuunsa. Tähän sulhastus sitten loppuikin, ja sulhasväki alkoi varustautua kotimatkalle. Kylän nuoriso sai kuitenkin jatkaa kisailuaan niin kauan kuin talonväki salli.

2.3 Lujaaminen

Viikon tai kahden kuluttua sulhastuksesta sulhanen meni puhemiehen ja muutaman vanhemman miehen kanssa morsiamen kotiin sulhastusta vahvistamaan. Jos morsian antoi rahat takaisin, naimakaupasta ei tullut mitään. Jos taas naimasopimus vahvistettiin, morsian antoi sulhaselle vastalahjaksi silkkihuivin anopille vietäväksi. Tilaisuudessa sovittiin myös hääpäivä, ja talot pitivät tästä lähtien toisiaan sukulaisina. Sulhanen kävi nyt useammin morsiamen kotona ja yhdessä sovittiin kihlajaislahjojen ja sormusten ostamisesta. Lahjojen ostaminen riippui tietenkin kihlaparin varakkuudesta.

Morsiamen kotona alettiin kovalla kiireellä valmistaa myötäjäisiä. Myötäjäisiksi annettiin höyhenpatjat, täkit, tyynyt sekä vaatetavaraa ja piironki. Lehmä, lammas ja joskus jopa ompelukonekin kuuluivat myötäjäisiin.

Käytännnössä lujaaminen merkitsi kihloihin menoa, vaikka siinä yhteydessä ei sormuksia vaihdettukaan. Sormukset ostettiin vasta vähän ennen häitä.

Ennen lujaamista tyttö saattoi käydä vanhempiensa kanssa pojan kotona, mikäli he asuivat kaukana toisistaan, eivätkä tyttö tai hänen vanhempansa tienneet minkälaisesta kodista poika oli. Jos koti ei heitä miellyttänyt, tyttö saattoi luovuttaa jo silloin rahat rahat takaisin ja lujaamista ei tullut.

3. Avioliiton solmiminen

Pari kolme päivää ennen häitä sulhanen kävi kutsumassa sukulaisensa ja tuttavansa häihin talosta taloon kiertäen.

Hääpäivän aamuna sulhanen oli jo varhain valmiina. Hän oli ensimmäisenä vastaanottamassa sukulaisiaan, joita tuli sekä omasta että toisista kylistä.

Hääväki ei viipynyt kauan sulhasen talossa vaan lähti morsiamen kotiin. Ennen lähtöä sulhasen perheenjäsenet ja lähisukulaiset kiersivät tuvan ruokapöydän kolme kertaa. Sulhanen kävi oman talon hevosen rekeen. Jos hänellä oli sisar, tuli sisko samaan rekeen. Muussa tapauksessa sulhanen ajoi yksin. Toiseen rekeen istui sulhasen risti-isä (kummi), ja muut häävieraat (ottajat) tulivat perässä

Kun tämä hevoskolonna ajoi morsiamen kodin rappusten eteen, oli morsian jo sulhastaan ja häävieraita vastassa. Morsian vei sulhasensa tupaan ja samantien peräkamariin. Sen jälkeen morsian palasi vastaanottamaan muuta hääväkeä. Peräkamariin tuotiin lopulta kaikki ottajat, sulhasen sukulaiset, ja siellä heille tarjottiin kahvit. Sulhanen istui pöydän päässä ja hänen oikealla puolellaan risti-isänsä.

Ottajien jälkeen kahvitettin myötäiset, morsiamen sukulaiset. Suurissa häissä oli ottajia ja myötäisiä monta pöydällistä. Kun kaikki oli kahvitettu, laitettiin pöydälle valkoinen liina, ja sen päälle tuotiin leipä ja suolavakka. Tämän jälkeen pöytään tulivat morsiamen tyttöystävät, ja morsian istui heidän joukkoonsa. Tytöt lauloivat hänelle viimeiset tytötyslaulut. Se oli entisten tyttöystävien hyvästijättö miehelään menevälle morsiamelle. Sulhanen toi tytöille neitsytpöytään pari kiloa makeisia.

