Samaan aikaan kun Pirkko kertoo koulutiensä keskeytyneen pari vuotta aloituksesta, minä iäkkäämpänä ehdin pitemmälle. Sodan lähtölaukaus ammuttiin ja alkoi vaikuttaa samaan aikaan koko maassa. Minä olin silloin jo kansakoulun oppimäärän loppumetreillä. Kylässä oli tehty linnoitustöitä jo pitkin kesää ja töissä oli muualta tullutta väkeä. Näkyvää jälkeä oli vain joen pengertäminen. Joen meidän puoleinen ranta Hipin rannan alueella leikattiin jyrkäksi ja paalutettiin Tarkoituksena luultavasti oli estää maahan tunkeutujan  yritys ylittää joki tällä alueella. Koulu olikin jo suljettu, ja se oli jossain muussa käytössä.

  Aikuiset elivät jännityksen vallassa. Kyllä sen aisti vaikka viranomaiset rauhoittelivat ja myönteistä mielialaa pyrittiin pitämään yllä. Heikki tyhjensi perunakellarin jo kesällä. Heidän ja Laasovin kellarit olivat rinnakkain rinteessä meidän ja Laasovin välillä. Heikki siisti omansa, teki lankuista lattian ja keskelle pitkän pöydän ja reunoille lavitsat. Tämä tehtiin sodan varalle. Jos sota alkaa, Heikin perhe ja menemme perunakuoppaan siksi aikaa kun se on ohi. Sodan päätyttyä tulemme ulos ja jatkamme entiseen tapaan. Se oli meidän sotasuunnitelma

  Parempiakaan suunnitelmia sodan varalta ei väestöllä ollut. Elämä rajan pinnassa loi tietysti jännitystä, eikä ollut epäselvää miltä suunnalta vihollinen saattaa tulla tai missä se nyt luuraa. Suomelle oli jo kesällä esitetty alueiden vaihtoa suojaksi Leningradille. Hanko vaadittiin sotilastukikohdaksi Venäjälle. Valtiojohto Saksassa ja Venäjällä olivat katsoneet tilaisuuden tulleen laajentaa alueitaan Keski-Euroopassa kukin erikseen ja yhdessä. Puola oli jaettu. Suomi ja Balttia oli liitetty Venäjän etupiiriin kuuluvaksi. Venäjä harkitsi Suomen puolustuskyvyn vähäiseksi ja ajankohdan vaatimusten esittämiselle sopivaksi. Tarton rauhasta, jolla sopimuksella Suomi itsenäistyi oli vasta 19 vuotta. Kansainliitolta toivottiin tukea. Neuvoteltiin mutta toisin oli päätetty. Venäjä aloitti sodan ilman sodanjulistusta. Kaikki tapahtui sittenkin yllättäen, pieni maa ei voinut tietää mitä suuret olivat sopineet. Minun koulutie jatkui sitten Sisä- Suomessa Sorsakosken tehtaan kansakoulussa.

  Alue tyhjennetään. Marraskuun 30. päivänä 1939 klo 8.00 venäläiset joukot ylittivät rajan Salmissa. Meiltä Mantsinsaaren patteristo alkoi ampua raskaalla tykistöllä vastatulta juuri kahdeksalta, ja niin olimme todistamassa sodan alkaneen. Oli hyvin hämmentävä olo. Aikuiset siinä puuhasivat jotain. Kukaan ei juuri puhunut mitään. Ei siinä pakokauhua syntynyt, päinvastoin tyyni rauhallisuus täynnä harkintaa ja pelkoakin mitä tästä nyt seuraa. Perunakuoppa oli, mutta ei ihan tähän oltu varauduttu. Nyt ammuttiin kovilla. Mantsin tykistön kantomatka oli lähelle rajaa ja ohi Uuksun Pitkärannan suuntaan. Suojaksi ja sateenvarjoksi tuota ei kuitenkaan kukaan mieltänyt.

