Hiljainen kylä  ◄◄Sivuston alkuun 
    ◄ Karkun sivulle


Juhani Joutsen, Nuori Karjala 1994/2

Varhaisena alkukesän aamuna viime vuonna (1993) oli Kuopion vanhalla linja-autoasemalla joukko meitä entisiä salmilaisia lähdössä kotipitäjää katsomaan. Aikaa oli vierähtänyt siitä, kun juhannusaaton aamuna -44 olin lähtenyt sotaa pakoon. Kaikki nämä vuosikymmenet olin elänyt muistojen avulla ajatuksena, että en mene enää sinne koskaan. Olin saanut tietoja ja valokuvia siellä kävijöiltä, eikä ne mitenkään innostaneet. Viimeiset tiedot kertoivat, että kodistani ei ole mitään jäljellä.
Nyt kuitenkin erinäisten sattumien kautta olin lähtenyt sinne ja auto käänsi keulansa kohti Laatokan-Karjalaa 10. päivä kesäkuuta. Tullista selvittiin pitkällä odotuksella ja matka jatkui. Meno oli hidasta, tie oli kuin kynnöspeltoa. Pääsimme kuitenkin Helylään ja sieltä Kirjavalahteen Salmin-Sortavalan tielle. Sieltä alkoivatkin tutut maisemat ja Laatokan rannat. Lehtometsät olivat kauneimmillaan, kulleroita ja kurjenpolvia tienvarret täynnä. Asutusta oli harvassa ja nekin huonossa kunnossa.
Illalla kymmenen maissa olimme perillä. Talvisodan alettua Tulema, kirkonkylä poltettiin. Oli muutosta tullut monenlaista. Suojeluskunnan talo, kahdessa sodassa säilynyt oli poissa. Sankarihaudoilla oli väin muutama puu ja meikäläisten hiljattain pystyttämä harmaa luonnonkivi. Komea kirkkomme mäellä on raunioina. Salmin vilkas kirkonkylä on vain varjo entisestään. Tulemajoki oli kuitenkin sama ja virtaili kohden Laatokkaa kuten on tehnyt niin sodan kuin rauhankin päivinä.
Kirkonkylässä on heikot majoitusolot, mutta me pääsimme perhemajoitukseen. Täytyy sanoa, että oli yllätys se ystävällisyys ja huolenpito, mikä tuli osaksemme. Asiaa auttoi sekin, että perheessä oli suomenkielen taitoinen henkilö.
Seuraavana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen oli lähtö kotikylääni Karkkua katsomaan. Pysähdyttiin heti kylän aukean reunaan ja siinähän se oli, peltoaukea, jolla olin ennen sotia tehnyt pitkiä työpäiviä. Laskin, että kylämme muodosti ennen sotia 67 "savua", nyt kyläaukio näytti autiolta. Aloin laskeskella asumuksia ja sain niitä 16 ja niissä useimmissa näytti olevan kesäasukkaita. Kaikki muu oli purettu ja viety pois. Ennen niin väkirikas ja iloinen kylä oli hävinnyt ja jäljellä oli hiljainen kylä.

Ajettiin kotipihan paikalle - ei mitään - pihamaakin oli tehty pelloksi. Naapurissa sedän talossa oli rakennukset pystyssä ja siinä asui perhekin. Otin kuvia pihasta ja äidin entisestä kurkkumaasta. Kurkkuja näkyi nytkin olevan kasvussa samalla paikalla. Ajettiin kylän toiseen päähän ja muisteltiin entisiä asukkaita ja talonpaikkoja. Kaikki oli pois, vain heinänurmi rehoitti.

Silloin kun aloitin koulunkäyntini, kyläkoulu oli hirrestä tehty nikkarityylillä niin sanottu venäläistyttämiskoulu. Sillä oli oma historiansa. Se oli rakennettu vuosisadan alkukymmenellä ja nimeltään Sofian koulu. Keisarivallalla oli suunnitelmissa siihen aikaan venäläistyttää ainakin rajaseudun rahvas ja siksi niitä kouluja rakennettiin. Olen keskustellut usein koulumme alkuaikojen oppilaan kanssa ja saanut häneltä vanhoja tietoja. Hän kertoi, että sen koulun vihkiminen oli ollut suuri tapaus. Itsensä kenraalikuvernööri Seyn, joka oli Bobrikoffin seuraaja maassamme, oli tullut silloin vierailulle puolisonsa kanssa ja tietysti seurue mukana. Matka taittui kahdella autolla ja jo auton näkeminen oli suuri elämys. Rouva Seyn oli etunimeltään Sofia ja hänen mukaansa koulu sitten nimettiin.