Ennen varsinaista ruokailua tanssittiin vähän. Itkijänainen saattoi äänelläitkien neuvoa morsianta, kuinka miniän tuli uudessa paikassa käyttäytyä:

"Ole nöyrä. Älä puutu talon asiohin.
Älä kuule, äläkä näe mitä talossa tapahtuu.
Jos metsässä puhut, puut kuulevat.
Jos tuvassa puhut, seinät kuulevat.
Jos pihalla puhut, piha kuulee.
Kaikessa pitää olla anopille kuuliainen.
Töitä pitää tehdä ahkerasti;
vie vettä mennessäs, tuo puita tullessas."

Vihdoin alkoi ateria. Sulhasen vierelle pöytään tuotiin vihkiasuun puettu morsian. Morsian talutti aterialle hänen risti-isänsä. Risti-isä tinkasi sulhaselta ryypyn ennen kuin luovutti morsiamen sulhasen vierelle. Jos vieraita oli paljon, ruokailu saattoi kestää kauan. Kun kaikki olivat syöneet, valmistauduttiin lähtemään kirkkoon vihkimistilaisuuteen. Ennen kirkkoon lähtemistä morsian kumartui isänsä ja äitinsä eteen maahan saadakseen heiltä siunauksen avioliitolleen. Toinen tapa oli, että isä ja äiti kävivät istumaan tuvan penkille vierekkäin. Heidän polvilleen asetettiin lampaanahkavälly. Tytär polvistui vanhempiensa eteen, ja kaikki kolme tekivät ristinmerkin, ja vanhemmat siunasivat tyttärensä. Jos äiti osasi äänelläitkutaidon, hän saattoi tyttärensä äänelläitkien rekeen.

Vihkimistoimitus oli pääosiltaan samanlainen kuin nykyisinkin ortodoksinen vihkiminen. Sen vuoksi en käsittele sitä tässä kirjoitelmassa. Mainittakoon kuitenkin se, että sulhasen ja morsiamen äiti eivät menneet kirkkoon vihkimistilaisuuteen. He eivät menneet myöskään toistensa koteihin ennen vihkimistä tai sen jälkeen, molemmat jäivät omiin koteihinsa.

Vihkimisen jälkeen ajettiin nuoren aviomiehen kotiin. Nuoripari istui nyt samassa reessä. Sulhasen sisar jäi muuhun kyytiin. Kotiin ajettaessa tien molemmilla puolilla oli olkipaaleja, jotka sytytettiin palamaan hääparin ajaessa pihaan. Samanaikaisesti ammutiin haulikolla tai muulla ampuma-aseella kunnialaukauksia.

Anoppi oli rappusilla vastaanottamassa uutta miniää. Portaiden eteen oli levitetty lampaannahkaturkki, ja anoppi viskoi ohraa nuorenparin päälle sanoen: "En kylvä ohraa, vaan osaa kylvän." tällä hän toivotti onnea ja rikkautta heille, toivotti miniän tervetulleeksi uuteen kotiin ja ohjasi sitten nuorenparin tupaan. Miniä toi anopilleen ja miehensä naispuoliselle kummille leninkikankaan ja miespuolisille perheenjäsenille ja kummille paitakankaan.

Hääväen mukana tuotiin miniän kotona paistettu iso, n. 3 kiloa painava ruisleipä, saman kokoinen lestileipä (hiivaleipä) ja pieni suolavakka. Nämä laitettiin valkoisen pöytäliinan sisään ja se solmittiin kulmistaan yhteen. Käärö avattiin yhteisessä kodissa tuvan pöydällä, jossa se oli koskemattomanan koko hääjuhlan ajan. Vasta häiden jälkeen leivät syötiin.