  Tunnin kuluttua kello 9 toi kolme sotilasta viestin, että alueelta on poistuttava klo 12.00 mennessä. Se oli tavallaan helpotus. Joku ehkä pitää meistä huolta. Ja nyt tuli tekemistä. Äiti haki sarailta juuttisäkin ja alkoi keräillä siihen tavaroita. Meiltä ei edelleenkään häiritty millään ylimääräisellä. Sotilaat kysyivät onko muita asukkaita tästä eteenpäin. Ovaskainen siellä asui yksin ja minä sain tehtäväksi viedä saman viestin hänelle minkä olimme saaneet. Siellä oli uuni lämpiämässä ja käski kertoa ettei lähde mihinkään.

  Kerrottuani tämän sotilaat poistuivat. Seuraavan kerran näin Ovaskaisen muutamaa viikkoa myöhemmin Pohjois-Savossa Leppävirran sairaalassa, oli kääntänyt takkinsa ja lähtenyt hänkin.

  Äiti ja Heikin perhe pitivät kuitenkin nyt neuvottelun. Päätöksenä näytti olevan ettei lähdetä mihinkään. Päivä siinä ammuntaa kuunnellen. Kohta siihen alkoi tottua eikä se ollut enää niin pelottavaa, sen verran kaukaa kumu kuului. Mitään ei ollut näkyvissä ja aikuiset olivat rauhallisen oloisia. Olihan meillä se perunakellari. Tuli ilta ja päivä pimeni, olihan marraskuun viimeinen. Illan mittaan kierrettiin ikkunoita, kaikki olivat hereillä. Kello tuli 23. Nyt nähtiin että vastarannalla koko sen pituudella oli kaikki talot pantu tuleen. Maassa oli jo lunta, mutta jää lahdella oli kirkas. Palavien talojen loimu jäätä vasten korosti tunnelmaa. Se alkoi pehmittää aikuisia, mutta päätettiin katsoa vielä yli. Aamun valjettua päätettiin sittenkin lähteä.

  Myöhemmin on käynyt selville, että määräys poistua kello 12, eli jo neljän tunnin kuluttua sodan alkamisesta oli annettu vain varmuuden vuoksi. Ja siksi meidän viivyttelystä ei seurannut mitään. Se oli ensimmäinen merkki 105 päivää kestäneen sodan kulusta. Suomalaiset panivat vimmatusti vastaan, siksi meille jäi aikaa. Tällä rintamalla  oli kaikki pitäjän omat miehet, lisäksi tietysti muu sotaväki. Nyt puolustettiin todella omia kotikontuja. Maahantunkeutujaa ei katsottu hyvällä. Venäläiset etenivätkin koko aikana vain Pitkärannan seudulle ja Uuksulta Pitkärantaan oli vain 12 kilometriä. Tälle matkalle piiritettiin ja motitettiin venäläisiä suuret joukot joissa heitä kaatui, kuoli nälkään tuhoutui monin verroin enemmän mitä suomalaisia menehtyi. Myöhemmin edelleen on todettu, että täällä kohdattu sinnikkyys oli yllätys myös hyökkääjälle, sen kyky tuli uuteen arvioon ja vaikutti koko sodan kulkuun ja suurpolitiikan käänteisiin tästä eteenpäin. Mutta tämä tästä sivujuonteena. Palataan työjärjestykseen.

  Aamun valjettua lähdettiin. Heikin hevosella oli tarkoitus mennä. Heitä oli seitsemän, meitä kolme. Matkatavaraa meillä oli yksi juuttisäkillinen, heillä enemmän. Reki oli tavallinen laitareki ja lunta oli parikymmentä senttiä. Jo Jonnisen peltotielle päästyä kävi selväksi, ettei kaikki rekeen sovi eikä hevonen jaksa vetää. Minä esimerkiksi olin pysytellyt sen pari sataa metriä kannoilla. Ylä-Uuksussa erottiin. Heikin retkikunta jatkoi Pitkärantaan ja me menimme Uuksun asemalle.

