Aune Kaartisen os. Ämänen, muistelmat

Lienee paikallaan kertoa lyhyesti myös äitini Alma (Pelagia) Kimajeffin vaiheista ennen naimisiin menoa. Hän syntyi 7.10.1907 Salmin Mantsinsaaren Oritselän kylässä Vasili Kimajeffin talossa, jossa hänen isänsä Ivan ja hänen äitinsä Fedosja o.s. Kuikka asuivat myös. Siellä hän vietti huoletonta lapsuuttaan vanhemman sisarensa Martan ja nuoremman Marian kanssa. Vasilin vanhimpana poikana hänen isänsä olisi perinyt Oritselän maatilan, mutta hän kuoli 34-vuotiaana äidin ollessa silloin 5-vuotias. N. 2 vuoden kuluttua hänen äitinsä, Fedosja meni naimisiin Konstantin Kuikan kanssa Uuksuun. Lapset jäivät kuitenkin Kimajeffin sukutaloon ukkinsa Vasilin luokse. Vasili oli kauppamies ja merenkävijä (Laatokkaa sanottiin mereksi) tilanhoidon ohella. Nuorena hän opiskeli Valamossa, sen ajan kulttuurikeskuksessa mm. puusepän töitä ja taidetta. V. 1913 hän edusti Suomen talonpoikaissäätyä Romanovin keisarikunnan 300-vuotisjuhlassa, josta hän sai mitalit rintaan. Vasilin 2. poika Stepan asui Karkussa vaimonsa Annan kanssa ja halusi ottaa Alman (Pelagian) n. 8-vuotiaana kasvatiksi ja ainoan poikansa Viktorin seuraksi. Näin äitini joutui Karkkuun, jossa hän ikävöi siskojaan ja synnyinkotiaan. Tosin vierailtiin kyllä usein toistensa luona. Stepan kyllä piti hyvää huolta Almasta (Pelagiasta). Hän sai käydä keskikoulua Tulemalla ja asua siellä Kimajeffin kauppatalossa. Matematiikassa häntä kyllä auttoivat konttoritytöt, mutta kielissä hän oli hyvä. Muistan hänen laulelleen Ärmäsillä maitoa separoidessa: "Baka, haka bullen, socker under, socker på, lilla flickan bullen få." Äitini oli koulun käytyään jonkin aikaa setänsä Stepanin mukana suojärvellä. Siellä hän hoiti setänsä sekatavarakauppaa. Stepan teki siellä puutavarakauppoja ja muuallakin Suojärven ympäristössä. Karkun kaupassa hän sitten jatkoi myyjänä ja vapaa-aikana soitteli mm. mandoliinia. Isäni Johannes (Ivan) Ärmänen kävi usein kaupassa. sitten juhannusjuhlissa Kimajeffillä oli isänikin mukana komeassa ratsuväen puvussa. Tällöin hän rohkeni aloittaa seurustelun äidin kanssa, vaikka oli ollut jo pitkään "pihkassa" iloiseen ja seuralliseen äitiini, mikä johti sitten avioliittoon 28.01.28.

Isäni äiti Anna oli kuollut hänen ollessaan 11-vuotias. Hänen isällään Vasililla oli uusi vaimo Fedosja ja isän sisaret olivat jo naimisissa äidin tullessa taloon. Isähän oli nuorin lapsista.

Elämä maanviljelysperheessä oli yksinkertaista ja rauhallista ja enimmäkseen omavaraista. Isä harrasti kalastusta ja metsästystä ja oli erilaisten yhdistysten sihteerinä ja rahastonhoitajana, kun hänellä oli hyvä käsiala ja hän oli hyvä matematiikassa. Kuuluipa hän verolautakuntaankin. Siihen aikaan lautakunnan jäsenet laskivat äyrit kokouksissa. Talvella äiti kehräsi villasta ja pellavasta lankaa ja kutoi villakankaita, verhoja, karjalankirjontapöytäliinoja, mattoja ja 8-niitisiä sängynpeittoja ja pöytäliinoja. Viimeksimainittuja oli äidin sisar, Maria täti, Mantsinsaarelta, neuvomassa. Hän oli käynyt kotitalousopiston. Marian aviomieskin, Severi Onnukka, oli joskus auttamassa isää rekien ja kaappien teossa. Hän oli puuseppä ja kirvesmies.

