Olen hämmästyttänyt tuttaviani, kun olen kertonut muistavani talvisodan alkamisen ja
evakkoon lähdön 30.11.1939. Sisareni Maija on täsmentänyt, että lähdimme sotaa edeltävänä iltana. Silloin oli Salmissa jo rekikeli, koska muistan päässeeni rekikuorman päällimmäiseksi. Kaksi vanhempaa veljeäni, Heikki ja Yrjö (s. 1932 ja 1934) joutuivat juoksemaan perässä, ja sekös oli minusta lystiä. Muistan myös, että silloin oli tavaton kiire ja että ulkona oli lähes säkkipimeää. Ajoimme iäisyyden, ja ensimmäinen pitempi pysähdys lienee ollut Uudellakirkolla.
Isäni oli suojeluskuntalainen ja jäi evakuoimaan kylän karjaa. Samaan aikaan "veli venäläinen" nousi Laatokalta kotikyläni rantaan. Isäni ei auttanut muu kuin mennä koiran ja aseiden kanssa talon alla olevaan perunakuoppaan. Joskus myöhemmin hän kertoi, että olisi siinä tilanteessa voinut ampua monta vihollista, mutta silloin myös oma henki olisi mennyt. Kun venaläiset tulivat tien ja talojen tasalle, Vahtikoiramme otti vainun ja alkoi haukkua. Näin Tata, isäni, jäi vangiksi. Tästä ei muu perhe tiennyt ollenkaan vaeltaessaan sisä-Suomeen.
Vankeudesta alkoi isäni elämän traagisin vaihe. Saamiaan vammoja hän kantoi elämänsä loppuun asti. Kuvatkoon näitä pieni episodi, jonka kuulin vanhimmalta veljeltäni Vilholta (s. 1919). Evakossa ollessamme kuulimme radiosta, että suomalaisten vankien luovutus tapahtuu Helsingissä Kaisaniemen kansakoululla. Rintamalle mennessään Vilho-veljeni, Vakka, halusi tavata isämme. Hän ei kuitenkaan ollenkaan tuntenut miestä, joka oli laiha, parroittunut ja räsyinen. Kun hän oli jo poistumassa koululta, Tata tuli hänen luokseen ja kysyi: "Edgo tunne minuu?" Ennen eroamista hän antoi neuvon pojalleen: "Jiänet vangikse, tapa itses".
Talvisodan evakkotie johti meidät keski-Suomeen, Vuorilahdelle ja Hintikan taloon. Tuloamme edeltäneenä päivänä oli ollut talon isännän hautajaiset. Talossa oli emännän lisäksi kolme tyttöä ja yksi poika. Lapset olivat suunnilleen meidän ikäisiämme.
Tytöillä oli navetassa nimikkolehmät, joita he itse lypsivät. Emäntä
ihmetteli, miksi juuri nämä kolme lehmää lypsivät vähemmän kuin muut lehmät. Tosiasiassa tytöt
lypsivät meille mukeihin maitoa, ja tuore maito maistui hyvältä. Muistan, kuinka vanhin tytöistä, Sanna, suihkutti lehmän utareesta maitoa suoraan suihimme. Meistä pojista se oli vain lystiä.
Hintikan talo sijaitsi rantaan vievällä mäellä, je sieltä talviaikaan "tsuraimme", laskimme kelkoilla rinnettä alas. Kerran ajoin portin pylvääseen, ja minut oli kannettu tajuttomana tuvan lattialle. Heräsin, kun päätäni voideltiin rasvalla ja sitä kirveli ja särki. Vähän myöhemmin saman tuvan lattialla pestiin kuollut veljeni Pauli, joka kuoli aivokalvontulehdukseen. Tauti johtui siitä, että pellavien likoon panossa avannolla hänen jalkansa olivat kastuneet, ja seurauksena oli kova kuume. Jalkineina silloin olivat sarkatallukkaat. Pienistä hautajaisista muistan avoimen arkun ja vanhan emännän aloittaman virren "Oi Herra, jos mä matkamies maan, lopulla matkaa nähdä Sun saan... ".
Vielä viime vuosiin saakka yhteytemme Vuorilahden Hintikan talon lapsiin on säilynyt. Elossa on enää vain nuorin tytär Helena. Talvisodan evakossa Hintikan talossa syntyi myös nuorin sisareni Raija, Raisa. Olin tottunut nukkumaan mammani vieressä ja minut oli iltayöstä siirretty muualle. Kömmin yöllä äidin viereen takaisin. Muistan, kun hän sanoi: " Älä tule lapsen piäl".
