Juhani Joutsen, Pekan ja Jaakon karhujahti

Pekan ja Jaakon karhujahti

Juhani Joutsen, Nuori Karjala 1993/2

Tämä tapahtui muistaakseni talvella 1932-33. Oli luminen talvi ja kova pakkanen. Olihan näita karhujuttuja tapahtunut paljonkin, mutta ne olivat enemmän salokylien tapahtumia ja niissä kerrottiin hyvinkin monenlaisia seikkailuja. Olihan karhun ampuminen suuri kunnia. Ja karhuja riitti. Niitä tuli Venäjän puolelta. Siellä oli suuret salot ja varsinkin kesäaikana karhut vaelsivat Suomen puolelle. Meidän kylän liepeilläkin niitä liikkui ja karjaa tuhoutui niiden saaliina. Karhun ampumista, karhunkaatoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut pitkiin aikoihin.

Nyt kuitenkin oli edellisenä kesänä karhu mellastanut meidän ja naapurikylien metsämailla ja nautoja oli menetetty. Olihan sitä karhua yritetty haaskalla vahtia, mutta viisas oli tuo kontio. Kun miehet vahtivat monet yöt, oli se vain tuhahdellut, kierrellyt vahtilavaa kauempaa eikä tullut ampumamatkan päähän ja lopulta häipynyt metsien hämärään. Vahtimiehet kyllästyivät ja päättivät pitää muutaman yön lomaa. Mutta tuo viisas kontio oli pitänyt vahtijoita pilkkanaan. Kun oli loput kaatamansa lehmän raadosta kantanut aukealle suolle.

Kotikylän pohjoispuolella oli kahden ison suon välissä metsäinen harju, sitä sanottiin "Suureksi selläksi". Se alkoi lännessä Miinalanjoesta ja päättyi itärajalle, pituutta oli yli kymmenen kilometriä. Kertoivat, että se alue oli ollut karhujen, hirvien ja jopa villipeurojen kulkureitti. Tosin peurat oli pyydetty loppuun, mutta karhuja ja hirviä riitti.

Nyt oli vain niin, että tuo metsäinen harjanne oli ollut kauan kotikylän talojen kaskimaina ja sitten muodostunut laidunmaiksi. Siihen aikaan kävi karja vielä metsälaitumilla ja oli tottunut siellä kulkemaan.

Alue oli myös isojaon aikana jaettu metsäpalstoihin. Eräällä sellaisella oli naapurin isäntä Pekka Jaakon kanssa metsätöissä, paperipuun teossa. Kun tämä jahtiseikkailu tapahtui viikolla, niin Pekka tuli sunnuntaina meille ja kahvipöydässä kertoi tahan tapaan:

Olimme aamuvarhaisella töissä palstalla ja kaadoimme ison kuusen. Kun latva rojahti maahan, niin iso karbu hyökkäsi pesästä ja lähti painumaan karkuun. Meille välähti äkkiä päätös, että tuo otus on meidän saatava. Oli vain pulma, kun ei ollut kirvestä parempaa asetta. Tehtiin äkkiä päätös, koska minulla oli hevonen mukana, että lähden kylältä hakemaan asetta. Matkaa oli 5 km. Jo matkalla ajattelin poiketa sukulaistaloon. Siellä kahdella veljeksellä oli suojeluskuntalaisina kiväärit. Se sopi senkin puolesta, että tämä talo oli kylän reunassa, eikä tarvinnut ajaa kylän läpi. Niin minä karautin talon pihaan ja kiireellä tupaan. Onneksi veljekset eivät olleet kotona ja naisväen katsellessa pelästyneenä koppasin kiväärin seinältä ja tiukkasin panoksia. Löytyihän niitäkin ja ulos mennessäni rauhoitin naisia, etten minä ihmisiä ammu.

Sitten vaan taas palstalle. Naapurista sain pojan mukaan, tuomaan hevosen takaisin kotiin. Jaakko oli jo odottaessa voidellut sukset valmiiksi nuotiolla. Sitten eväsreput selkään ja lähdettün. Pojalle annettiin ohjeet viedä hevonen kotiin ja ennen kaikkea olla kertomatta kylällä meidän touhuista. Poika olikin visusti vaiennut. Niin me lähdimme karhun jälkien perään. Ne johtivat länteen. Jaakko hiihti edellä, minä perässä. Jaakko oli parempi hiihtäjä, oli ikänsä tehnyt metsätöitä. Minäkin koetin parhaani mukaan hiihtää, olihan edessä valmis latu.