Toki oli juhlahetkiäkin silloin tällöin. Eri kylissä oli omat praasniekat, joihin sukulaiset kerääntyivät. Karkunkylän praasniekka oli juhannuksena. Vilan valkoisella hiekkarannalla vietettiin jokakesäinen, tavanomainen juhannuskokkojuhla, jolloin kylän kansallispukuinen väki piti karkeloaan kipinöiden pärskiessä korkeasta kokosta tyynelle ulapallekin. Laatokka levittäytyi mahtavana, tavallisesti peilityynenä eteen, tulen kajo piirtäytyi tummaa taivasta vastaan. Tietysti siellä tansittiinkin entisaikojen karjalaisia kansantansseja ym. Juhannuspäivän aamuna kokoonnuttiin jumalanpalvelukseen kylän rukoushuoneeseen. Iltapäivällä alkoivat jarmankat eli markkinat. Varsinkin talvella sukuloitiin. Muistan, kun kerran tulimme Mantsinsaarelta iltahämärässä, tähdet tuikkivat ja isä lauleskeli: "Juokse sinä humma, kun taivas on niin tumma" jne.

Karkussa oli pyykkipäiväkin kesällä juhlaa, ainakin lasten mielestä. Siihen varattin koko päivä. Rantaan vietiin musta rautapata, iso vasu pyykkiä sekä pyykkipunkka, jossa vaatteet pestiin pyykkilaudalla ja lakanat lisäksi keitettiin lipeässä rautapadassa. Laatokassa sitten vaatteita huuhdeltiin ja välillä läpsittiin "pualikal" osittain vedessä olevien parin litteän kiven päällä. Ranta oli hiekkainen pitkälle sekä maalle että veteen. Valkoista, puhdasta hiekkaa oli n. 3 km Laatokan rannalla Karkussa. Lapsilla oli hauskaa pulikoida matalassa rantavedessä.

Muita lasten, etenkin tyttöjen leikkejä oli "narun hyppääminen". Kaksi pyöritti narua, yksi kummassakin päässä ja keskellä sitten hypättiin narun yli, kun se tuli alas.
Keväällä, kun lumi suli pihassa, alettiin leikkiä myös "ruutua" hyppäämällä neliöstä toiseen vuoroin yhdellä, vuoroin kahdella jalalla.
Tavallaan leikkien opittiin töitäkin tekemään. Isä oli tehnyt pienet haravat, joilla haravoimme kevyempiä heiniä ja olkia. Kun täytettiin heinäkuormaa, oli lapset polkemassa heiniä tiiviimmäksi, samoin ladossa.

Kun minä synnyin v. 1929 ja Anna 2 vuotta myöhemmin, elämä oli silloin turvallista ainakin lapsilla. Kotikyläni Karkku sijaitsi erittäin kauniilla paikalla. Eteläisellä puolella kylää kimalteli Laatokka, tyynenä leppoisasti liplatellen, myrskyllä taas ärjyen ja vaahdoten. Kotitalomme ikkunasta avautui mahtava näköala Laatokalle. Ainoastaan Tujamon saari 6 km:n päässä rannasta ja Lunkulansaaren itäkärki rikkoivat aavan ulapan. Maanviljelystilamme ulottui Laatokan rantaan asti.
Kylän pohjoispuolella oli Karkunlampi, n. 3 km pitkä ja 1,5 km leveä. Lammen toisella puolella, Luhmassa, oli varsinainen metsäpalsta ja vähän niittyä. Syksymmällä vietiin lehmät sinne lammen länsirantaa pitkin laitumelle joksikin aikaa syömään heinän korjuun jälkeen kasvanutta uutta ruohoa.
Aamuin ja illoin käytiin siellä lypsyllä , veneellä oli lyhyt matka. Välillä päästyä takaisin Karjalaan, minä hoidin lypsämisen. Isä veti aina uistinta, kun minä soudin. Metsäpastan perällä, pohjoisessa oli kuiva kangas, "Kalmiston kangas".

