1930-luvun rajavartiolaitoksessa värvätyt rajavartijat sitoutuivat palvelukseen vuodeksi kerrallaan. Toisin kuin upseerit ja kanta-aliupseerit, he eivät saaneet siviilielämään siirtyessään minkäänlaista eläkettä. Tyhjästä aloittaminen ja uuden ammatin opettelu yli nelikymppisenä ei houkutellut. Niinpä monet vaihtoivat alaa jo nuorempina, jolloin miehet rajalla vaihtuivat liian usein.
   Tässä tilanteessa herätti kiinnostusta ehdotus, jonka mukaan entisille rajavartijoille olisi tullut antaa asutustiloja rajaseudulta. Ehdotuksen teki v. 1934 maaherra Gustaf Ignatius. Aioitteellaan hän pyrki kehittämään paitsi rajamiesten vanhuudenturvaa myös rajaseutujen maataloutta sekä vahvistamaan rajojen vartiointia pelätyn kommunismin uhan varalta.

HUM. KAND. PETRI MIRALA

RAJAVARTIJAT KIINNOSTUVAT

Rajavartiostojen Esikunnassa ryhdyttiin heti ottamaan selvää suunnitelman toteuttamismahdollisuuksista. Yhteensä 314 rajavartijaa (37 % laitoksen määrävahvuudesta) oli halukkaita asutustilallisiksi. Näistä 137 olisi ryhtynyt tilalliseksi heti ja 177 vasta 40 vuotta täytettyään. Muihin valtion siviilitoimiin rajaseudulla (esim. metsän- vartijoiksi) halukkaita oli 362 (42 %).
 Kainuussa oli 20 rajavartijaa jo itse hankkinut asutustilan tai rakennuksen valtion vuokraamalla maalla. He olivat aloittaneet tilojen raivaamisen loma-aikoinaan. Kainuussa myös muutamat upseerit olivat kiinnostuneet asutustiloista.

BYROKRATIAN RATTAISSA

Tämän jälkeen aloite hautautui maatalousministeriöön ja asutushallitukseen. Julkisuuteen se tuli toden teolla vasta vm. 1936. IKL:n pää-äänenkannattaja Ajan Suunnassa korostettiin tuolloin sen tärkeyttä ja kuvailtiin rajaväestöä synkin värein. Rajaseudun asukkaat olivat paitsi "punaisia" myös "viinankeittäjiä ja trokareita, salametsästäjiä ja ...kommunistiagentteja". Ignatiuksen kaavailemat sotilassiirtokunnat olisivat enemmän kuin tarpeen. Vain viikko kirjoituksenjälkeen asutushallitus heräsikin horroksestaan ja pyysi Rajavartiostojen Esikunnalta luettelon paikoista, joihin tiloja tulisi perustaa.
  Maanpuolustuksen kannalta ei synkkä kuva rajaseudusta ollut täysin perätön. Esimerkiksi Sallassa asui rajan tuntumassa (enintään viiden kilometrin päässä siitä) vain 55 "vähävaraista, osin puutteenalaista" asukasta. Yksi heistä sentään kuului suojeluskuntaan, mutta hänkin oli parhaillaan vankilassa.

"KAPPALE KORPEA El RIITÄ"

Helmikuussa 1937 maatalousministeriö teki lopulta päätöksensä. Kun rajaseudulta vastaisuudessa jaettaisiin maata, annettaisiin entisille rajavartijoille etusija. Nämä saisivat kuitenkin maansa samoilla ehdoilla kuin muutkin asutustilalliset. Tämä ei tyydyttänyt rajavartiolaitoksen johtoa. Rajavartiostojen päällikkö, silloinen eversti W. E. Tuompo lopetti virkatiehen pitäytyvän paperisodan ja ryhtyi vaatimaan uudistusta julkisesti.
  "Kappale korpea ei riitä", korosti Tuompo. Rajavartijoiden tuli korvauksena rajalla uhratuista vuosista saada edullisemmat lainaehdot tai tilansa sellaisessa kunnossa, että niillä tulisi toimeen. Uudisasutushan olisi samalla "vastapainona maanpetokselliselle kiihoitustyölle" ja olisihan "jokainen luotettava talo ikäänkuin yksi vartio lisää". Tuompo painotti myös työllisyyden parantumista ja rajaseutujen olot tuntevan alipäällystöaineksen merkitystä liikekannallepanossa.

 "TERVETTÄ RINTAMAIDEN VERTA"

Tuomponkaan käsitys rajaseudun väestöstä ei ollut kovin korkea. Raja- vartijoiden asuttaminen itään "olisi omiaan vetämään rajaseudun asukasta pois siitä saarnattornuudesta, mikä hä- nelle sanan täydessä merkityksessä on luonteenomainen piirre". Hän kaipasi itärajalle "tervettä rintamaiden verta". Näin saataisiin "rajaseudun kansaan istutetuksi luja moraalinen selkäranka ja järnerä suomalainen rintama" .
  Kaikki rajaseututyön parissa työskentelevät eivät suhtautuneet Ignatiuksen ja Tuompon ajatuksiin yhtä innostuneesti. Suunnitelmaa ei sinänsä vastustettu, mutta korostettiin myös paikallisen väestön oikeutta maansaantiin. Julkisuudesta huolimatta hankkeen eteneminen oli hidasta.