  Asemalaiturilla oli yksi sotilas joka kertoi ettei täältä enää junia lähde eikä tule. Hän tiesi, että Pitkärannan asemalla on vielä lähdössä. Äiti (säkki selässä), Severi ja minä jatkoimme matkaa pois asemalta. Nyt menimme Samiselän mäelle jonne oli pitkähkö nousu. Mäellä oli useita taloja, mutta ei ristin sielua. Talojen ovet oli jätettyauki. Tunnelma oli aavemainen. Menimme erääseen taloon sisälle. Äiti oli kotoisin tästä läheltä ja hänen ensimmäinen aviomiehensä oli jostakin näistä Samiselän mäen taloista. Siis asunut täällä, ehkä juuri tässä? Emme voineet sitä tietää, sillä näistä meille lapsosille ei oltu puhuttu. Ei voi tietää mitä äidin mielessä liikkui, kun hän nyt todella yksin kahden lapsensa kanssa halusikin mennä tuolle mäelle, eikä kiiruhtaa seuraavalle asemalle ja junaan. Arvattavaksi jää mikä talo se oli jossa hän halusi käydä ja johon menimme sisälle. Istuimme siellä hiljaa jonkin aikaa. Sitten taas alas maantielle ja siitä edelleen kävellen säkki selässä Pitkärannan suuntaan, kolme pientä ihmistä ja juuttisäkki maailman suurten tapahtumien keskellä.

  Kohta päästyämme maantielle tuli Salmin suunnasta sotilaskuorma-auto. Sotilaat arvasivat tilanteen ja pysähtyivät. Kuorma-auton lavalla matkustimme sitten Pitkärannan asemalle.

  Siellä oli täysi hässäkkä päällä. Väkeä oli kaikki paikat täynnä, sekaisin sotilaita ja siviileitä. Höyryveturit puhkuivat perässä pitkät letkat härkävaunuja. Tilanne vaikutti kuin se olisi hallinnassa, järjestetyltä ja turvalliselta verrattuna Uuksuun josta tulimme. Siellä yksi sotilas ja tyhjä ratapiha. Meidät ohjattiin kiipeämään erääseen härkävaunuun. Vaunuissa oli laverit kahdessa kerroksessa vaunun kummassakin päässä niin, että laverille voi sijoittua matkustajaksi pitkälleen vieri viereen, alle 10 kullekin ritsille. Meille löytyi tila aiemmalta laverilta kolme paikkaa vierekkäin. Olo tuntui yhä paremmalta. Samassa veneessä oltiin ja meitä oli paljon. Puheensorina täytti ilman sisällä ja ulkona. Oli turvallinen tunne, unohtui koko sota, oltiin menossa turvaan. Öljylyhty roikkui seinällä ja valaisi läpi yön.

  Kaikki ei ollut hallinnassa, mutta sitä emme voineet tietää. Jälkeenpäin tiedämme aina enemmän. Sodankäyntiin liittyy myös vakoilu. Ja vihollisella toimi tämäkin puoli jo heti alussa. Väestön siirtoja seurattiin, ja tuhoiskut siviileihin oli tarkoitettu murtamaan puolustustahto kotirintamalla. Pommikoneet osasivat tulla paikalle aina kun väestöä keskittyi solmukohtiin. Niin oli nytkin Pitkärannassa ollut tilanne. Kun viimeinen juna Salmista oli saapunut ja asemalla oli tungosta asemaa pommitettiin. Sillä kertaa tuli suutari. En tiedä varmuudella oliko tämä se viimeinen juna jossa olimme, mutta siltä tuntuu. Ainakin edellisellä asemalla Uuksulla meille sanottiin, ettei sieltä junia enää tule. Eräillä risteysasemilla venäläiset onnistuivat paremmin. Pahin lienee Elisenvaaran aseman pommitus. Siellä oli määräysten vastaisesti useampi evakkojuna samaan aikaan. Hyökkäys jäi historiaan tuhoisana iskuna siviiliväestöä kohtaan. Asemalle tuhottiin useita junia. Pirkon kanssa olemme tavanneet ihmisiä jotka olivat mukana Elisenvaaran helvetissä mutta selvisivät kuin ihmeen kaupalla puoliksi palaneina pellon ojiin pelastautuneina. Nämä tapaukset ovat muuten vieläkin vaiettuja juttuja. Se on pienestä kiinni.