Perimätiedon mukaan sotien aikana sinne oli paennut kylän väestö vihollista piiloon ja karjakin oli mukana. Pahaksi onneksi yksi koira oli jäänyt kylään, ja se oli vienyt vihollisen sinne. Taru kertoo, että rahvas oli ollut ruokailemassa, ja ruotsit = viholliset olivat odottaneet ruokailuajan ja sitten lyöneet päät poikki. Siitä on sananlaskukin: "Syömättä ei ruotsikaan piädy leikkua". Ruotsilla tarkoitettiin siihen aikaan luterilaisia yleensä. Lienevätkö olleet sitten ruotsalaisia vai muita Suomen heimoja, siitä ei ole tarkenpää tietoa. Jotkut pääsivät pakoon ja ovat sitten kertoneet sukupolvesta toiseen tästä verilöylystä. Vanhoissa puissa oli haudattuen nimikirjoituksia, mikä todistanee todenperäisyyden.

Minun muistissani on kuitenkin vain talvisota, joka alkoi 30.11.1939 ja vuonna 1941 alkanut ns. jatkosota, ja niiden katkera loppuvaihe.
Kylässä olevat sotilaat häipyivät yöllä 29.11 , ja meidän hevonenkin oli viety sotaan. Mitään evakuointi-ilmoitusta ei tullut viranomaisten taholta. Äiti näki verilammikon tiellä 30.11 klo 13. Yksi sotilas oli kuulemma haavoittunut kylän rajalla 2 km:n päässä valtaojaa räjäytettäessä. Niin jouduimme lähtemään kodistamme, joka oli meille hyvin rakas. Otimme vain koulureppumme, joihin oli jo valmiiksi pakattu vähän vaatetta ja evästä ja äidillä oli 2 kk:n ikäinen Mirjam, jonka hän sitoi shaalilla itseään vasten solmulla olkapäälle ja vähän riepuja vauvalle. Siinä kaikki, mitä saimme mukaamme.
Ukille kävimme sanomassa, että pitää lähteä. Hän sanoi:" En lähde minnekään, seison kuin seinäkello." Hän asui jo silloin eläkemökissään pellon reunassa 3. vaimonsa Annan kanssa. Lähdimme sitten kävelemään kylän alkuun sukulaisiin.
Ukki oli kuitenkin valjastanut hevosen ja ajoi meidän ohi ja otti meidät kyytiin. Hänkin oli ottanut avoreen ja heinää hevoselle eikä juuri muuta. Me pääsimme siten suojeluskuntatalolle, josta matka jatkui muiden kanssa kuorma-autolla Uuksuun junaan ns. härkävaunuihin. Osa kyläläisiä jäi Karkkuun, eivät tienneet sodan syttymisestä eivätkä ehtineet paeta, kun venäläiset tulivat kylään.

Parin päivän pysähtymisen jälkeen Tohmajärvellä matka jatkui edelleen Saarijärvelle. Me olimme joutuneet Miinalan kyläläisten joukkoon, karkunkyläläisiä ei näkynyt muita kuin Rantalan lapset. Siellä Kolkanlahden kylässä vietimme elämämme ikävimmän ja turvattomimman joulun. Äiti oli kyllä ommellut meille jouluksi leningit. Häntä pyydettiin kyläkauppaan myyjäksi, kun kauppias ei ymmärtänyt karjalaisten murretta, mutta ei äiti voinut jättää Mirjamia muiden hoitoon, kun tämä sairastelikin.
Helmi- maaliskuun vaihteessa 1940 saimme yhteyden äidin äitiin Fedosjaan ja äidin siskoon Maria tätiin ja muutimme heidän luokseen Leppävirran Ahvenmäen koululle. Siellä oli monta perhettä hyvässä sovussa 2 luokassa. Nyt elämä tuntui turvallisemmalta. Isä kotiutettiin vasta toukokuun alussa, vaikka välirauha oli solmittu jo 13.3.1940. Oltuamme sitten 3 perhettä kesän autiossa talossa kauempana asutuksista, muutimme Timolan kylään talveksi 1940- 1941.

