Suuri nuotta  ◄◄Sivuston alkuun 
    ◄ Karkun sivulle


Juhani Joutsen, Nuori Karjala 1994/3

Ainakin vuosisatainen kyläkunnan perinne oli tuo nimitys. Se oli kahdentoista talon "Osakeyhtiö" ja meidänkin kotitilalla oli siihen osuus jo isoisän ajoista asti. Olin kolmannessa polvessa ottanut osaa siihen touhuun, tosin vain yhden kesän. Niitä muistoja yritän tuoda tässä esiin.
Olin keväällä täyttänyt 16 vuotta ja isän toivomuksesta lupauduin sen kesän nuottamieheksi. Siihen asti oli meillä ollut "nuottatyttö", joka palkattiin aina kesäksi, sillä se homma oli etupäässä naisten työtä. Vain joku vanhempi, varsinkin nuotan perämies oli miespuolinen. Sinä kesänä oli perämiehenä naapurin vanhaisäntä Ärmäsen pappa ja kyllä hän hoitikin sen hyvin monen vuoden kokemuksella. Hän oli muutenkin sopuisa, ystävällinen ja neuvot tulivat ilman komentoja.
Se kesä oli erikoisen lämmin, jäi mieleeni, sillä nuotalla oltiin yötä päivää. Paras apaja olikin yöllä, kun illalla laskettiin, niin apaja saatiin maihin puolen yön maissa. Valtakalana oli Laatokan siika, noin kaksikiloinen. Tulihan muutakin kalaa, isoa ahventa ja joskus lohikin eksyi nuottaan ja nieriä, lohensukuinen kala. Kuha oli harvinaisempi, se ui syyänteissä. Kaikkein harvinaisin kala oli sampi, "kaviaarikala". Joskus vuosisadan vaihteessa oli sellainen eksynyt apajaan ja vanhat muistelivat, että pituutta oli ainakin kaksi metriä. Se oli viety poikki Laatokan halkolotjan perässä Pietariin. Se on ruma kala, ei suomua ja vain kyhmyt nahkan alta, mutta erittäin makea keittokalana. Pari sellaista muutaman kilon painoista saimme verkoilla ennen sotia, että tiedän, minkä näköinen ja makuinen on sampi.
Suurta nuottaa oli vaikea saada maihin muualle kuin hiekkarannalle. Paras apajapaikka oli Vilan ranta, 5 km kylästä Venäjän rajalle päin. Se oli noin kilometrin pituinen hiekkaranta, juuri sopiva nuotan vetoon. Sitten oli kylän ranta ja samoin kylän tuntumassa Kuikan ranta. Näitä käytettiin vain keväällä viikon, pari ja sitten oli koko kesän tuo Vilan ranta vakituisena pyyntipaikkana.
Eräänä keväänä heti jäiden lähdettyä saivat kotirannassa kuitenkin parhaan saaliin, noin parituhatta siikaa. Olin silloin vielä pieni pojannappula, mutta muistan sen hyvin. Se oli joku siihen lahteen eksynyt siikaparvi. Monta veneellistä tuli komeita siikoja ja koko kylänväki oli siellä mukana. Yrittivät parina päivänä vieläkin, mutta tulos oli olematon ja niin oli nuotta vietävä taas Vilan rantaan. Siellä alkoi sitten vakituinen pyynti. Sinne oli rakennettu kalamaja, jääkellarit ja telineet verkkojen kuivatusta varten. Siellä majailtiin yötä, päivää, kotona käytiin kaloja tuomassa ja evästä hakemassa.
Nuotta oli kehittynyt vuosien aikana omiin mittoihinsa ja tapoihinsa. Ne olivat kokemuksen sanelemia, eikä niistä
juuri poikettu. Apajan lasku ja nosto kesti yli 3 tuntia. Meidän isä oli monena vuotena nuottakunnan vanhimpana ja tavallisesti jonain maaliskuun sunnuntaina iltapäivällä meille kerääntyivät nuo 12 talon osakkaat, etupäässä kylän isäntiä. Oli joukossa pari leskiemäntääkin, olihan nuotan anti apuna perheen elatuksessa. Siinä sitten käytiin lapi edellisen kesän tulokset ja suunniteltiin tulevan kesän touhuja. Ensimmäinen yhteinen työ oli jäiden nosto. Ei mennyt monta päivää, kun lähdettiin Vilan rannalle varaamaan jäitä kesäpyyntiä värten. Laatokan siika oli rasvainen ja huonosti säilyvä, jäitä tarvittiin. Mies talosta ja kaksi parhaasta oli mukana ja työ kävi tottuneesti. Meitä poikasiakin tarvittiin ajamaan jäälohkareita avannolta kellarin eteen.