ERORAHALAKI

Alkuvuodesta 1938 oli jo hallituskin valmis rajavartijoiden aseman kohentamiseen. Tuompon toivomia erityisetuja rajavartijoille pidettiin ilmeisesti kuitenkin liian kalliina ja hankalina. Sen sijaan keksittiin uudelleen pari vuotta aiemmin esitettyajatus palvelusvuosien määrästä riippuvasta kertakorvauksesta eroavalle rajavartijalIe. Jo tammikuussa annettiin eduskunnalle esitys laiksi ns. erorahasta. Eduskunnassa sitä muutettiin niin, että raha voitiin maksaa myös palvelusaikana kuolleen rajavartijan leskelle ja lapsille.

  Laki hyväksyttiin yksimielisesti jo maaliskuussa 1938. Sisäministeri Urho Kekkonen kuittasi alkuperäisen asutustila-aloitteen hyvin lyhyesti puheessaan eduskunnalle. Hän sanoi rajavartijoiden voivan halutessaan ruveta tilallisiksi erorahan turvin ja viittasi aiempaan päätökseen etusijan antamisesta heille rajaseudun tiloja jaettaessa. Hallitus katsoi siis asian nyt loppuun käsitellyksi.
  Uuden lain mukaan eroavalle rajavartijalie maksettava summa vaihteli 1 000 markasta (3 vuotta palvellut rv. sotamies) 25900 markkaan (20 vuotta palvellut rv. korpraali). Lukuja voi verrata miehistön tuolloisiin palkkoihin:
juuri palvelukseen tullut rajamies sai 600 markkaa kuukaudessa ja kolme vuotta tai enemmän palvellut 750 markkaa. Korpraalille maksettiin 50 markkaa muita enemmän.

HANKE KUIVUU KOKOON

Erorahauudistuksen tärkeydestä huolimatta monet asutustila-asiaa ajaneet olivat pettyneitä. IKL:n eduskuntaryhmän ja maalaisliittolaisen rovasti T. A. Janhosen asiasta eduskunnassa tekemät aloitteet hylättiin toukokuussa 1938. Hallituspuolueilla ei ollut halua enempään. Silti aloitetta yritettiin yhä pitää vireillä. Ilmeisesti oli kuitenkin sattunut ylilyöntejä - ehkä rajaväestön vastustus oli heräämässä? Innokkaidenkin asian kannattajien kannanotot muuttuivat vaisummiksi.
   Toukokuussa 1938 perustetun Rajaseudun Ystävien Liiton puheenjohtajaksi valittu Tuompokin näyttää julkisuudessa omaksuneenhieman maltillisemman asenteen rajaväestöön. "Saamattomuuden" ja "moraalisen selkärangan" puute ilmaistiin uuden liiton kokouksessa toisin sanoin. Liiton tavoitteeksi tuli mm. "rajaseudun väestön tukeminen ja avustaminen herättämällä siinä kansallista mieltä ja isänmaallista henkeä, sekä halua ja kykyä oma-aloitteiseen taloudelliseen toimintaan",
  Rajavartiolaitoksen johto pyrki edelleen helpottamaan eroavien rajavartijoiden siirtymistä siviiliin myös puoltamalla näiden asutustila-anomuksia. Euroopan poliittisen jännityksen kiristyessä kuitenkin suuri osa asutustilallisiksi aikovista toivoi tilaa muualta kuin rajaseudulta. Pisimmälle rajaseudulle kaavamuista asutusalueista näyttää edenneen Annantehtaan seudulle Suojärven pitäjään Raja-Karjalassa suunniteltu alue. Tiloja ei nähtävästi kuitenkaan ehditty jakaa ennen talvisodan syttymistä, ja niin Tuompon "elävä suojamuuri" jäi yksittäisten, oma-aloitteisesti asutustilan hankkineiden rajavartijoiden varaan.

TALVISODAN JÄLKEEN

Asutushanke ei unohtunut täysin talvisodan jälkeenkään. Vielä vuonna 1940 harmitteli asiaa innokkaasti ajanut Suomen Sotilaskotiliiton valistusohjaaja U. Peltoniemi, että suunnitelmat olivat "hautautuneet jonnekin virastojen arkistokaappeihin". Niin kuitenkin kävi. Vielä myöhemminkin asutustila-asia on jäänyt vähälle huomiolle. Vain pari tutkijaa (Juhani Suomi ja Tapio Koskimies) on sivunnut sitä. "Rajavartiolaitos 1919-1969" -juhlateoksessa sitä ei mainita lainkaan -vain sen "sivutuote", erorahapäätös. Ehkä säröt 1930-luvun rajamiesten ja rajaväestön väleissä olivat ajallisesti vielä liian lähellä v. 1969?

Kenraaliluutnantti Wiljo Einar Tuompo oli rajavartiostojen päällikkönä vuosina 1935-1944. Hänen mielestään jokainen luotettava talo rajan pinnassa oli ikään kuin yksi vartio lisää