Hääväen jälkeen tuotiin myötäjäiskuorma. Sitä oli tuomassa miniän veli. Kuormaa ei heti purettu ennen kuin nuori aviomies tarjosi viinaryypyt. Ryyppyjen jälkeen kuorma kannettiin hääparin huoneeseen, ja aviovaimo osoitti tavaroiden paikat. Tämän jälkeen vaimon ystävät valmistivat vasta-avioituneille häävuoteen.

Joskus vuosisadan alussa oli tapana laittaa hääpari nukkumaan hääyöksi kylmään aittaan. Kylmässä aitassa nukuttaminen saattoi olla hyvinkin vanha tapa.

Nuoripari joi kahvit myötäisien kanssa. Ottajat juotettiin vasta myötäisien jälkeen. Häät jatkuivat tanssin merkeissä. Vihkipari aloitti tanssin ja kohta toisetkin häävieraat olivat tanssin pyörteissä. Varsinkin vanhempi väki tanssi kansantansseja kuten katrillia ja riivattua. Karkelointia jatkettiin myöhään iltaan.

Ennen iltaruokailua kerääntyivät miespuoliset ottajat ja myötäiset samaan pöytään. Aviomies tarjosi jokaiselle ryypyn, ja miehet vuorostaan antoivat hääparille rahaa, kukin varojensa mukaan. Muita häälahjoja pari ei saanutkaan. Tämän jälkeen hääväki syötettiin, myötäiset ensin ja sitten ottajat. Tanssi jatkui koko ajan, usein aamutunneille sakka.

Seuraavana päivänä kyläläiset tulivat vielä häätaloon rääppiäisiin. Heitä kestitettiin ja pidettiin päivätanssit. Vasta illalla vieraat lähtivät koteihinsa. Uusi miniä jäi opettelemaan talon tavoille. Sei ei aina ollut helppoa, sillä määräysvalta oli edelleenkin talon vanhalla emännällä, anopilla.

4. Perinteiden vaaliminen

Nykyisen ns. massakulttuurin aikakaudella unohdamme helposti heimojen perinteet ja niiden omaleimaisuudet. Omaksumme uusia meille vieraita tapoja. Varsinkin karjalaisten vanha kansanperinne on nopeasti unohtumassa tältä sukupolvelta. Lastenlapsista ukin nuoruudenaikaiset tavat tuntuvat oudoilta. Nuorilla ei ole maantieteellistä kosketusta entiseen Karjalann ja toisenlaisessa elinympäristössä oman heimon tapoja ja murretta voidaan jopa hävetä.

Onneksi osa ihmisistä on aina halunnut säilyttää omaleimaisen heimoperinteen. On perustettu nuorisoseuroja, marttayhdistyksiä ja opintokerhoja. Salmilaisillakin oli ja on edelleenkin omat seuransa, jotka vaalivat vanhoja perinteitä.

Mantsinsaaren, Manssilan ja Varpaselän Nuorisoseurat esittivät 1950-luvun alussa eri paikkakunnilla "Rajakarrjalaiset häät". 1949 vietettiin Kuopiossa Mirjam Saromaan ja Pauli Miihkisen häät vanhojen karjalaisten tapojen mukaan. Tämä hääjuhla filmattiin, ja niinpä tälläkin sukupolvella on mahdollisuus nähdä häiden vietto.

Salminmurre on puhekielenä häviämässä. Onneksi tästä kauniista murteesta on vuonna 1947 tehty sanakirja. Sen on kirjoittanut Pekka Pohjanvalo. Karjalaisten omassa lehdessä "Nuori Karjala" on vielä salminmurteella kirjoitettuja juttuja.

Salmi Seura toimii nykyään monella paikkakunnalla. Muunmuassa Imatralla on Salmi Seuran kuoro. Kun salmilaiset kokoontuvat laulamaan, voi laulussa olla haikeuttakin:

Kägöi kuldaine kukkuu, on mua lumedoi,
viey sinne mun kaivavo pohjatoin.
(Karjalan Kumbusil)