Vuodet 1941 -45
Prof. Martti Haavio on v. 1936 kuvannut osuvasti kaunista kotikylääni Salmin Karkkua. Haluan siteerata hänen tekstistään seuraavan otteen: "Karkun kalastajakylässä oli sinne tullessamme
Iivanan praasniekat ja lähikylien väestöä oli kerääntynyt suurin joukoin sukulaistaloihin vieraaksi. Tyttöjen kirjavapukuiset rivit vaelsivat kujilla näytellen itseään nuorille pojille, jotka kattoivat raittien vierustat. Väkevä olut virtasi tuvissa, hanuri soi ja miesten karkeat äänet kuuluivat sarain sillalta. Rantsin isäntä kutsui meidät luokseen. Seuraavina päivinä vierailimme kylän taloissa. Asuimme Rantsin sarailla, lehmät olivat allamme.
Yöllä, yökosteuden laskeuduttua maan ylle saattoi emäntä saapua katsomaan, oliko peitteemme pudonnut, ja jalkojemme katteeksi hän toi lammasnahan. (Ystäväni E. A. Virtanen on muistellut monesti jälkeenpäin tätä liikuttavaa kestiystävyyden osoitusta.) Aamuisin heräsimme karjankellojen kalahteluun ja
lypsyn terävään suhahteluun. Lauantaina astuimme tien yli maanalaiseen savusaunaan ja isäntä palveli meitä. Idyllinen aika, joka ei palaa".
Paluu Karjalaan ja Salmin Karkkuun oli kaikille meille riemukas ja toivoa täynnä. Maikki ja Jaakko pääsivät etujoukoissa kotiin. Taloissa, jotka lähes kaikki olivat pystyssä, oli ollut kaamea siivo. Kun loppujoukoissa pääsimme sinne, muistan että siivous oli vielä kesken ja siellä oli vastenmielinen lian haju. "Venalased oldih eletty ylen töläkösti."
Pian elämä palasi entisiin uomiinsa, ja aikaisin keväällä pääsimme Laatokalle ns. kylän rantaan. Se oli tärkeimpiä leikkipaikkojamme, ja pehmeää hiekkarantaa riitti. Pyydystimme "vaskitsuja", vaskikäärmeitä. "Evakuoimme" rantaan ajautuneiden kuolleitten sotilaiden taskut. Otimme parempaan talteen aseet ja arvokkaimmat esineet ja vasta sitten ilmoitimme sotilaille asiasta. Minunkin henkilökohtainen aseeni, nagaani oli piilossa aitan salvoksessa. Kyläämme oli sijoitettuna armeijan yksi komppania, ehkä turvaksi, koska desantteja ym. epämääräistä väkeä oli liikkeellä kaiken aikaa.
Järjestettiin taas juhlia. livanan-päivän praasniekka oli kylän suurin juhla. Suuret kokot ja liezut pystytettiin kylän rantaan. Kaikki kynnelle kykenevät tulivat mukaan. Monista kylistä tuli nytkin sukulaisia "advoihin", vieraisille.
Tuli aika mennä kouluun. Aluksi olin ns. kuunteluoppilaana. Pari tapahtumaa on siltä ajalta jäänyt hyvin mielen. Kesken tunnin huomattiin osuuskaupan myymälän palavan. Luokan suurimman pojan johdolla läksimme luokan ikkunan kautta katsomaan tulipaloa opettajan kielloista huolimatta!
Sotilailla oli vartiokoirina schäfereitä kytkettyinä rautariimuihin. Huvittelimme sillä, että kuka uskalsi mennä lähimmäksi koiria, oli mestari. Kerran kotimatkalla koulusta huomasimme yhden koiran olevan irti. Se kävi suoraan kimppuuni. Onneksi minulla oli paksu pomppa päällä ja laitoin naaman maata vasten. Koira retuutti minua niskasta. Takaa tulevat vanhemmat veljeni pelastivat minut vaarallisesta tilanteesta.
Kylän alkupäässä oli naisvankileiri. Me pojat kävimme siellä useasti.