Koko talvi oli kudottu verkkoja, niitä uusittiin jatkuvasti. Nämä nuottaan kuuluvat verkot olivat siihen aikaan egyptiläistä puuvillalankaa ja noin 6-7 metriä korkeita. Jokaisella osakkaalla oli sama verkonmitta, vain tiheä povi, eli nuotan perä oli yhteistä nuottakunnalla. Povi oli kovassakulutuksessa ja se uusittiinkin melkein jokakevät. Nuottaköysiä oli myös useita kilometrejä ja jokaisella oli samanmittainen köysimäärä.
Jonain huhtikuun lopun aurinkoisena päivänä tapahtui jamominen eli nuotan yhteen liittäminen. Jokainen toi omat köysi- ja verkko-osuutensa kylän hiekkarannalle. Lumet oli jo sulaneet. Tavallisesti perämies tarkasti verkot ja köysiosuudet, olivatko ne nuottaan kelpaavia. Osa varsinkin harvoja verkkoja oli jo edelliseltä kesältä ja jos olivat ehjiä kelpasivat. Varsinkin köysistä oltiin tarkkoja. Jos huomattiin liian vanhaksi tai vialliseksi, ei kelvannut. Olihan koko raskaan nuotan paino köyden varassa. Jos se katkesi kesken nuotanvetoa, oli ikävä ja vaikea työ liittää köysi varsinkin syksypimeällä ja tuulella. Olin itsekin kerran soutumiehenä, kun köyden katkeamisen takia jouduttiin nuotanveto pysäyttämään. Olen ihmetellyt monasti, veneessä oli kaksi naista ja minä airomiehenä, miten tottuneesti nämä naiset tekivät sen työn. He olivat monet kesät olleet nuotanvedossa ja tiesivät niksit. Kun työ oli tehty, annettiin sähkölampulla merkki rantaan ja veto jatkui.
Sattui sellainenkin tapaus, että eräs nuottaosakas, nuuka isäntä toi osuutena heikkoja verkkoja ja lahoja köysiä. Häntä oli jo monesti muistutettu juuri tuon köyden katkeamisen takia. Niin lopulta toiset kyllästyivät ja erottivat nuottakunnasta. Kyllä hän purnasi kovasti, mutta ei se auttanut.
Verkoissa ja köysissä oli jokaisella omat nuottamerkit ja nekin tarkastettiin. Jos verkko tai köysi katkesi, tiedettiin, kenen osuus petti.
Niin, se jamominen oli nuotan ja köysien liittämistä. Verkot levitettiin hiekalle ja poven perästä alkoi. Osakkaiden verkkojen tuli olla kolmea tiheyttä. Tiheimpisilmäiset jamottiin kiinni ensimmäiseksi povesta eli perästä päin lähtien. Sitten tulivat vähän harvemmat ja uloimmiksi suurisilmäisimmät verkot ja apaja oli valmis. Köydet liitettiin viimeisiin verkkoihin. Kyllä siinä päivä kului ja verkkokäpy liikkui vikkelään. Iltaan mennessä nuotta oli valmis ja orsille levitetty pyyntiä vartem. Melkein samoihin aikoihin tapahtui veneiden kunnostus ja tervaus. Se olikin meidän nuorempien hauska homma. Tervapadan alle sytytettiin tuli ja työ kävi joutuisaan.
Nuottakunnalla oli kaksi isoa venettä, toinen verkkoja ja toinen köysiä värten. Heti jäiden lähdettyä laskettiin apaja ja se oli juhlahetki koko kyläkunnalle. Tavallisesti siika rantautui heti jäiden lähdettyä ja saatiin hyväkin saalis. Se kylänranta ei ollut parhaita apajapaikkoja ja niin muutaman kerran jälkeen soudettiin Vilan rannalle. Siellä alkoi koko kesän kestävä kalastus. Nuotan lasku tapahtui sekin vanhan perinteen mukaan aina myötäpäivään. Perämies kävi verkkoveneen perään. Suunta oli kakkoon. Vanhalla perämiehellä oli omat maamerkkinsä ja niiden avulla apaja laskettiin oikeaan paikkaan. Kun puolet köysistä oli vedessä, siirtyi verkkovene paikalle, verkko kiinnitettiin köyden päähän ja soudettiin hiljaa kaartaen länteen. Kun povilauta oli pudotettu, kaarrosta lisättiin rantaan päin. Verkot loppuivat, taas köysivene viereen, köysi verkon päähän ja rantaa kohti.
Köydet kiinnitettiin vorotan tappeihin ja kaikkein raskain työ, vorotan vääntäminen alkoi. Väännettiin puukangilla kaksi aina parina. Vorotan ympärille hiekkaan muodostui askelista rinki ja askelkuopista ponnisteltiin. Vorotan rakenne oli yksinkertainen. Noin 2,5 m korkea paksu pölkky, alapäässä rautatappi kiven reiässä, yläpää oli kiinni kehikon yläpuussa. Koko rakenne oli tuettu lujaksi. Köysi kiertyi pölkyn ympärille. Vorottien väli oli n. 300m. Kun aikansa kierrettiin, alkoivat verkkojen kohot olla vesirajassa. Sitten alkoikin verkkojen veto käsipelillä. Kummallakin puolella oli kuusi henkeä ja verkot jäi hiekalle vesirajaan. Samalla lähestyi puolet toisiaan. Alkoi jo kuhina tiheiden verkkojen noustessa rannalle. Silloin jo huomattün oliko apajassa kaloja ja perän noustessa jännitys oli huipussaan.
