Kahdenkymmenenkahden Santerin kylä 


Juhani Joutsen, Nuori Karjala 1992/11 ja 1992/12

Muistoissani on säilynyt juhannus 1934. Silloin Salmin Karkun kylässä, kotikylässämme, vieraili tunnettu Karjalan ystävä, akateemikko Martti Haavio. Jälkeenpäin saimme sanomalehdestä lukea hänen kuvaustaan kotikylästä tahan tapaan:  "Muistan sen helteisen päivän, jolloin Miinalan jätettyamme päädyimme metsäiselle tielle, joka kaarteli Miinalan joen viertä metsäkangasta pitkin kohti Venäjän rajaa. Hetken lepäsimme joen töyräällä kukkaisella niityllä, jota petäjät varjostivat, sitten heitimme reput selkään ja vaelsimme taas. Tie oli kapea ja sateen jäljeltä rapakkoinen.
Kun lähestyimme Karkun kylää, oli iltapäivä. Suunnaton Laatokka levisi taivaanrantaan asti etelää kohti. Sen edessä oli alava maa, koivuja kasvava, niityksi laveneva. Lehmänkellot soivat, pikkulintujen sirkutus ja käkien kukunta kuului. Karjalainen kylä oli rivissä harjumaisella vaaralla, etäisemmässä kylän päässä oli tsasouna jylhässä kuusikossa. Peltojen vihreä kenttä ulottui pieneen niittyrantaiseen lampeen asti pohjoisessa. Mutta jos astelit Laatokan äärelle, näit siellä valkoiset hiekka-aavat Vilan kalarannassa.
Karkun kalastajakylässä oli sinne tullessamme juhannuspraasniekat ja lähikylien väestöä oli kerääntynyt suurin joukoin sukulaistaloihin vieraiksi. Tyttöjen kirjavapukuiset rivit vaelsivat kujalla näytellen itseään nuorille pojille, jotka kattoivat raittien vierustat."
Kun luin tuon kuvauksen, havahduin huomaamaan, miten luonnonkaunis kotikyläni oli. Ehkä vieras kaukaa tullut näki paremmin sen erikoisuuden. Mehän kylässä syntyneet ja kasvaneet olimme pitäneet sitä itsestään selvänä, koska se oli aina silmiemme edessä.
Nyt on juhannusaaton aamu 1944. On kulunut päivälleen 10 vuotta edellä kerrotusta. Nämä vuodet ovat olleet raskasta aikaa heimollemme ja koko Suomen kansalle. On käyty Talvisota, raskas evakkoaika, vallattu Karjala takaisin ja nyt on toisen sodan loppuhetket ehkä käsillä.
Muistan lapsuudesta tyynen kesäisen aamun. Ylitse Laatokan ulapan kuuluu kumeana Valamon luostarin ison kellon ääni. Se tulee kaukaa, onhan matkaa 40 km, mutta näin tyynenä kesäaamuna se kuuluu selvästi, vesihän on hyvä äänen johtaja.
Suoritin asevelvollisuuteni 1935-36 Valamon Niikkanan RT3:n patterilla. Kerran iltapäivälomalla kiipesimme pääkirkon torniin, halusimme nähdä tuon mahtavan kellon. Olimmehan sen äänen monesti kuulleet. Oli sunnuntai-iltapäivä. Tornissa oli nuori munkki, kellonsoittajan apulainen, joka näytti ja selosti meille kelloa. Saimme tietää, että kello oli valettu Pietarissa, painoi 16 000 kg ja valettaessa vaskiseokseen oli käytetty paljon hopeaa ja siitä johtui sen kumiseva, kauas kantava ääni. Kellon oli lahjoittanut luostarille rikas venäläinen ruhtinas. Ympäri kelloa oli venäjänkielistä tekstiä, se julisti rauhaa ja rakkautta maailmaan. Sitä se oli julistanut jo yli 50 vuotta Laatokan rantojen asukkaillekin. Nyt, 1944, sen ääni oli vaiennut. Miehittäjävihollinen oli ahneuksissaan välirauhan aikana yrittänyt saada sen tornista alas valaakseen sen metallista tykinhylsyjä, mutta tuo vanha rauhan ja rakkauden julistaja ei suostunut laskeutumaan tornista.