Muistan kerran saaneeni eräältä "maatuskalta" kauniin lastuista tehdyn
puulinnun. Niihin aikoihin rakennettiin Salmin -Aunuksen välistä rautatietä ja
tietysti etupäässä vankityövoimalla. Ratatyömaa kulki kylämme kohdalla peltojen
ja suoalueen reunassa. Pakkasten alkaessa paloivat nuotiot, joilla vangit
vuorotellen lämmittelivät. Jalkineita ei juuri ollut, vaan monella oli töppöset tai tsiiloisäkeistä
juuttisäkeistä) ja paperista käärityt tallukkaat. Ne tietysti kastuivat helposti kosteassa läpimäriksi. Kerran eräs vanki kuivatteli jalkojaan vartijan mielestä liian kauan. Sotilas tyrkkäsi naispolon tuleen. Huuto oli hirvittävä, ja näky nousee aina silloin tällöin mieleeni. Tämä kokemus kertoo myös suomalaisen sotilaan raakuudesta.
Kylän karjaa laidunsi pääsääntöisesti yksi mies paimen, mutta usein me pojat jouduimme toimimaan hänen sijaisenaan. Suuret pelto- ja laidunalueet olivat Tuulensuolla ja Alhonurmilla, siis Karkusta Manssilan kylään päin. Samalla ne sijaitsivat aika lähellä rajavartiostoa. Läksimme aikaisin aamulla ja palasimme illalla. Kerran hienona kesäaamuna kuljimme taas laidunpaikalle. Aamun usva nousi ja mesiangervot tuoksuivat hurmaavasti. Kuulimme outoa rapinaa ja usvan seasta näimme nousevan savun. Tulimme suoraan desanttien leiripaikkaan. Eihän meistä pikkupojista olisi ollut miehen vastusta, jos he olisivat halunneet meidät eväinemme koikata. Paimentyömme teimme eikä meille tapahtunut mitään pahaa. Sotilaitten ja suojeluskuntalaisten piirissä tuli kyllä liikettä, kun kerroimme heille asiasta. Matkaa kotiin lienee ollut noin kahdeksan kilometriä.
Välirauhan vuosina me pojatkin huomasimme, että yleinen ilmapiiri ympärillä jännittyi. Ampumaharjoituksia pidettiin ja isänikin "tarkkuutti Ukko-Pekkaansa" kotipihalta Laatokan rantaan. Juoksimme innoissamme katsomaan, kuinka luodit olivat pilkkaan osuneet. Juhannusaatonaattona heräsin aikaisin ja huomasin tuvan uunissa palavan tulet. Mamma istui uunin edessä ja itki. "No mibäbö itket", kysyin. "Sinuuhai itken", oli vastaus. Silloin en oikein ymmärtänyt, miksi hän minua itkee, mutta myöhemmin tajusin, että hänellä oli huoli pienestä Raija-tytöstä ja meistä muista jo vähän vanhemmista lapsista. Hänellä oli huoli myös koti-Karjalasta ja koko Suomesta.
Aamu alkoi valjeta, ja silloin taivas repesi; tuli ilmataistelu. Yksi pommi putosi "meijän tanhuon tuakse". Ilmataistelu jatkui pitkään. Näimme ainakin yhden savuavan koneen putoavan Tuulensuon suunnalle. Kuulimme myöhemmin, että suomalaiset koneet olivat vastanneet hyökkäykseen voitollisesti. Varhaisen aamun tapahtumat johtivat välittömästi taloista poistumiseen. Muistan, että aamupäivän makasimme ruispellon ojissa. Selässä meillä oli valkeat pitkät vehnäjauhosäkit, jotka oli täytetty Mamman tarpeellisiksi katsomilla tavaroilla. Hevoskuormat toistensa jälkeen veivät talojen tavaroita radan varteen. Kun se työ oli lopuillaan, tavaraa oli muistikuvani mukaan vuorten kokoisia kasoja. Alkoi Manssilan suunnasta tulevan junan odotus. Junaa vain ei kuulunut. Kuului jo huudahduksia: "Tänne meijät venälasien käsih hylättih."
Vihdoin odotettuja iäisyyden pitkä juna saapui Karkun kylän kohdalle ja pysähtyi. Jokainen kynnelle kykenevä auttoi tavaroiden lastauksessa. Kohdallemme sattuneessa härkävaunussa oli huisketta. Yritimme mahdollisimman nopeasti ottaa vastaan matkalaukkuja, "sumpsia" ja muuta henkilökohtaista tavaraa. Vaunu täyttyi naisista, lapsista ja vanhuksista.