Saalis vaihteli. Toisinaan saatiin hyväkin saalis, mutta sattui sellaistakin, että saatiin vain kalakeitto porukalle, tosin harvoin näin kävi. Sitten olikin jo iltayö ja kalat kannettiin jääkellariin. Nuotta vedettiin orsille kuivumaan, samoin köydet. Oli aika raskaan työn päälle käydä nukkumaan. Kyllä se uni maistuikin. Aamulla herättyä oli teen keitto ja kalakeitto seuraavana ohjelmassa. Siika oli kalana tavallisesti kalakeitossa. Jokaisella oli omat eväät kontissa, raskas työ vaati veronsa.
Valoisana kesäaikana, jos kalaa tuli, vedettiin kaksi apajaa vuorokaudessa. Kun tuli syksyn pimeät ja myrskyt, tyydyttiin yhteen. Kalansaaliit useimmiten kulutettiin omaan tai naapurin tarpeisiin. Perheet oli siihen aikaan suuria ja hyvä kala maistui jokaiselle. Sattui joskus sentään, että saatiin todella iso saalis, niin vietiin Tuleman torille, joka perjantai oli toripäivä, tai kalakauppias osti koko apajan.
Valoisina kesäiltoina tuli kylän nuoria ja kesävieraita apajan nousua katsomaan. Se olikin hauskaa vaihtelua ja mukana aina pieni jännitys.
Vaikka hyvä sopu oli säilynyt vuosikymmenestä toiseen, tuli sellainen asia eteen, että oltiin menossa käräjäpöydän ääreen. Se alkoi siitä, kun kaikki eivät sopineet nuottakuntaan, niin ulkopuolella olevat isännät saivat kokoon toisen nuottakunnan. Nyt jouduttiin apajapaikkojen vähyyden takia arpomaan tarkkaan vetoajat Kävi kuitenkin niin, että uusi nuottakunta ei tullut jostakin syystä  sovittuna aikana ja myöhästyi tuntikaupalla. Koska oli kesän parasta kalantuloaikaa, meidän vanha porukka laski apajan ja sai hirmusaaliin. Sanotaan että viha vie viljan maasta, kateus kalan merestä. Nämä kilpailijat vaativat puolia kalansaaliista tai rahallista korvausta. Sovintoa ei tullut ja käräjillä uhattiin. Kuitenkin oli syksyyn mennessä erimielisyydet laantuneet ja järki voitti. Meidän vanha nuottakunta suostui maksamaan vähän korvausta ja asia sovittün. Vain pari isäntää ärhenteli, mutta toiset saivat heidätkin sopuun. Se kilpaileva nuottakunta ei elänyt kuin muutaman vuoden, lopettivat, ja vanha alkuperäinen kesti -39 syksyyn asti. Sota tuhosi senkin vanhan elinkeinon ja sinne jäivät ne kauniit nuottarannatkin.
Oli vielä eras tapa, joka oli säilynyt polvesta toiseen, kalojen jako. Jos oli tullut vain kotitarpeiksi, ei jakamisessa käytetty vaakaa eikä puntaria, vaan kalat jaettiin kahteentoista kasaan. Koetettiin saada silmämitalla samanlaisia kaloja kasoihin. Sitten yksi nuottakunnasta kääntyi selin kasoihin nähden ja tavallisesti nuottakunnan perämies teki kysymyksen, kenen kasa tämä? Selin seisoja sanoi jonkun osakkaan nimen. Taas seuraavalle kasalle tehtiin samoin ja niin edespäin kunnes jokainen osakas oli saanut kalansa.
Laatokan siika oli sopiva ahavakalaksi. Kala halkaistiin terävällä veitsellä selkäpuolelta, puhdistettiin ja pantiin suolaa avatulle puolelle ja puuastiaan painon alle. Kun oli viikon ollut suolassa, laitettiin tikut poikittain, ettei kala käpristynyt, nostettiin aurinkoiselle seinälle. Siinä se sai olla pari viikkoa. Kalaan tuli kaunis, kullanruskea väri ja se säilyi hyvänä. Talvella sitä syötiin sellaisena tai siitä keitettiin soppaa. Juuri tällaisesta ahavakalasta tehtiin juhlaruoka riimeltään "vuassukala", varsinkin rantakylien pruasniekkaruokana tunnettu. Tavalliseen "vuassaan" eli kaljaan sekoitettiin tätä seinällä kuivattua siikaa. Väriksi tuli vielä punajuurta ja niin oli hieno juhlaruoka valmis.
Tähän "vuassukalaan" voikin lopetella nämä muistelmat.

Juhana