Kevätkesällä 1941 muutimme Utajärvelle tulevaan sijoituspaikkaamme kirkonkylään autiotaloon Oulujoen varrelle. Täällä oli pitkästä aikaa vapautunut olo ja tuttuja, muita karkunkyläläisiä oli jo siirtynyt aikaisemmin lähiseudulle. Isä joutui kuitenkin juhannuksen tienoilla sotaan. Oulujoen ranta oli talon kohdalla matala ja hiekkapohjainen, lapsille hyvä uintipaikka. Talossa oli toinenkin monilapsinen perhe Miinalasta kotoisin. Joessa oli kalaa ja lähitienoilla lakkoja syksymmällä. Talveksi piti muuttaa lämpimämpään asuntoon, mökkiin, jossa me asuimme kamarissa ja Yläjormoit (Paretskoit) keittiössä. Utajärvellä oli mukavia ihmisiä, niin naapureissa kuin koulussa. Isä vapautettiin sodasta tammikuussa 1942.
Niin lähdimme sitten Karjalaan, Salmin Karkkuun, takaisin huhtikuun alussa. Tavaravaunussa isän kanssa kulki hevonen, 2 lehmää, lampaita ja maanviljelys- ym työkaluja, heinää eläimille ym tarpeellista. Koulu jäi vähän kesken, mutta sain silti päästötodituksen 6. luokalta ja kirjoja mukaan. Olimme onnellisia ja iloisia päästyämme takaisin kotiin. Mirjam-sisko juoksi talossa ympyrää huoneesta toiseen.
"On kiva olla omas kodis," hän sanoi. Tosin oli kovasti siivottava, ennenkuin pääsimme omaan taloon. Siihen asti olimme itse ja eläimet myös isän siskon Matroonan ja hänen miehensä Pekka Joutsenen talossa. He olivat tulleet aikaisemmin. Sitä työtä kyllä riitti sitten. Keväällä oli pihojen ja peltojen vuoro kunnostaa. Mutta mielellään kyllä töitä tehtiin. Tosin sodasta muistuttivat vielä kylään sijoitetut sotilaat. Asutuksen ulkopuolella saattoi liikkua desantteja. Silti menimme heinätöihin Alhon nurmille, 9 km kylästä itään, Manssilan rajalle. Kyläläisillä oli siellä palstoja, meillä 8 ha. Minäkin ratsastin sieltä kotiin ja sitten äiti eväineen meni takaisin. Kotona piti hoitaa Mirjamia ja lehmiä yms.
Anna ja minä ehdimme käydä Salmin Keskikoulua 2. ja 3. luokan, kun menimme suoraan toislle luokalle. Kesällä olimme luke-neet 1. luokan oppimäärän serkkumme Eeva Käsnäsen opastuksella ja pääsytutkinnon suoritimme syksyllä. Näin jouduimme molemmat samalle luokalle.