Olivat räjäyttäneet kellon halki, iso kappale siitä oli pudonnut alas, mutta varsinainen kello oli tornissa edelleen paikallaan. Omat miehet valloittivat luostarisaaren takaisin -41 syksyllä.
Nyt on kuitenkin juhannusaatto 1944. Olen herännyt levottoman nukkumisen jälkeen. Kello on 5:n paikkeilla aamulla. Edellinen päivä ja iltayökin meni tavarajunan lastauksessa. Seison kotipihalla, katselen merelle. Laatokka lepää peilityynenä. Olen nähnyt tuon ulapan vaahtopäisenä syysmyrskyjen kourissa, talvisin laajana lumilakeutena, keväisin jääkahleista rajuina purkauksina. Nyt se on tyyni, tuntuu kuin sen pinta aavistaisi meidän, Karjalan heimon ahdistuksen. Olemmehan taas pakon edessä jättämässä rakkaan kotiseudun perivihollisen haltuun. Lounaan suunnalta kuuluu katkeamaton jyrinä, Kannaksella on rajut torjuntataistelut. Siellä lyödään arpaa maamme itsenäisyyden puolesta. Sitä sodan makua saimme eilen kokea mekin. Olimme saaneet asemalle junan, johon oli määrä lastata sairaat, vanhukset ja lapset. Juuri kun olimme saaneet nämä junaan, tuli viholliskoneet pommittamaan asemaa. Sitä hätää ja itkua oli vaikea katsoa, kun jouduimme heidät saamaan junasta pois ruispellon ojiin, parempaa turvaa ei ollut. Onneksi tuli omat hävittäjät apuun, saivat karkoitettua pommikoneet pois. Suuri helpotus oli, kun saimme tämän avuttoman väen, joukossa kaksi paaripotilastakin, takaisin junaan, joka sitten lähti matkaan välittömästi. Nyt tavarajuna on lastattu valmiiksi, odottaa asemalla lähtöhetkeä. Kylältä kuuluu ääniä, karjaa ajetaan kokoontumispaikalle, hevosia valjastetaan. Kolonnan on määrä lähteä tunnin päästä. Edessä on 650 km matka kohti Pohjois-Savoa. On annettu tiedoksi, että mitään junakyytiä kolonnalle ei voida järjestää.
Meidän pefhe on hajallaan. Kolme veljeäni on rintamalla, nuorinkin, ei vielä kahdeksaatoista täyttänyt, joutui lähtemään tänä keväänä. Onneksi saimme isän kanssa äidin lähtemään eilen junassa. Se oli vaikeaa, pani vastaan vedoten siihen, että Talvisodan syttyessä hän joutui kasvattamansa karjan jättämään, nyt hän menisi karjan mukana. Naapurin tytöt lupasivat pitää huolta meidänkin lehmistä, niin kuin sitten tekivätkin ja kaikki tuli perille.
Eilinen päivä oli ollut raskas. Heti aamulla isä hävisi ja äiti hätääntyi. Minä arvasin, minne oli mennyt. Ajoin pyörällä toiseen päähän kylää ulkotilalle. Siellä keskellä peltoa isä seisoi. Sangasten ruis ja Timantti-vehnä oli rehevässä kasvussa luvaten syksyllä runsaan sadon kylväjälle. Siellä hän seisoi ja katseli peltolakeutta, jota oli raivannut, kyntänyt ja kylvänyt. Otti lakin päästa, teki ristinmerkin, jätti hyvästejä. Ajelin kotipihalle kertoen äidille mitä olin nähnyt. Isä on harras ortodoksi, kyläkirkon isännöitsijä. Aamun hän aloitti rukouksella ikonin edessä, samoin iltaisin nukkumaan mennessä. Myös aterialle käydessä ruokarukous oli tapana, jota opetti meille lapsilleenkin. Muistan myös sen, kuinka hänelle kylväminen oli harras toimitus. Täyden kylvösäkin kanssa asteli saran päähän, otti lakin päästä, teki ristinmerkin ja sitten alkoivat jyvät putoilla hyvin lannoitettuun ja muokattuun peltoon. Oras oli tasaista, siinä ei ollut aukkoja. Juuri viljanviljely isälle oli tärkeä asia. Olihan oppinut nuorena isältään jo kaskiviljelyksen aikana, että vilja ei saanut puuttua aitan laarista eikä leipä perheen pöydästä. Siihen olikin hyvät mahdollisuudet, pellot olivat savimultamaita, eikä halloja ollut. Kesä oli pitkä ja vilja ennätti tuleentua, Laatokka huokui lämmintä myöhäissyksyyn saakka.