Sotaan joutuvia nuorimpia ikäluokkia (s.1927) edusti veljeni Jaakko. Asepuku päällä, reppu selässä ja ase olalla hän etsi vaunuamme ja meitä sanoakseen hyvästit perheelleen. Tuolloin vanhemmat veljeni olivat olleet rintamalla jo kauan. Se oli vain häivähtävä tuokio, mutta on jäänyt hyvin mieleen. Matka jatkui kohti Impilahtea ja Pitkärantaa. Junan pysähtyessä väki pyrki vaunuista ulos, ja monet lapset joutuivat eroon äideistään. Itku ja kiljunta oli sanoinkuvaamaton. Lapsilla oli nimilaput kaulassaan ja niiden perusteella perhe koetettiin yhdistää seuraavassa pysähdyspaikassa.
Saavuimme Pitkärantaan aseman seutuville. Härkävaunumme sattui it-patterin kohdalle, ja alkoi hurja tulitus. Me uteliaat pojat katsoimme vuorotellen pienestä ikkunasta, mitä ulkona tapahtui. Lahden ja metsän takaa lähestyi ryssän pommilaivue suoraan kohti "kilometrin" mittaista junaamme. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta paeta mihinkään. Kun tilanne tiedostettiin vaunuissa, huuto ja itku oli suuri. Rukoiltiin ja tehtiin ristinmerkkejä. Samaan aikaan joku mies souti veneellä lahden yli junaamme kohti. Hän pääsi vedenrajaan ja heittäytyi maahan. Silloin pommittaja pudotti lastinsa. Matkaa oli arvioni mukaan 100 - 200 metiä. Lahti on vielä tänäänkin aika kapea. Veden vaikutus oli ihmeellinen; sirpaleet se eliminoi
täysin. Voidaan vain kuvitella, millaista muhennosta tuhatpäisestä ihmismassasta
olisi tullut, elleivät Jumalan johdatus ja äitien rukoukset olisi auttaneet.
Muistini mukaan Wärtsilän asemalla saimme ruokaa sekä mahdollisuuden tutustua aseman valkeakaakeliseen vesiklosettiin. Se oli pienen miehen silmissä suuri huussilaitos! Matka jatkui monien vaiheiden kautta, ja vihdoin vaunumme pysähtyi Savoon, Iisalmen Peltosalmelle. Sijoituspaikaksemme oli määrätty Pielaveden kunnan Heinämäen kylä ja Holman talo. Nuori Hilkka-emäntä oli ystävällinen ja lapsia ymmärtävä. Hänellä itsellään oli silloin kaksi minua nuorempaa lasta. Ensimmäisen yön nukuimme "taloin vierasperinöil lattiel kui potššised yhtes rivis". Saimme tuvan nurkkaan oman karsinan, jossa asuimme. Vanhin sisareni oli lottatöissä ja vanhemmat veljeni rintamalla. En muista, miten heidät lomillaan majoitettiin. Veli Jaakko kertoi, että he nukkuivat pöydän alla. Reppu oli tyynynä ja mantteli peittona. Pian saimme karjan luoksemme, mutta talon laitumelle niitä ei päästetty, kun niissä oli niin "kaaheesti taateja". Monta viikkoa syöttelimme lehmiämme kytkyessä maantien varsilla. Siinä riitti "ruadoa jogahisell".
Talvella 1942 sain ensimmäiset omat sukset, jotka renki-Niilo teki vanhoista katkenneista suksista. Tuore tervan haju tuntui hyvältä, ja olin suksista ylpeä. Heikki-veli oli kova hiihtämään, ja sai urheilu-kipinän istutettua minuunkin. Pielaveden Suojalan kentällä käytiin kaikissa kilpailuissa, jos vain sarja löytyi. Palkintojakin tuli mm. suksisauvat, joissa sompana olivat rautarenkaat.
Juoksuharjoituksia pidettiin säännöllisesti komealla lehtikuusikujalla. Ikäisteni joukossa olin
"aika haka". Ajattelin, että "ryssänpentu" kyllä pärjää. Tata sanoikin minulle, että "voisithäi toisinah hävitä taloloin brihoil, olishäi parembi meijängi olla". Seuraavana kesänä muutimme naapuriin Kymi-yhtiön ja Hannes Lanton isännöimään taloon. Lantto antoi meille pojille propsinkuorintaurakoita, joita Heikin johdolla tehtiin. Rahan lisäksi pontimena olivat Teho-pakkaukset, joita sai ostaa, kun tietty kuutiomäärä oli tehty. Samoin sai ostaa ns. Amerikan silavaa, jota kokoruhoina riippui yhtiön aitassa.
