◄◄Sivuston  alkuun
    ◄Carelia-sivulle 

STALIN VAIKENI

Vladimir Sudakovin tämän niminen juttu julkaistiin Carelia-lehdessä nro. 12/2005

Kirjoituksessa sotilaiden jälkeläiset ja muut matkalaiset tutustuvat Pitkärannan kuolemanlaaksoon, 18. jalkaväkidivisioonan mottiin, johon se melkein kokonaan tuhoutui. Sotamuseon työntekijä ihmettelee miksi puolustusta ei järjestetty paremmin. Hän, eikä kirjoittajakaan kysy, miksi rauhaa rakastava Puna-armeija ollenkaan tuli tänne pienen naapurimaan puolelle. Tämä pakotti minut kirjoitamaan tämän vastineen.

Olin kaksivuotias kun kesällä -39 alkoi bunkkerien rakentaminen rajan taakse naapurikyliin Kavainoon ja Rajakontuun. Se näkyi kotikylääni Manssilaan selvästi ja aiheutti rajan asukkaissa pelkoa. Kun Stalin lavasti Mainilan laukaukset, rajakylät evakuoitiin kauemmas rajasta.  Torstai-aamuna, marraskuun viimeisenä päivänä 30.11.1939 Puna-armeija hyökkäsi Suomeen.  Karjalaisista muodostetut heikosti aseistetut suojajoukot yrittivät hidastaa. Ylivoimainen vihollinen eteni voitosta voittoon kuten Anatoli Gordijenko kirjassaan Kuoleman divisioona toteaa.

Jos Puna-armeija olisi päässyt Sortavalaan, Karjalan kannaksen joukot olisivat jääneet mottiin, Suomen armeija olisi tuhottu ja tie Helsinkiin olisi ollut avoin. Sitä varten Puna-armeijalla oli soittokunnat mukana, karjalaisista koottu suomenkielinen miehitysjoukko odotti rintaman takana, oli jopa annettu käytösohjeet miten pitää tervehtiä ruotsalaisia Tornionjoella. Toveri Kondratsov olisi saanut mitalinsa, karjalaiset ja muut suomalaiset kuljetettu Siperiaan balttien ja Neuvostoliiton omien "kansanvihollisten" seuraksi.

Puna-armeija eteni hitaasti mutta varmasti. Suomen armeijan voimat eivät riittäneet rintamahyökkäyksen pysäyttämiseen, hyökkäävä armeija piti motittaa. Äärimmäisin ponnistuksin kovassa pakkasessa korpien kautta taistellen suomalaiset pääsivät hyökkääjien taakse ja Laatokan rantaan Pitkärannan paikkeilla. Huoltotiet oli katkaistu. Muodostui kymmeniä motteja Lemettiin ja ympäristöön. Niiden tuhoamisessa auttoi pakkanen.

Setäni Ivan Filipov Mischin sota alkoi kotikylästä Manssilasta. Yli kuukauden suojajoukot viivyttivät hyökkääjää. Tammikuussa nääntyneet joukot  määrättiin hyökkäämään Lemetin mottia vastaan. Setäni kaatui  6.1.1940 Lemetissä isänmaan puolesta.

Herra Sudakov,  lainaatte Gordijenkon kirjasta sotakomission salaista raporttia. Siinä kerrotaan miten suomalaiset Lemetissä  polttivat neuvostosotilaita, ampuivat ja hirttivät, sairaalakorsuista löydettiin 120 lähtemättä jääneen vakavasti haavoittuneen ruumiit.  Pitäisi Sudakovin tietää neuvostoraporttien valheellisuus.

Raportti ei ole uskottava. Gordijenko kertoo miten 18. jalkaväkidivisiona luvan saatuaan murtautui 28.2.1940 itse motista.  Mottiin jätettiin liikuntakyvyttömät sairaat. Koska salainen raportti ei syytä suomalaisia heidän kuolemasta, ainoa johtopäätös on, että toverit ampuivat heidät ennen lähtöään. Ei sinne jäänyt eläviä neuvostoliittolaisia suomalaisten ammuttavaksi tai hirtettäväksi! 

Joulukuussa 1939 koko maailma tuomitsi Neuvostoliiton brutaalin hyökkäyksen Suomeen, Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään. Kirjoituksenne sävy antaa ymmärtää että suomalaiset tekivät väärin puolustaessaan maataan, ampuessaan viattomia, palelevia ja nälkää näkeviä neuvostosotilaita. Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Tekikö Ivan-setäni väärin?  Onko mahdotonta sanoa julkisesti että diktaattori  Stalinin antoi käskyn puna-armeijalle hyökätä Suomeen? Kuoleman divisioonan tappoi  Stalin.

Vaikeneminen Stalinin rikoksista on hänen puolustamista. Eikö Stalin tapattanut suomalaisten lisäksi miljoonia omia kansalaisiaan? Luulen että tekin, Vladimir Sudakov tunnette Stalinin uhreja, ehkä omaisiannekin on ammuttu puhdistuksissa.

Suomen ja Karjalan kansat ovat saaneet kärsiä paljon Stalinin terrorista, eikö olisi aika puhua siitä  avoimesti, ainakin meidän karjalaisten?

Leo Petrov Mischi

 27.1.2006 Helsinki
Oikea nimi Leo Mirala