Eilinen, aatonaatto oli kiirettä, tavaroita pakattiin ja ajettiin asemalle. Meillä tosin ei ollut kovin paljon pakattavaa. Kuukausi aikaisemmin tulipalo tuhosi sodalta säästyneen kotitalon. Sekin oli kova isku meille. Tunsin oman avuttomuuteni, kun näin, miten vanhempani hukuttivat surunsa kovaan työhön. Tekivät ylipitkiä työpäiviä. Nyt olin isän kanssa kahdestaan. Tuli erimielisyyttä, kumpi lähtee hevosen kanssa kolonnan mukaan. Säälin vanhaa, väsynyttä miestä ja tarjouduin ajamaan hevosta kyläläisten mukana. Siihen hän ei suostunut, vaan sanoi haluavansa hyvästellä kotiseudun hevosta ajaessaan. Hänellä oli sellainen tunne, että ei pääse enää tanne. Niinhän sitten kävikin. Talvella -50 hänet haudattiin kauniiseen Pohjois-Savon hautausmaahan. Äitini eli pitkään, ehti täyttää 90 vuotta ja pääsi isän viereen.
Mutta nyt oli viimeiset hetket ja lähtö edessä. Tein isälle kartan, johon tuli tärkeimmät paikkakunnat kolonnan suunnitellun matkareitin varrelta. Tuo kartta oli ollutkin tarpeen. Tosin hän oli ajanut Talvisodan evakkoon Leppävirralle asti, mutta nyt oli matka pitempi. Meillä oli muutakin vaikeutta. Vappu-tammalla oli 2 viikon vanha varsa. Tiesimme, että niin pieni varsa ei jaksa kulkea niin pitkää matkaa. Isa ratkaisi senkin pulman. Jatkoimme kärrin lavoja, tehtiin varsalle sopiva koppi ja varsa tulikin emon vetämänä perille. Vappu oli nopea kävelijä. Se ei millään asettunut kolonnan hitaampaan kulkuun ja niinpä isä saikin kolonnan johtajalta, luutnantti Vaskolta luvan kulkea omaa menoaan. Sai jopa todistuksen, että saa matkan varrella syöttöpaikoissa asua, jos tarvitsee. Kuormaa ei ollut kärryillä kuin isän eväät, Vapulle pari säkkiä kauroja ja varsa kopissa.
Päästyäni evakkopitäjään äidin luokse oli puhetta, että ainakin kaksi viikkoa menee kolonnan tuloon. Siksi emme olleet uskoa silmiämme, kun yhdeksän vuorokauden jälkeen Vappu seisoi meijerin, evakkopaikkamme hevospuomissa ja varsa imi emoaan. Ilmestyihän isäkin siihen, oli väin käynyt varmistamassa, että osoite oli oikea. Väsynyt oli isä, kertoi, miten oli joutunut eroamaan kolonnasta. Ajellut öisin ja levännyt päivän kuumimman ajan syöttöpaikoilla. Likainen matkamies pääsi saunaan ja nukkui sen jälkeen ympäri vuorokauden. Nopeasti oli matka taittunut, mutta kesähän oli lämmin ja hyvä hevonen aisoissa. Kertoihan hän sellaistaä-kin, että matkan varrella jossain syöttöpaikassa oli savolaisisäntä halunnut ostaa Vapun ja varsan. Kun hän kuuli, että ne eivät ole myytävänä, oli isäntä tokaissut, että mitä te hevosella teette, eihän teillä ole maatakaan. Tietysti isä oli loukkaantunut ja sanonut, ettei niitä myydä millään rahalla. Olettepa te ylpeä, vaikka maat on menneet, oli isäntä sanonut. Eihän isä ylpeä ollut, vaan maahan masennettu, karjalainen, vanha väsynyt mies. Vappu oli sellainen hevonen, että harvoin syntyy, oli ilo ajella ja tehdä töitä, aina oli sama vauhti päällä, ihmisen palvelija parhaasta päästä.