Usean vuoden ajan olin opettajani maitokuski. Maitohinkin vein iltalypsyn jälkeen koululle. Pimeinä iltoina ja pakkasella se ei ollut kovinkaan miellyttävää hommaa. Palkan panin kynäpenaaliin talteen, ja vuoden kuluttua ostimme Mamman kanssa elämäni ensimmäiset pussihousut - itse ansaitsemillani rahoilla! Olin 3. luokalla. Näitten kokemusten valossa syntyi mielessäni ajatus päästä pian omaan elämään. 15-vuotiaana olin elämäni ensimmäisessä kuukausipalkkaisessa työssä. Pitkän työrupeaman katkaisi vain lyhyeksi ajaksi aikuisiän opiskelu.
Heinämäessä näin elämän runsaimmat mesimarjaojat. Tämä
marjahan ohittaa hienon makunsa ansiosta kaikki muut marjat. Nykyään mesimarjaa löytynee vain viljeltynä. Keräsimme kaikkia marjoja. Kun lähdettiin vaikkapa mustikkaan, takaisin ei tultu ennen kuin sangot olivat täynnä. Se oli joskus hyvin piinallista. Ovathan ne kokemukset antaneet kärsivällisyyttä nykypäivänkin marjamatkoihin.
Vuonna 1945 saimme korvaustilan Nilsiästä, mutta se vaihtui taloksi, joka sijaitsi aivan kylän keskustassa. Sankarihaudat ja Ukko-Paavon hauta olivat talostamme vain kivenheiton päässä. Samoin tori, joka silloin toimi myös urheilukenttänä. Usein pallopeleissä oli täyteohjelmana mm. pussitappeluita. Siinä hommassa muistan olleeni aika hyvä. Ollessani 4. luokalla koulun pihalla sattui tappelu. Kotikyläni poikaa lyötiin kepillä ja se osui hänen silmäänsä. Tilanne näytti pahalta. Kun valvoja ei tehnyt mitään, sanoin, että Jussi pitää viedä tutkittavaksi. Silloin opettaja Pasanen huusi koko koulun kuulIen: "Se ei kuulu sinulle, sinä Rantsin poika olet kumma kommunisti!" Tämä tuntui tosi pahalta, kun ryssittelyäkin kuuli lähes joka päivä. Mutta elämä on kummallista. 50 vuotta myöhemmin samainen opettaja tuli virkapaikalleni ja tervehti esitellen itsensä. Tunsin hänet jo ovelta ja ajattelin esitellä itseni: "Tässä se kum- ma kommunisti on". Muutin hetkessä mieleni ja annoin vanhojen asioitten olla.
Vuonna 1946 pääsin kevään äitienpäiväjuhlaan manttaalikunnan talolle runonlausujaksi. Muistan siitä runosta jotakin. " Äiti, auta mua, housut rikki on, kuhmu otsassani vallan mahdoton. Kukapa
nyt käden parantaisikaan, juoksen äidin luokse, hältä avun saan". Nyt vietän suuren osan ajastani "oman Laatokkani" rannalla Juurusveden Kuuslahdessa. Alkuperäinen sisarusparvemme on harventunut ja nuorinkin täyttää pian 60 vuotta. Yhteinen haaveemme on rakentaa omaan Luhtaan huvila, joka olisi kaikkien perheenjäsenten käytössä. Edellytyksenä tietysti olisi oikeuden voitto. Karjalan palautus suomalaisille.
Kun minulta pienenä kysyttiin: "Kembo sinä olet?", vastasin, "Ga olen Tatin Iivanan Nikolai. Olen rodinnut Salmin Karkun kyläs 1.4.1937".
Äitini Maria oli syntynyt 1896 ja jäänyt jo pienenä täysin orvoksi vanhemmistaan. Isäni äiti, Buaboi, oli jäänyt leskeksi kauan sitten. Hänen nimensä oli Tatjana. Hänen ainoa poikansa oli Johannes, Ivan (s. 1895), ja olen hänen nuorin poikansa Niilo, Nikolai. Hyvänä hengettärenäni oli tätini, opettaja Martta Iltola. Lähinaapureina olivat koulu ja isäni serkun Pavelin ja Nastja Rantsin talo.
Kunnioittavasti
Niilo Rantsi
PS. Kuinka kohtasin lapsuuteni kotiseutumatkalla? Pääsin käymään ensimmäisen kerran kotiseudullani Salmissa v. 1981. Kirjoitin matkasta pienen kirjasen "Kuopiosta Salmiin ja Karkun kujosill". Siitä on kappale Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralla. Kirjoitus julkaistu Nuori Karjala -lehdessä s.175, vuosi ? |