  Suomi ei ollut silloin valmistautunut tähän. Armeijalla ei ollut edes varusteita kaikille ja kokardikin kiinnitettiin joskus siviililakkiin. Tätä "sotilaspukua" sanottiin malli Cajander. Hän pääministerinä ei nähnyt sotilaallista uhkaa Suomella olevan ja puolustusmenoissa säästettiin. Puolustusvoimat oli vähän aikaisemmin ostanut neljä tykkiä Boforsin tehtaalta. Eduskunnan kyselytunnilla kysyttiin tarvittiinko niitä niin monta. Rauhansopimus oli nuori ja hyökkäämättömyyssopimus Venäjän kanssa vuodelta 1932 oli voimassa. Oli kuitenkin jouduttu sotaan ja päätetty puolustautua asein. Yllättävän hyökkäyksen jälkeen rintamalinjat saatiin koottua kuitenkin nopeasti ja saatiin pitäviksi. Maahan tunkeutujan etenemistä hidasti armeijamme kevyesti liikuteltava kalusto, ketteryys ja tunkeutujalle vieras ase jalkaväkimiinat. Vasta-aseen kehittäminen jalkaväkimiinalle vei hyökkääjältä jonkin verran aikaa. Shdanovin käskystä alkoivat insinöörit kehitellä miinaharavaa, jota kerrotaan kokeillun kenraalin työhuoneessa. Paksun maton alta piti miina tunnistaa. Se onnistuikin pian, mutta olosuhteet metsätiellä olivat erilaiset kuin kenraalin toimistossa ja suomalaisten etulyöntiasema säilyi aluksi pitkään.

  Nyt vaimot ja lapset olivat kuitenkin menossa pois sodan jaloista. Tämä oli viranomaisten tahto. Tilanne on täytynyt olla sekava. Miehet, kukaan ei tiennyt missä he olivat. Osoitteena vain kenttäpostinumero ja tieto että ase kädessä silmätysten hyökkääjän kanssa ollaan. Perheet junassa ja kukaan ei tiennyt mihin juna oli menossa. Ruokinta sattumoisin silloin tällöin, sillä omat eväät oli pian syöty. Nämä ovat tilanteita jolloin sopeutumiskykyä koetellaan.

  Meidänkin junamme nytkähti jossain vaiheessa liikkeelle, mihin aikaan, siitä ei ole tuntumaa. Jo vaunuun kömpiessä ilta hämärtyi. Aikuiset tekivät tuttavuutta keskenään. Eväistä en muista mitään, mutta tarpeita varten oli ainakin yksi ämpäri. Ilta ja yö lienee kulunut unten mailla, olihan edellisenä yönä valvottu myöhään Heikin luona seuraten tulipaloja vastarannalla. Lienee ollut jo päivä puolessa seuraavana päivänä kun vaunun ovet avattiin. Jokin asemapaikka se oli ja vaunuun tuotiin ruokaa. Muitakin järjestelyjä pysähdyksen aikana tapahtui.

   Muilta osin matkan teosta ei ole jäänyt mieleen mitään. Sen sijaan perille tulo on selvä kuin pläkki. Olimme kuulemma Varkaudessa. Juna oli ajettu Konepajan raiteelle. Sinne oli varattu kuorma-autoja joihin meidät lastattiin lavalle ja purettiin pois tehtaan kansakoululla kauppalan toisella laidalla. Taas oli ruokaa ja nyt sai myös oikaista vaatteita ja käydä pesulla. Siitä matka jatkui saman valoisan aikana auton lavoilla Sorsakoskelle. En pysty millään päättelemään kauanko koko juna- ja automatkat kaikkiaan kesti, mutta pääsy Konepajan raiteella pois vaunusta oli suuri helpotus -että vihdoinkin.

   Varkaus ja Sorsakoski olivat pohjois-savolaisia tehdaspaikkakuntia kumpikin. Tila johon meidät koottiin Sorsakoskella oli nimeltään tehtaan Juhlasali. Tyypillinen seurojen talo se oli ja tuli tutuksi useamman päivän ajalta. Sali oli tyhjennetty kalusteista ja majoituimme perheittäin patjojen päälle lattialle. Meidän tila oli näyttämöllä. Evakkojen tulo kylään tällä tavalla on täytynyt olla merkittävä tapaus myös kylän asukkaille. Tulimme sinne illalla ja aamun valjettua raitilla oli jonkin verran uutta väkeä.