Aika kului ja koulu kävi pieneksi. Päätettiin rakentaa uusi. Keväällä -39 olin mukana vanhan koulun purkamisessa ja uuden rakentamisessa. Sementtitiilet lyötiin paikalla ja koska oli pula pätevistä muurareista, järjestettiin samalla muurauskurssi. Koulu valmistui siis kuin oppilastyönä. Meitä oli 20 miestä alkuun, mutta vähitellen suurin osa lähti pois. Palkka oli pieni ja työ likaista, mutta 8 meistä oli loppuun saakka. Maalarit jatkoivat työtään, kun suojeluskuntalaiset, minä muiden mukana jouduimme miehittämään Hiivan vartioaseman Laatokan rannalla syyskuun lopulla -39. Talvisota lähestyi.
Vanhasta koulusta ei tietääkseni ole säilynyt kuvia, mutta liitän tähän mukaan muutaman tästä -39 valmistuneesta koulusta. Ensimmäinen kuva esittää työporukkaamme, etupäässä kotikylän väkeä. Kun jatkosota alkoi, vihollinen poltti koulun -41 perääntyessään. Tämän toisen kuvan otin -42 poltetusta koulusta. Kolmas kuva on nykyään korjatusta koulusta. Se on käytössä kesäisin erilaisten leirien pitopaikkana. Paikkahan on hyvin sopiva nuorten kannalta, sijaitseehan se korkealla mäellä Laatokan rannalla.
Luontokin oli muuttunut. Rantametsä oli kasvanut niin valtavaksi, että Laatokka ei näkynyt kotitanhuville ollenkaan niin kuin ennen. Kävimme kotirannassa. Laatokka oli yhtä komea kuin ennen ja vesikin näytti puhtaalta.
Samana päivänä kävimme myöskin äidin kotikylässä Varpaselässä. Siellä ei ole yhtään rakennusta ja pellot kasvavat heinää. Ajoimme Manssillaan ja Virtilään, vanhan rajan rajakivelle. Siellä oli rakennuksia ja asutusta. Tullessa poikkesimme Aunuksen retkellä kaatuneiden muistomerkillä. Vielä oli näkyvissä jonkin verran nurmen alla nukkuvien nimiä ja syntymäpaikkoja, kuten Ylistaro ja muita pohjalaispaikkakuntia. Nykyvenäläiset ovat alkaneet haudata siihen ympärille vainajiaan.
Illalla ilmoitti matkanjohtaja, että huomenaamulla lähtee oma linjuri käymään Aunuksessa, jos on tarpeeksi lähtijöitä ja olihan meitä. Minultakin Aunus oli jäänyt näkemättä. Olin paljon kuullut puhuttavan siitä, olihan meilläkin 8 vuotta perhe, joka oli Aunuksesta. He olivat tulleet Suomeen -19 keväällä pois punaisia pakoon. Perheen vanhin poika Teppo oli leikki- ja koulukaveri. Lähti talvisotaan vapaaehtoisena, kaatui Kuhmon rintamalla. Muu perhe muutti -42 keväällä takaisin kotitaloonsa Aunuksen Alavoisiin, mutta joutui tulemaan kesällä -44 takaisin Suomeen. Muistan, että kesällä -43 olin lomalla sotasairaalasta, meille tuli käymään lomalla oleva Aunuksen sodanaikainen viljelyspäällikkö, isän tuttu ennen talvisotaa. Kertoi Aunuksen jokilaaksosta ja sen viljavuudesta, että missään Suomen alueella ei ole vastaavaa. Nyt oli tilaisuus nähdä tuo alue. Olihan se näkemisen arvoinen. "Aunus harmaasilmä", monia kymmeniä kilometrejä samaa kylää rakennettu kahden puolen Laatokkaan laskevaa jokea.
Eras mielenkiintoinen nähtävyys Aunuksen kaupungin laitapuolella keskellä rehevää metsää oli hautausmaa
ja sen kirkko. Se oli kaunis sinikupolinen vanha kirkko. Kun menimme sisälle, tuntui, kuin olisi astunut pari vuosisataa taaksepäin. Ihmeellistä oli se, että tällainenpyhättö oli säilynyt alkuperäisessä kunnossa. Ikonit, ikonostaasi-seinä, kalusto, kaikki oli vanhaa, vain savun mustuttamaa. Ostimme tuohuksia, panimme palamaan ja mieleemme jäi harras tunnelma, että tällainen paikka oli jäänyt tuhoamatta. Se oli tavallaan unohdettu. Aunuksen varsinainen kirkko oli joen saaressa ja se oli muutettu muihin tarkoituksiin.
Sellainen oli lauantai ja Aunuksessa käynti. Tultiin iltapäivällä Tulemalle ja käytiin Jukakoskilla. Siellä olevat voimalaitokset oli tuhottu, mutta Iso-Jukaa korjasivat.
Seuraavana aamuna oli sitten lähtö kotiin. Tullessa poikkesimme Sortavalassa. Ennen sotia puhuttiin "Laatokan valkeasta kaupungista" ja sitähän se oli, varsinkin mereltä katsottuna. Nyt ei voinut samaa sanoa. Tuttu kaupunki teki alakuloisen vaikutuksen. Kaupungissa ei oltu kuin tunnin verran ja kotimatka alkoi.
Juhana




Kotikylän Karkun koulu
v. 1941 oli poltettu perääntyes-
sä. Kuva otettu 1942 kesällä