Palaan vielä kotikylään ja juhannusaattoon. Kolonna lähti maantielle ja me Maija-serkun kanssa käveltiin asemalle. Matka alkoi. Katselin kotikylää, enkä ole sitä sen jälkeen nähnyt. Veljeni ovat siellä nyt käyneet, tuoneet kuviakin. Kylä on melkein hävinnyt, vain muutama talo ja joitain asukkaita kesäisin siellä on. Meidän meremme Laatokka on kovasti likaantunut.
Olimme matkalla juhannuspäivän. Ilalla alkoi sataa ja sitä sitten riitti. Oli kuin taivaskin olisi ottanut osaa meidän surulliseen matkaamme, itkemällä. Tavarajunassa oli vain avovaunuja. Kyykötimme jossain nurkassa. Joensuun asemalla saimme laitettua rakennuslevystä välttävän sadekatoksen. Matkanteko oli hidasta, Suomen rautatiet olivat kovalla koetuksella. Sotilas-, sotatarvike- ja sairasjunat olivat tärkeämpiä. Meidän junamme oli joutava riesa, seisottiin asemilla pitkiäkin aikoja. Pääsimme kuitenkin Kuopioon. Jäimme junasta. Asemamiehet sanoivat tavarajunan joutuvan seisomaan kauan, edessä oli ruuhkaa.
Maijan sisko Veera oli silloin Kuopiossa. Hänen hoivissaan saimme syöda ja nukkua ja se tuntu ihanalta. Aamulla jatkoimme matkaa matkustajajunalla. Meidän junamme oli hävinnyt asemalta ja tavoitimme sen määräasemalla. Siellä järjestäytyi tavaroiden purku ja armeijan autoilla niiden kuljetus 90 km päähän evakkopitäjään.
Näistä kotikylän Santereistahan minun piti kertoa. Silloin ennen Talvisotaa, kun olin miehen iässä, oli näitä 22 yksin lukien. Osa oli minua vanhempia, osa taas nuorempia. Aika monessa talossa oli sen niminen, lähisukulaisiakin oli kolme Santeria. Muistan heidät kaikki miehen mitan täyttävinä. Heistä kolme kaatui sodassa. Olivathan siinä iässä, että joutuivat etulinjan taisteluihin, vain kaksi nuorinta taisi jääda sodan kokemuksia vaille. Puhuimme kerran isän kanssa tämän nimen runsaudesta. Hän selitti, että pitäjämme kuului keisarivallan aikana lahjoitusmaa-alueeseen, jonka omisti kreivitär Anna Orlowa. Hän rakennutti kotipitäjäämme upean kirkon, joka sodissa tuhoutui ja on nyt rauniona. Keisarina oli Aleksanteri II, tuo hyvä hallitsija. Kun poika syntyi, kastettiin usein Aleksanteriksi. Ehkä ortodoksipapeillakin oli siihen vaikutuksensa. Tietääkseni sotien jälkeen ei ole Aleksantereita kastettu, tilalle ovat tulleet Jyrkit, Petrit ja muut vanhat karjalaiset nimet. Hyvä näinkin.
Kotikylässäni ei ollut rikkaita, olimme viljelijöitä, kalastajia. Elämä oli omavaraista, leipä kasvoi omassa pellossa, meri antoi kalaa ja metsät oli täynnä marjoja ja sieniä. Työtä täytyi tehdä kovasti varsinkin kesällä, mutta palkaksi saatiin turvattu, rauhallinen elämä.
Paljon on elämä muuttunut niistä päivistä, on tullut hyvää ja helpompaa, mutta jotain, jopa arvokasta on menetetty. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla, jos vertaa niihin aikoihin, turvattomuus on lisääntynyt.
Nämä asiat, joista olen kertonut, on säilyneet mielessäni. Olihan nekin kestettävä. Jokaiselle synnyinseutu on rakas, meidän kohtalona oli kokea tämäkin. Mutta muistot elävät kuolemaan asti.
Olen sanonutkin, että minulle kävi kuin Amerikkaan muuttaneelle laihialaiselle, vain omalle kohdalle muunnettuna: Päivät olen täällä, mutta yöt kotimäellä Laatokan rannalla.
Nimim. Juhana

◄◄Sivuston alkuun 
    ◄ Karkun sivulle