   Kantaväestölle oli kerrottu evakkojen tulosta ja kehotettu majoittamaan näitä luokseen mahdollisuuksien mukaan. Niin sitten kävikin. Paikkakuntalaisia alkoi liikkua talossa,

  Katselivat lattialla leirityviä perheitä, ehkä kysyivät heiltä jotain ja sitten valitsivat jonkun minkä näkivät parhaaksi. Näin yksi ja toinen löysi ottajansa. Porukka harveni päivä päivältä, mutta meidän kohdalle ei noutajaa osunut. Oliko näyttämö huono paikanvalinta, vai oliko äiti ja kaksi poikaa huono yhdistelmä. Aikansa sitä piinaa kesti, mutta sitten Lappalaisen perhe otti meidät luokseen pienen omakotitalonsa vinttikammariin

  Lappalaisen vinttikammarissa elämä alkoi ihan uudessa asennossa. Sota oli ihan alkumetreillä. Se oli nyt kaukana ja sen kulusta kuultiin uutisissa. Meillä ei ollut radiota, mutta talon radiosta kuultiin, ja kuultiin suosittuja sotalauluja kuten Eldankajärven jää tai Silmien väliiin... Niin pitkä kuin matka oli täältä Uuksuun, niin suuri oli ero nyt arkeen ilman lehmiä ja lampaita.

 Vintilläkin tapahtui suuria asioita. Jossain vaiheessa Maija löysi tiensä meille. Minkä ihmeen kautta, mutta kyllä vaan. Toi tullessaan jauhelihaa ja teki lihapullat. Elämäni ensimmäiset lihapullat muistan vieläkin, mahtavaa. Ja vielä se, että niitä oli riittävästi, ei tarvinnut säästää kun syötiin, se oli juhlaa.Talvi kului ikäisten kesken rattoisasti. Lähellä oli talo joka oli kokonaan evakoiden käytössä. Laasovit asuivat siinä ja se oli väljempi ja keskeinen paikka kylällä. Paikkakuntalaisiin emme olleet yhteydessä. Sorsakosken kansakoulussa kävin jotain loppujuttuja, mutta en minä niiden kanssa muuten.

   Niilo kaatui helmikuun 7, päivä. Viesti siitä tuli äidille muutama päivä sen jälkeen, Mieleen painuvaa oli äidin itkun määrä kun tieto tuli. Hän itki paljon ja pitkän aikaa. Kuulimme hänen usein toistavan "miksi juuri hänen piti tuoda tämä viesti".  En tiedä kuka oli "hän" joka viestin toi, joku nuori nainen se oli sillä muistan nähneeni hänet ja vain sen kerran. Hahmo tuosta henkilöstä on mielikuvissa ja paikalla

siellä vinttikammarissa olin.Toinen ei voi tietää kaikkea mitä meidän kohtaloihin liittyy, mutta itkun ja surun määrä jäi kertomaan jostakin. Niilo haudattiin Viinijärven sankarihautaan. Siinä vaiheessa hysteria oli jo hallinnassa, mutta hautapaikka Pohjois-Karjalassa ja perhe Pohjois-Savossa ei voinut tuntua hyvältä ratkaisulta ortodoksille. Kun jatkosodan vielä kestäessä väestö sai luvan palata takaisin Karjalaan, Niilo kaivettiin ylös haudasta ja me veimme hänet mukanamme Uuksuun. Siellä oli hautaan lasku ja muodollinen muistotilaisuus, ja näin Niilo oli jälleen lähempänä äitiä. Tätä kesti kuitenkin vain kaksi vuotta ja äidillä oli edessä uusi lähtö johonkin kauas ja Niilo jäi.