Karhu oli aika veitikka. Kaikki risukot, suurimmat puskat ja kolukot se meillä kierrätti ja koetti karistaa kannoilta pois. Paksu, pehmeä lumi vaikeutti karhun kulkua, mutta ei meilläkään hiihto ollut kovin joutuisaa. Aikamme kierreltyä karhu oikaisi pohjoisen suuntaan ja paineli isolle, aukealle Tuulensuolle. Saimme sen näkyviin siinä suon reunassa ja yritimme ampuakin, mutta se paransi vain vauhtia. Siinähän meidän olisi pitänyt lopettaa koko jahti, mutta sisu ei antanut periksi. Hetken huokaistua lähdimme perään, niin suuri oli saaliinhimo. Karhu paineli taas metsään suon takana ja taas alkoi sama kiertely. Se tekikin meistä kuitteja miehiä ja kun iltakin alkoi hämärtää tuli yhteiseksi päätökseksi, että saa mennä mokoma otus menojaan. Jaakko olisi vielä ehkä jaksanut, mutta mina olin rättiväsynyt. Olimme naapurikylän tuntumassa ja hiihdimme tuttuun taloon, missä saimme ruokaa ja kahvia. Isäntä kyyti meidät hevosella kotiin. Kotiväki oli ihmeissään ja kyselivät, missä olimme olleet, mutta saivat meiltä vain yksitavuisia vastauksia. Vaimoni lämmitti saunan ja siellä lauteilla kovassa löylyssä ja vastalla haudellen parantelimme kipeytyneitä jäseniä.

Seuraavana aamuna Jaakko tuli meille ja esitti, että eiköhän lähdetä jatkamaan metsätöitä, kun se jahtikaan ei rikastuttanut. Minä olin vieläkin väsynyt ja kipeä. Ehdotin hänelle, että ota hevonen ja aja tehtyjä pöllejä rantaan. Jaakko lähtikin ja tuumaili, ettei hän suurperheen huoltajana voi rokulia pitää.

Tämän kerrottuaan Pekka tuumasi, että jos joku tulee sanomaan karhun olevan saunan nurkalla, niin en mene edes katsomaan, sain tarpeekseni siitä jahdista. Onneksi tämä ei käynyt kunnian päälle. Tähän Pekka lopetti ja tietysti naurettiin päälle.

Mutta jahti jatkui. Karhu oli ottanut suunnan itää kohti. Oli käi päättänyt, että nyt tämä saa riittää. Nyt se sai peräänsä rajavartioston sotilaat, reippaat pojat, joilla oli hyvät aseetkin. Mutta taas oli karhulla tuuria, Venäjän raja oli lähellä. Sinne livahti otus. Rajapoikia tietysti harmitti ja juttua riitti. Seikkailu ei vieläkään päättynyt. Kierreltyään muutaman päivän karhu oli tullut takaisin Suomen puolelle ja sen jäljet näki kaksi rajakylän veljestä heinänhakumatkallaan iltahämärissä. Tulivat kiireellä kotiin ja koko yön suunnittelivat seuraavan päivän karhunkaatoa. Kai se innostus oli suuri, koska tiesivät mitä ostavat niillä karhunnahan rahoilla. Toinen mieluili pyörää, toisella oli hyvä puku toivomuksena. Mutta poikien isä oli kovana, pui nyrkkiä "Vai sellaisiin turhuuksiin rahoja ei panna", pauhasi isä.

Seuraavana aamuna kävikin niin, että vanha kokenut erämies, Tulli-Antti (Antti Saarela) oli metsällä ja koira ajoi karhun hänen eteensä. Käsi ei tärissyt ja siihen kellahti otus hangelle. Se oli iso karhu, taljakin yli kaksi metriä. Taitaa olla vieläkin Antin asunnon seinällä Kuopiossa. Antti taas oli kertonut, miten helpolla oli saanut sen, mitä niin monet olivat halunneet.

Tällainen oli tämä kertomus ja se opettaa, että tasan ei käy onnen lahjat, joku voittaa, joku häviää. Karhu sentään sai maksaa hengellään kesälliset tihutyönsä.

Juhana