Mutta eipä tätä riemua kestänyt kuin pari vuotta, kun jouduimme taas lähtemään evakkoon juhannuksena 1944. Tällä kertaa Pielaveden Heinämäkeen. Tämä oli helpompi lähtö, kun kylässä oli nyt rautatieasema. Äiti pääsi sairasvaunuun, kun odotti lasta viimeisimmillään ja me lapset pääsimme samaan vaunuun. Isä lähti kylästä viimeisenä hevosella Piku-koira kyydissä ja lehmät liekassa kärrin perässä. Se oli haikea lähtö. Luonto oli kauneimmillaan, kukat kukkivat, Laatokka kimalteli, suorastaan säkenöi auringon paisteessa. Kesäkuun lopulla päädyimme Pielaveden Heinämäen kylään. Meeri-sisko syntyikin sitten 4.7. Mäkeläm talon tuvassa karkunkyläläisen Rantsin emännän avustamana. Äidin äiti Fedosja tuli myös meidän luoksemme. Anna ja minä asuimme Siilinjärvellä lukuvuoden 1944-1945, koska opiskelimme siellä 4. luokan Salmin Keskikoulussa. Asuntona oli huone ja veranta, keittiössä saimme laittaa ruokaa, sauna oli rannassa. Siellä kävivät saunomassa myös Hotarin tytöt.

Keväällä 1945 koulun loputtua muutimme koko perhe + eläimet Nurmijärven Klaukkalaan. Isä vuokrasi äidin serkun Viktor Kimasen maatilan vuodeksi. Viktor opiskeli maanmittausinsinööriksi, opinnot oli jäänyt kesken jouduttuaan sotaan ja oli töissä Helsingissä. Judinin serkut asuivat Helsingissä ym sukulaisia.

Lukukauden 1945-1946 Anna ja minä asuimme leskirouvan luona huoneen ja keittiön asunnossa koulupäivät Nurmijärven kirkonkylässä keskikoulun 5. luokkaa opiskellessa.
Lukupöytä oli ikkunan alla ja keittiössä saimme kyllä laittaa ruokaa, mutta toimme Klaukkalasta paljon valmista ruokaa, kun isä kyyditsi meidät hevosella maanantaiaamuna. Alkuankeuden jälkeen koulussa oli oikein mukavaa. Oppilaat sekä opettajat kohtelivat meitä kuin vanhoja tuttuja. Ortodokseillekin oli uskonnonopetusta, koska koulukodissa asui Itä-Karjalasta saapuneita ym. Me yläluokkalaiset ortodoksit teimme jopa pääsiäisretken Helsinkiin keskiyön jumalanpalvelukseen. Majoitus oli järjestetty pappisseminaariin. Keväällä oli muitakin luokkaretkiä: Aleksis Kiven syntymäkoti ja kuolinmökki, Sibeliuksen huvila ym.
Helsingin retkellä 5. ja 6.- luokkalaiset saivat tutustua Helsingin nähtävyyksiin. Korkeavuorenkadun yömajassa oli siihen aikaan paperilakanat käytössä. Haikein mielin minä siitä koulusta lähdin saatuani keskikoulun päästötodistuksen.

Koulun loputtua 1946 keväällä Anna ja minä matkustimme Nilsiän Sänkimäkeen. Perhe oli muuttanut sinne jo toukokuun lopulla, kun isä oli vuokrannut sieltä peltoa ja heinämaata. Vasta elokuussa muutimme sitten Palonurmeen, josta meille oli lohkaistu maatila Syvärinjärven rannalla. Tosin jouduimme aluksi asumaan tilan vieressä olevassa talossa, kunnes oma talo valmistui heinäkuussa 1947. Talon pihasta näkyi järvi. Kalastus oli isän lempiharrastus. Näin päättyi sitten evakkotaival. Vai päättyikö ? Isällä oli ainainen kaipuu synnyinseudulleen Karjalaan ja Laatokalle.

Vielä kerran 1967 vanhempani muuttivat Vehkalahden Neuvottomaan Suomenlahden rannalle. Paikka muistutti vähän synnyinseutua ja väestökin oli karjalaisempaa. Vuoden 1972 syksystä alkaen he asuivat talvet Haminassa osakehuoneistossaan, josta oli merinäköala, kunnes Taivaan Isä kutsui äidin 24.12.74 ja isän 8.4.78 autuaammille asuinsijoille.

Tämän elämäntarinan olen kirjitanut vanhempieni muistoksi.

Aune Kaartinen, os. Ärmänen
12.11.2007 Hamina