  Ville oli todistamassa veljensä kaatumisen. Äidiltä oli tullut eilen paketti rintamalle ja Ville kävi kertomassa Niilolle, että siellä on meille molemmille. "Ei tässä enää mitään paketteja tarvita" oli Niilon toteamus. Hän oli pioneeri ja olivat miinoittaneet tien. Venäläisten tankit tulivat ja pioneerit painuivat poteroihin. Niilo oli sanonut, että hän haluaa nähdä kuinka komeasti ryssä lentää. Nosti päätään, hänet oli nähty ja laukaus. Paikka oli Pitkärannan pohjoispuolella paikassa jossa rintama piti loppuun asti. Omille tuttu seutu. Tähän Lemetin mottiin näännytettiin suuri joukko venäläisiä. Heidän kirjoista olemme lukeneet kuinka ruoka loppui, sitten syötiin hevoset, hevosennahat ja lopuksi keitettiin upseerien nahkavyöt. Lukemani kirja on motissa palvelleen politrukin kirjoittama. Tämä virka kuului Puna-armeijan miesvahvuuteen poliittisen innostuksen nostattajana ja yllä pitäjänä. Siinä politrukkikin alkaa lopussa kysellä miksi oikeastaan olemme täällä.

  Myöhemmin Karjalan matkalla Pirkon kanssa palasimme tuon paikan ohi, kun isäntämme Petroskoista saattoivat meidät rajalle. Pysähdyimme koska isäntämme tiesivät paikan merkityksen. Niilon vuoksi olisin ottanut lakin päästä, os olisin oivaltanut paikan pyhyyden. Nyt sillä kohtaa onkin yhteinen muistomerkki Murheen Risti eikä sitä voi huomaamatta enää ohittaa. Jos liikun siellä päin haluan käydä tuolla paikalla uudemman kerran.

  Kansakoulun oppimäärä tuli loppuun suoritetuksi Sorsakosken Tehtaan koulussa. Katselin koulua välitunnilla. Rakennus oli korkealla mäellä. Kerroksiakin oli kaksi ja kolmannessakin joitain ikkunoita Isolta näytti. Mieleen tuli Uuksun punainen koulu, matalampi ja samalla tasalla mitä minäkin. Kylän paikat koluttiin omalla ajalla omassa tutussa joukossa.

  Sorsakosken keskustan muodosti hirsirakennus teiden risteyksessä, silta ja Rossin kauppa. Hirsirakennuksen seinä oli ilmoitustaulu ja tähän tuli linja-auto Kuopiosta. "Männää aatolle" tarkoitti, että linja-auton tulon aikaan kaikki menivät sitä vastaan katsomaan ketä tänään oli ollut käymässä Kuopiossa. Linja-auto toi myös tavaroita ja joku oli pakettia vastassa. Linjakkaan tulo oli myöhään iltapäivällä. Sorsakoskella kävin ihan hyvän uimakoulun. Ranta oli korkea kallioinen ja hypyt ja sukeltaminen harjoiteltiin hyppäämällä kallioita eri korkeuksista. Vesi oli kirkas. Sorsakosken tehdas valmisti ruokailuvälineitä ja kattiloita. Nyt tosin vain tykin hylsyjä. Rannalla yleisen saunan ja pyykkituvan takana oli kaatopaikan tapainen. Tonkimalla sitä löytyi veitsiä ja haarukoita ja aina vaan parempia mitä pitemmälle kaivoi. Sielläpäin asusti myös miilunpolttaja. Koskesta ongittiin lohia. Kujalan Santeri kävi joskus kylässä meillä ja silloin mentiin aina koskelle onkimaan. Koski ja lohet oli kuitenkin yksinoikeudella tehtaan johtajan. Santtu ei siitä välittänyt vaan esiintyi uhmakkaasti. Johtajaa ei tavattu, mutta vastaus olisi ollut valmiina. Oma koski menetettiin, mutta tätä koskea puolustettiin. Poikaporukassa harrastimme mato-ongintaa pitkin rantoja. Siihen hommaan ihan ystävystyin.

  Jatkosodassa oli menestyksekäs alku. Saksa eteni voitosta voittoon. Suomi taisteli omaa sotaansa talvisodan uhrina ja sai venäläiset perääntymään Moskovan rauhassa -40 vaatimiltaan alueilta. Silloin pakkoluovutetut alueet olivat pian taas suomalaisten hallussa. Tämä olikin jatkosodan tarkoitus ja syy. Jos ei talvisotaa, ei myöskään jatkosotaa. Ja jo -41 alkoi siviiliväestö palailla takaisin entisille kotiseuduilleen, jota venäläiset olivat nyt toista vuotta miehittänet.

Paluu takaisin.

  Meille tarjoutui tilaisuus paluuseen keväällä -42. Se käytettiin hyväksi heti. Omakotitalo Sorsakoskella tyhjeni, ja ei aikaakaan, olimme taas Uuksulla. Nyt meitä oli yksi enemmän kun Helli oli mukana. Hänellä saattoi olla aihetta ihmetellä mitä kaikkea erilaista tarjosi sotatoimialueella salmilainen kylä jonka yli rintama oli kulkenut kahdesti. Ero oli selvä verrattuna Sorsakoskeen ilman tehdasta ja ilman omakotialueita. Paluun ajankohta keväällä -42 oli siksi, jotta maanviljelys olisi voitu käynnistää ja saada ruokaa kasvamaan sekä toivon mukaan satoa syksyllä. Taas on aukko muistissa kuinka takaisinpäin mentiin, miten lähdettiin miten matkattiin. Talo ja tilanne Sorsakoskella ei pidätellyt tippaakaan meitä eikä muita meikäläisiä. Samoihin aikoihin olimme kaikki kyläläiset taas Ala-Uksussa. Ehkä mitään suuria järjestelyitä lähtö Sorsakoskelta ei tarvinnut, koska Ville ei ehtinyt maksamaan tehtaan talosta yhtään erää vaikka siinä jo toista vuotta asuttiin. Maksut olisivat alkaneet juosta tästä eteenpäin. Ja Villehän oli ollut jo edellisestä kesästä lähtien rintamalla uudestaan, nyt ajamassa takaa Salmista pakenevia venäläisiä. Osat olivat vaihtuneet. Me olimme sillä aikaa pakanneet, muuttaneet ja Ville sai meidän uuden vanhan osoitteen Salmi, Ala-Uuksu.

 Olimme olleet evakossa syksystä -39 kevääseen -42, eli kaksi ja puoli vuotta. Venäjä miehitti alueita maaliskuusta 1940 syksyyn -41 eli puolitoista vuotta. Yöllä 12.-13.03.1940 tehdyn rauhansopimuksen jälkeen Venäjä otti vaatimansa alueet nopeasti haltuunsa. Suomalaiset jättivät silloin sinne koko taloudellisen perustansa, josta Venäjä sai merkittävän lisän omaan kansantalouteensa. Sellutehtaiden kapasiteetti nosti koko Venäjän sellutuotantoa 30%. Sotasaaliina saatu sähköntuotantokapasiteetti kasvatti samalla tavalla sen energiavaroja. Venäläinen väestö muutti alueelle yllättävän nopeasti.

  Meille silloinen äkkilähtö ja paluu kahden ja puolen vuoden kuluttua oli suuri juttu. Sinnehän palattiin sokkona, mitään tietoa olosuhteista ei ennakkoon ollut. Sotahan jatkui ja rintama oli tällä suunnalla aktiivinen, vaikka ei enää kuuloetäisyydellä. Meno sinne oli luvanvaraista, oltiin menossa sotatoimialueelle, mutta tuo riski otettiin ruokahuollon helpottamiseksi. Osa oli muuttanut jo edellisenä syksynä, mutta pääosa juuri tähän aikaan. Ihan kaikki eivät muuttaneet, paluuprosentti oli n. 80. Alkoi voimakas jälleenrakentamisen kausi.

  Heikin talosta oli vain perustukset jäljellä. Uudehko hirsitalo oli siirretty keskustaan ja Heikki löysi sen osuuskaupan myymälän läheltä. Meillä ja Laasovilla oli vanhat talot ja saaneet olla paikallaan, tosin tyhjennettyinä ja meillä uuni ja osa ikkunoista rikki.

  Tämä tiedettiin vasta kun olimme jo siellä. Istuimme tuvan penkillä, aurinko paistoi, äiti pohdiskeli kenet saisi korjaamaan uunin kuka ikkunat. Helli täällä uutena kysyi vaivihkaa, kannattiko tänne tulla. Äiti eikä kukaan muu tällaista kysymystä asettanut. Tultiin kotiin, niinhän sen pitikin käydä, siinä uskossa on eletty ja nyt ollaan kotona. Oli kevät ja jotain piti panna kasvamaan.

Jatkuu...